”Kuolonkorinaa Kanarialta” – arviossa Infernal Haten ”The Order of the Black Kestrel”

Espanjalainen, tarkemmin ottaen Kanariansaarilta tuleva, ronskimman laidan kuolonmetalli ei ole ihan jokapäiväinen tuttavuus musiikkikentällä. Sillä aikaa kun pohjoinen kansa paistattelee päivää paikallisella rantahietikolla ja bilettää Suomi-baareissa, paikalliset jannut paukuttavat pahuutta huokuvaa ja laavaa vuotavaa sielun kuonaa eetteriin. Siinäpä mielikuvaa kerrakseen.

Trio-muotoinen Infernal Hate julkaisi marraskuun lopulla neljännen kokopitkän albuminsa. Yhtyeen itsensä ’vulkaaniseksi death metaliksi’ kutsuma moukarointi on keskivertoa dödöbändiä armottomampaa ja teknisesti ottaen hallitumpaa. Siellä täällä pitkin albumin mittaa yhtye onnistuukin luomaan myös todella painostavaa tunnelmaa. Pidemmän päälle toimitus on kuitenkin valitettavan puisevaa ja pitkässä juoksussa, kontekstiinsa nähden turhan yksiulotteista.

Vokalisti-kitaristi Seven Garcian nopearanteinen riffityö kantaa kohtalaisen hyvin. Positiivista on, että hän viljelee perus sahaamisen lomaan myös hienoisia, paikallisia kansanmusiikkivivahteita, joita voi hyvällä syyllä luonnehtia kyseisessä ääniympäristössä eksoottisiksi. Viemäriörinänsä on taas mallikelpoista Dying Fetusin John Callagherin vokaalisuoritusten mallintamista.

Rumpali Monstron otteet epäilyttävät levyllä eniten. Paikoitellen millisekunnin tarkkuudelle säädetyt, äärinopeuksissa ilmeettömän tasalaatuisina ruplattavat blast-voittoiset rumpukompit huokuvat steriiliä robottimaisuutta, mikä pistää miettimään, kuinka suuren osan Garcia itseasiassa osuuksistaan todella oikeasti soittaa. Pari köpömmin soitettua, hitaampaa kappaletta paljastaa puolestaan rumpalin rajoitteisuuden, mutta tuo toisaalta pintaan myös kaivattua inhimillisyyttä. Myös soundien selkeän eroavaisuuden voi huomata liverumpujen ja trigattujen komppiosuuksien välillä. Basisti Deathcult pysyttelee puolestaan lestissään varsin ilmeettömällä alataajuuksista huolehtimisella.

Biiseistä parhaiten uppoavat hitaammat biisit. Jylhä ”Black Crows on The Horizon” levyn alkupäässä nostaa uhkaavan tunnelman pintaan, majesteettisellä lattarivivahteisella riffillä etenevä ”Ex Nihilo” ja toimivilla tuplaärjynnöillä operoiva, musiikillisesti erinomaisesti piiskaava ”Vulcanoapocalypsis” sekä komeaa naislaulantaa sisältävä päätösbiisi ”Empirical Knowledge”.