”Kuoleman enkelin luoja vai maailman sairaalloisuutta sensuroimattomasti kuvannut humanisti?” – Slayerin Jeff Hannemanin perintö metallimaailmalle
Jeffrey John Hanneman syntyi saksalaista verenperimää olevan isänsä nuorimmaksi pojaksi Kalifornian Oaklandissa 31.1. 1964. Hänen liittoutuneiden joukoissa natsi-Saksaa vastaan taistellut isänsä osallistui Normandian maihinnousun taisteluihin toisessa maailmansodassa. Sodasta hän toi kotiin jälkipolvilleen hämmästeltäväksi sodassa kaatuneiden saksalaissotilaiden asuista poistamiaan kokardeja, tunnuksia sekä ansiomerkkejä. Jeffin isoveljet palvelivat puolestaan Yhdysvaltain asevoimissa Vietnamin sodan aikaan. Sota-aiheiset keskustelut olivat myös luonnollinen osa arkipäivää Kalifornian Long Beachilla varttuneen Jeffin kodissa jo hänen varhaisista vuosistaan lähtien.
Isosisko Mary tutustutti Jeffin heavy metalin paheelliseen maailmaan soittamalla tälle Black Sabbathin albumeja 1970-luvun alkuhämärissä. High schooliin mentyään Jeff vaikuttui tuolloin tuoreuttaan uhkuvasta, pääosin pohjoisamerikkalaisesta, väkivaltaisesta hardcore punkista: Black Flag, Dead Kennedys, T.S.O.L., Minor Threat, Verbal Abuse, Fear ja Circle Jerks etunenässä. Edellä mainituista epäpyhistä aineksista Jeff Hannemanin musiikillinen ja epämusikaalinen inspiraatio ammensi sittemmin koko maailman metallimusiikin mullistavaa, kompromissittoman brutaalia ilmaisua.
Mainos päättyy
Vuonna 1981 Los Angelesista lähtöisin ollut 17-vuotias kitaristi Kerry Ray King kävi koesoitossa southern rock -yhtye Ledgerin kitaristinpestiin Long Beachilla. Sattumoisin samoissa koesoitoissa hän törmäsi paikan päällä hengailleeseen Hannemaniin, joka soitteli aikansa kuluksi Def Leppardin, AC/DC:n ja Judas Priestin riffejä. Koesoittojen jälkeen King lyöttäytyi Hannemanin juttusille, ja pian he huomasivatkin, että heillä oli paljon yhteisiä musiikillisia esikuvia, intressejä sekä intohimoja. Hetimmiten King ehdottikin Hannemanille yhteisen heavybändin perustamista, mihin Hanneman vastasi aikailematta: ”Totta helvetissä!”
Aivan uran alussa Slayerin suunta painottui hyvin vahvasti perinteiseen, likaiseen brittiläistyyliseen heavy metaliin. Yhtyeen ex-rumpali Dave Lombardon mukaan heti Hannemanin astuttua kuvioihin tämä totesi: ”Nyt se (perinteinen heavy metal) loppuu. Minä olen punkkari!” Jeff toi yhtyeeseen mukaan sen ehkä olennaisimman elementin, joka aiemmin oli selkeimmin virrannut suoraviivaisten hardcore punk -yhtyeiden vimmaisesta ilmaisusta. Loppu onkin merkittävä osa koko metallimusiikin historiaa.
Mainos päättyy
Kaikille 80-luvun puolivälin aggressiivisemman pikametallin ja thrashin parissa varttuneille Slayer oli ja on epitomi sirkkelin nopeudella sahaavasta riffi- ja rumputulesta sekä satanismin kanssa flirttailevista pimeyttä ja ihmismielen myrkyllisyyttä huokuvista teksteistä. Usein osittain tarkoituksellisestikin he ovat onnistuneet järkyttämään jotakin poliittisesti tai sosiaalisesti korrektia, virallista valtavirran instanssia. Pääasiallinen luova voima kaiken tämän osaamisen takana oli yhtyeen toinen kitaristi Jeff Hanneman. Hän oli myös pääarkkitehti Slayerin teksteissä ja aihepiirien suuntaamisessa ihmismielen pimeimpiin kolkkiin ja sairaimpiin tekoihin.
