Kuolematonta menoa – Immortal Metal Fest 23.4.2016 Nokialla
Muutaman vuoden tauon jälkeen kristillisen metallin maamerkki Immortal Metal Fest on nousemassa jälleen jaloilleen. Nyt kahtena peräkkäisenä vuonna uudelleenjärjestetty tapahtuma keräilee taas pikkuhiljaa kasaan vaihtoehtokulttuurin jäsenistöä. Yleisöä olisi suonut olevan paikalla runsaamminkin mitoin, ja harmitellen täytyy sanoa, että liian moni ei tiedä, mistä jäi paitsi. Toisaalta tätä kontekstia vasten täytyi ilolla todeta, että jokainen viidestä bändistä tuntui antavan kaikkensa. Sen lisäksi jokainen bändi profiloitui hyvin omanlaisekseen paketiksi ja tarjosi originellin annoksen laadukasta metallia.
Jamit aloittanut industrial metalia soittava Poltinmerkki löi pöytään niin kovat panokset, että ehdin jo mietiskellä, oliko soittojärjestys ihan oikea. Mutta hienoahan meno oli jokaikisellä setillä aina Grave Declarationin vuoroon saakka, joka Ronny Hansenin johdolla avasi metallisen taivaan, kuten odottaa saattoi. 
Poltinmerkki on valinnut rohkean linjan. Konemusiikin äänimaisema ja raskas riffivetoisuus vaativat jäätävän kovan keulahahmon, jotta kokonaisuus tuntuu uskottavalta – ja joka tapauksessa aina joudutaan vertailtavaksi Rammsteinia vasten. Aattellisessa mielessä ne jalanjäljet, joita tämä vahva äijänelikko seuraa, ovat kuitenkin aivan toiset, ja tulkinnan vahvuuskin lienee hieman toisista sfääreistä tullutta. Joka tapauksessa on pakko todeta, että livenä bändi on aivan loistava. Mikäli viime vuonna julkaistu debyyttialbumi ”Askel eteenpäin” osoittikin uutta, lupaavaa industrialia olevan syntymässä, nostettiin homma livenä selkeästi kovemmalle tasolle. Esimerkiksi ”Kaistalle kadonneet kasvot” debyytiltä oli teräksinen heitto. Janne Virtasen tavattoman jykevä olemus lavalla toimi kuin unelma ja lunasti mennen tullen edellä esitetyn keulahahmovaatimuksen.
Mainos päättyy
Seuraavana lauteille nousi helsinkiläinen Cross The End. Musiikkityylillisesti siirryttiin enemmän hardcoren suuntaan. Tyyli siis vaihtui, mutta kovan luokan asenteesta ei tämäkään bändi pisaran vertaa tinkinyt. Hurja solisti, Joni Suomalainen, näytti, mitä on raaka laulu ja sydämen valutus lavalle. Bändi laittoi kaikkensa peliin ja lämmitti yleisöä minkä ehti. Mieleen jäi biisi ”Promises”. Lupaavalta vaikutti kyllä menokin.
Oslon Nordicfesteilläkin viime vuonna soittanut Profound Desire käänsi vuorollaan pelin death metaliin. Mukavasti oli festareille valittu tyylikirjoa. Tämä kuolonmetallipoppoo sai jo moshpittiä aikaan yleisössä. Jonkinlaista nousuhurmosta taisi olla ilmassa. Julkaistuista biiseistä soitettiin ”Above This World”, ”Center of Insanity” sekä ”Parasite People”. Bändin tyyli on määritelty melodiseksi death metaliksi, mutta melodisuus ei ehkä ole niin näyttävästi esillä. Puhtaissa lauluissa tosin oli pehmeämpääkin kontrastia. Erityisen ilahduttavaa oli kuitenkin In Processista tutun Kalle Ylösen vierailu lavalla. Ylönen täytti massiivisesti lavaa rautasepän asenteella. 
Seuraavana lavalle nousi Sáwol. Sielukasta bläkkiksen, doomin ja hitaahkon death metalin suuntaan vivahtavaa metallisadetta loihtiva bändi oli jotakin, jota olin aivan erityisesti odottanut. Bändi julkaisi debyyttialbuminsa ”Through Soil and Skin” vuonna 2010. Hitaassa tahdissa on tullut sen jälkeen uutta tuotantoa, biisit ”Green Seat”, ”Living Stone” ja ”Desire Is My Name”, jotka luonnollisesti kuultiin tälläkin keikalla debyytiltä valittujen biisien lisäksi. Pekka Tainan tyylikäs, hienovireinen rääkylaulu oli omiaan syventämään tunnelmaa kohti illan norjalaista pääesintyjää, Grave Declarationia. Muutenkin Sáwolin mystisen kaunis melankolisuus tarjosi tiivistunnelmaisen paketin pimenevään kevätiltaan. Erikseen on vielä mainittava Matti Taina, joka vetäisi bassot kahdessa bändissä peräkkäin.