Pari vuotta myöhemmin, Slayerin vahvasti NWOBHM-vaikutteisen ”Show No Mercy” -debyyttialbumin ilmestymisen aikoihin Hanneman, Lombardo ja sen aikainen Suicidal Tendencies –kitaristi Rocky George (myöhemmin mm. Fishbone ja Cro-Mags) perustivat puhdasverisen hardcore -bändin Pap Smear. Yhtye hiipui kuitenkin jo yhden demon jälkeen jääden siten varsin lyhytikäiseksi. Sivuprojektin hajoaminen tapahtui tuolloin pitkälti Slayerin uuden tuottajan, Rick Rubinin kehotuksesta. Rubinin mukaan Pap Smearin kaltaiset spin off -yhtyeet olivat omiaan tuhoamaan jäsentensä menestyvät pääbändit kanavoimalla muusikoiden energian ja luovuuden väärään kohteeseen. Ehkäpä hän myös pelkäsi Hannemanin kirjoittavan Slayerin biisit laudalta lyöviä, hyökkäävämpiä kappaleita kyseiselle sivuprojektilleen. Lopulta kaksi kappaletta kyseiseltä projektilta päätyi vuonna 1996 julkaistulle Slayerin cover-albumille ”Undisputed Attitude”: ”DDAMM (Drunk Drivers Against Mad Mothers)” ja Can’t Stand You”. Rubin osasi myös kanavoida Pap Smearin aggressiivisuuden ja nopeuden suojatteihinsa tuottaessaan ”Reign In Blood” -albumia, joka kaikessa raakuudessaan, uhkaavuudessaan ja brutaaliudessaan oli jotain sellaista, mitä metallimaailma ei ollut koskaan aiemmin nähnyt vuonna 1986.
Slayer ja Hanneman täyttivät ehkä ainoana yhtyeenä taiteen tehtävää yleisön viihdyttämiseen pyrkivässä thrash metal -genressä. Slayer herätti ajatuksia ehdottomilla keinoilla. Hannemanin äärimmäistä pahuutta ulvovat riffit sekä uskonnon ja yhteiskunnan sairautta tihkuvat tekstit eivät ole olleet valtavirran raskaan musiikin kuluttajalle todellakaan helpointa nieltävää. Hanneman oli Slayerin jäsenistöstä soitannollisesti se vähiten ammattimaiseksi kouliintunut muusikko ja käytännössä täysin itseoppinut kitaristi. Vaikka sointuopillisesti hänen skaaloja rikkova soittotyylinsä ei ollutkaan missään määrin puhdasta, kaikkine teknisine ja esteettisine puutteineen se toimi järisyttävän hyvin kaikessa rosoisuudessaan. Hanneman onnistuikin tekemään epämusiikillisesta lähestymisestään ja perinteisiä skaaloja ja sointukiertoja rikkovasta soittotyylistään helposti tunnistettavan. Myöhemmin tästä samasta omaleimaisuuden piirteestä jalostui täysin uusia ovia tuleville äärimetallibändeille avaava, täysin jäljittelemättömän tavaramerkki.
Hanneman oli eniten kotonaan paikoin täysin kakofonisten kitarasoolojen, painostavien ja armotta päälle hyökkäävien tapporiffien sekä uhkaavia tritonus-sointuja tihkuvaa hidastelua sisältävien niskantaittoriffien ja näistä rakentuvien kappaleiden säveltäjänä. Huomattavan arvoista on lisäksi se, että yksikään Slayerin uralla yhtyeen parissa työskennelleistä tuottajista ei päässyt missään vaiheessa Hannemanin ja hänen kompromissittoman musiikillisen luomistyönsä väliin kertomaan, miltä Slayerin tulisi kuulostaa tai kuinka sen kappaleet tulisi soittaa tai sovittaa.