Ennen tätä hetkeä legendaarisesta Ronny Hansenista ei näkynyt vilaustakaan. Vaakevandringin, Antestorin ja nykyään myös Grave Declarationin suurisieluinen leijonahahmo hiipi sitten takahuoneista muina miehinä soittimia kasaamaan, ja muistin taas, miltä tuntuu häkeltyä. Hansenin tulkintaa kuunnellessa ja katsoesssa joutuu miettimään, miten ihmisessä voi olla syvyyttä niin loputtomissa kerroksissa. Kohta oli taas juhlahetki.
Thor Georg Buer perusti Grave Declarationin vuonna 2006. Yhtye toimi pitkään vain yhden miehen kokoonpanona, kunnes ”The Nightshift Worshiper” -EP:n julkaisemisen jälkeen, vuonna 2008, tarvittiin keikoille sessiomuusikoita. Tästä alkoi vähitellen muotutua viisihenkinen kokoonpano, josta rumpali Jo Henning Borven sekä nykyinen vokalisti Ronny Hansen olivat myös Antestorissa. Buer oli itsekin ehtinyt soittaa Antestorissa bassoa. Debyyttialbumi ”When Dying Souls Scream Praise” ilmestyi vuonna 2013, vuosi Antestorin ”Omenin” jälkeen. Muusiikkityylillisesti molemmat asettuvat black metalin alle, vaikka termiä ’black metal’ ei ideologisista syistä näissä yhteyksissä yleensä juuri mainita. ”Omeniin” verrattuna ”When Dying Souls Scream Praise” on huomattavasti rönsyilevämpi, kurittomampi, sinfonisempi ja myös vähemmän koherentti kokonaisuus. Buer lauloi siinä vielä itse, mutta nyt päästiin kuulemaan livenä Hansenin hienoa tulkintaa samaisen debyyttilevyn biiseistä. 
Setti alkoi biisillä ”Silence”, jonka pitkä, sinfoninen intro antoi aikaa asettua sopivaan mielentilaan. Biisin puhtaiden laulu- ja puheosuuksien katkomana Hansen alkoi vuodattaa vähitellen itseään yleisölle, joka pääsi todistamaan yhtä elämänsä hienoimmista kokemuksista, tiesi se sitä sitten itse tai ei. Jätin keuhkoilla varustettu laulaja kruunasi taitavasti Buerin mielikuvituksellisen ja toisinaan äkkijyrkänkin sävellystyylin. Kierojen tritonusten ja blast beatin maalaamissa maisemissa ehti tapahtua runsaasti käännöksiä, joilla miestä mitata. Debyytiltä kuultiin avausbiisin jälkeen muun muassa biisit ”Reach for the Sky”, ”Fall Down” sekä lopetusbiisi ”Jeg er frelst, å for en nåde”. EP:tä edusti ”Your Beauty Embraced” ja aivan uuttakin tuotantoa kuultiin, muun muassa ”Exaudi Me” ja ”Fragile God”. 
Rumpujen kanssa oli jossain vaiheessa ongelmaa, minkä vuoksi oma suosikkini levyltä, ”Change of Heart”, jäi valitettavasti kuulematta, mutta yhtä kaikki, Grave Declarationin antaumuksellinen settiveto sai haukkomaan henkeä. Hansen on lunastanut paikkansa bändin vokalistina suvereenilla ammattitaidollaan ja pettämättömällä karismallaan. Yhdistettynä Buerin kekseliäisyyteen säveltäjänä ja ylipäänsä bändin yhteistyön toimivuuteen tulos on odotetusti häikäisevä.
Buer kertoi, että uutta materiaalia seuraavaa levyä varten on noin 40 minuuttia valmiina. Varsinaisesta valmistumisajankohdasta hän ei osannut vielä tarkemmin kertoa. Odottavan aika on pitkä, mutta jo kuultujen uusien biisien perusteella voi olla varma, että hyvää kannattaa odottaa, ja nyt on tulossa enemmän kuin hyvää. Niinpä tämä toimittaja lähti kaikin tavoin kylläisenä ja ravittuna festareilta, jotka toivon mukaan saavat jälleen lisää tuulta siipiensä alle ja nousevat ansaitsemalleen paikalle kristillisen metallimusiikin merkkitapahtumana Suomessa.
Kirjoittanut: Sirpa Nayeripoor
Mainos päättyy