Myös eräät asiaan heikommin perehtyneet, ihmisoikeuksia sinisilmäisen yksiulotteisesti puolustavat tahot syyttivät Slayeria 80-luvulla jopa natsismista, koska Hannemanin kirjoittama, holokaustin pääasiallisesta toimeenpanijasta, natsi-Saksan lääkäriupseerista Josef Mengelestä kertonut kappale”Angel Of Death” teksteineen eivät sinällään alleviivanneet natsismin aatteen äärimmäistä pahuutta, vaan toimivat omanlaisenaan sensuroimattomana toisen maailmansodan aikaisena sotadokumentointina inhorealismia säälittä hyödyntäen.
Hanneman totesikin yhdysvaltalaisen KNAC:in radiohaastattelussa vuonna 2004, että kyseinen kappale syntyi yksinomaan sen mielikuvan perusteella, joka hänelle itselleen syntyi hänen luettuaan useita Mengelestä kertovia kirjoja. Hän myös kertoi ymmärtävänsä hyvin, miksi moraalipoliisit hyökkäävät kappaleen takia Slayerin kimppuun yhä edelleen: yhtye ei hänen tekemässään tekstissä sanonut ääneen sitä, minkä Hanneman koki olevan sanomattakin täysin itsestään selvää. Jeffille natsisymboliikka edusti samaa tummasävyistä tematiikkaa, joka uhkuu metallimusiikin tunnelmista ja energiasta. Slayer on aina ollut osaltaan ehdoton, ilman turvavöitä yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja tekopyhyyden ytimeen täyttä vauhtia syöksyvä pommikone, jonka tekemisistä on jonkun uskonnollisen, konservatiivisen tai poliittisesti korrektin tahon totuttu älähtävän.
Vaikka muutamia kokaiinin kyllästämiä iltamia 80-luvulla lukuun ottamatta Hanneman ei koskaan sortunut kovempiin huumeisiin, hänellä oli tapana juoda. Paljon. Lombardon mukaan Jeff ei koskaan sylkenyt lasiin, vaan kuljeskeli käytännössä aina iso Coors Light -kaljatölkki kourassaan. Kingin mukaan Jeff ja hän naukkailivat aina ollessaan yhdessä. Hänen mukaansa alkoholin kulutustottumuksissa heitä kahta erotti tosin se, että siinä missä hänen ei aamuisin tarvinnut aloittaa päiväänsä tuopilla olutta, Jeff ei yksinkertaisesti osannut olla juomatta. Hannemanin vaimo Kathy oli ilmaissut miehelleen huolensa asiasta jo hyvissä ajoin. Kathy Hannemanin mukaan Jeffin ajanviettotapoihin oli kuulunut alkoholi niin kauan kuin he olivat seurustelleet, mutta ainoastaan ajoittain miehensä juominen sai Kathyn huolestumaan ja ilmaisemaan tämän myös miehelleen. Tämän jälkeen Jeff pysytteli kuukausia selvin päin, mutta aina lopulta palasi vanhan tottumuksensa pariin. ”Christ Illusion” -albumin ilmestymisen aikoihin Kathy huomasi miehensä juomisen vaivihkaa lisääntyneen. Siinä vaiheessa se täytti jo miehen koko hereilläoloajan. Jeffin lopullinen sukellus viinaan tapahtui kuitenkin vuonna 2008, jolloin hänen isänsä kuoli. Tämän jälkeen Jeff alkoi systemaattisesti hukuttaa suruaan juomalla. Kotiuima-altaallaan hämähäkinpuremasta alkunsa saaneen lihasten surkastumaa aiheuttavan infektion lisäksi Jeffin käsien reumaoireet olivat myös pahentuneet vuosi vuodelta, minkä vuoksi hänen kitaransoitostaan tuli alati hapuilevampaa ja epätarkempaa.
Mainos päättyy
Vaikka Slayerin miehistön mielestä Hannemanin runsaanlaiset alkoholinkulutustottumukset eivät muka vaikuttaneet yhtyeen toimintaan pieniä vastoinkäymisiä lukuun ottamatta, alkoivat johtohahmonsa päihdeongelmat ennen pitkää varjostaa yhtyeen toimintaa. Hannemanin juominen alkoi viimein näkyä käytännön tasolla ammattimuusikon otteen ja bändinjohtajan fokuksen herpaantumisena. Lombardon mukaan viimeinen niitti Jeffille oli se, kun yhtyeen muu miehistö joutui pakon edessä sanomaan hänelle toukokuussa 2012, että he joutuvat jatkamaan tuosta hetkestä eteenpäin yhtyeen uraa Exodus-kitaristi Gary Holtin kanssa, ilman häntä. Tämä oli Hannemanille ennakoitavissa oleva, mutta silti murskaava tieto, joka ajoi hänet yhä pahempaan juomiskierteeseen. Kierre koitui lopulta hänen kohtalokseen. Hanneman menehtyi 2.5.2013, ja hänen virallinen kuolinsyynsä oli pitkäaikaisesta alkoholinkäytöstä johtunut maksakirroosi.
Loppujen lopuksi vain harvat kuitenkin tunsivat todellisuudessa Jeff Hannemanin. Henkilönä Hanneman oli äärimmäisen luotettava, olemukseltaan hiljainen, jopa syrjään vetäytyvä. Hän antoi muiden bändin jäsenten tehdä puolestaan yhtyeensä haastattelut ja julkiset ulostulot. Lombardon mukaan niille, jotka Jeff tunsi, hän oli avoin, veljellisen lojaali, välittävä, huolehtiva ja rakastava hahmo. Jeff ei myöskään ollut mikään sosiaalinen seuramies eikä pyrkinyt miellyttämään muusikko-kollegoitaan, ei edes bänditovereitaan. Hän ei hengannut ihmisten kanssa, joista ei aidosti pitänyt. Jopa King ja Hanneman saattoivat asua vajaan tunnin ajomatkan päässä toisistaan, mutta silti Hanneman piti sosiaalista etäisyyttä Kingiin tämän useista yhteydenottoyrityksistä huolimatta. Jeff oli kuin vastakohta edesmenneelle Pantera– ja Damageplan-kitaristi Dimebag Darrellille. Hanneman ei viihtynyt julkisuuden valokeilassa eikä musiikkimedioiden ylläpitämissä julkisissa ympyröissä muusikkoseurapiireistä puhumattakaan. Jeff vihasi posereita, wannabe-persoonallisuuksia.
Roolissaan Slayerin tulta hengittävänä sieluna hän oli kuitenkin turvassa, sillä yhtyeroolissaan hänen ei tarvinnut esittää mitään muuta kuin mitä hän pohjimmiltaan oli. Hanneman viis veisasi rokkistarailusta ja elvistelystä. Sen sijaan hän antoi kitaransa puhua puolestaan. Huolimatta ristiriitaisuuksistaan ja tasapainoilustaan terveiden ja epäterveiden elämäntapojen välillä, Hanneman onnistui koskettamaan olemuksellaan ja sävellystyöllään lukemattomia äärimetallia rakastavia ihmisiä. Slayerin laulaja-basisti Tom Arayan mukaan edes Hannemanilla itsellään ei ollut todellista käsitystä siitä, kuinka merkittävä ja vaikutusvaltainen hahmo ja metallimuusikko hän loppujen lopuksi oli.
Mainos päättyy
Lombardon tuoreeltaan Blabbermouthille antaman haastattelun mukaan Hanneman ei olisi koskaan halunnut jäädä Slayerista eläkkeelle tai lopettaa yhtyeen toimintaa sillä tavalla kuin nyt on tuleman. Hanneman olisi ottanut yhtyettä kuin härkää sarvista ja antanut sille tarvittavaa lisäpontta jatkaaksen sen uraa. Tämän kaiken tiedostaen Tom Arayan sanoihin on entistä helpompaa yhtyä: ”Jeff oli kaikilta osin bändi nimeltä Slayer.” Edellämainitut perspektiivit huomioon ottaen on erittäin ymmärrettävää, miksi Slayer ei halua jatkaa uraansa ilman luovaa voimaansa ja sieluaan, Jeff Hannemania.
