Kuopio oli mualiman napa, kun 26.7. lavalle astelivat Zowie, Warmath ja Tarot

Suomalaisen heavyn – tai kuten Suosikki -lehti aikoinaan kirjoitti, niin SHUA:n (Suomalaisen Heavyn Uuden Aallon) -legenda Tarot vaipui talviunille noin reilu kymmenen vuotta sitten ja tuntui, että viimeinen rumpukapula yhtyeen arkkuun lyötiin vuonna 2016, kun ensilevystä lähtien yhtyeessä pedon lailla kannujaan hakannut rumpali Pecu Cinnari lähti moikkaamaan Cozy Powellia. 

Unelmat yhtyeen näkemisestä tositoimissa alkoivat hiipua, mutta niin vain talvella kajahti Savon suunnalta ilosanoma: Tarot olisi palaamassa kesällä oivasti nimetyn Old Farts Rockin myötä lauteille kaiken kansan eteen. Kansa kiitti saamastaan onnentuokiosta ostamalla ensin minuuteissa yhden Tarot -keikan loppuun ja sen jälkeen heläyttämällä loppuunmyydyksi myös edelliselle päivälle järjestetyn toisen keikan. Ensin soitetulla keikalla Tarot varasti kuulemma Popedalta paikan yleisöennätyksen, joten jo pelkkien myyntitilastojen valossa voisi sanoa paluukeikkojen olleen onnistuneita. Se ei silti ollut ainoa mittari, joka keikkojen suhteen heitti mittarin vahvasti onnistumisen puolelle. 

Old Farts Rock oli tänä vuonna neljättä kertaa järjestetty kaksipäiväinen hyväntekeväisyystapahtuma. Festivaali ei ole ollut vuosittainen, vaan on jakautunut noilla neljällä kerralla koko vuosituhannelle nostamaan uudelleen esiin 80-90 -luvuilla toimineita kuopiolaisbändejä. Tänä vuonna toisena päivänä esiintyneen Pretty Noisen edellisestä keikasta oli kulunut peräti kolmekymmentä vuotta. Festivaalin isähahmo Jarkki Pöyhönen pisti tänä vuonna kyllä melkoiset kekkerit pystyyn otettuaan ensin puhuttelun alle Tarotin vokalistin Marko Hietalan ja häneltä myönteisen vastauksen saatuaan pallo lähtikin pyörimään vauhdilla. 

Itselleni Tarot on ollut äärimmäisen tärkeä bändi kolmannella luokalla nähdystä Heli Nevakareen juontamasta Rockstopista ja ensimmäisestä ”The Spell Of Iron” -levystä lähtien. Tärkeään elämänvaiheeseen osui myös ollessani lukion ensimmäisellä luokalla julkaistu ”To Live Forever” -levy. Huonoa levyä yhtye ei ole onnistunut tekemäänkään, joten oli itsestäänselvyys, että Kuopion keikka olisi nähtävä. Yhtyeen viimeisillä keikoilla ei oikein ymmärtänyt sanontaa ”don’t know what you got ’til it’s gone”. Näin ollen tätä tilaisuutta ei voinut kerta kaikkiaan päästää ohitse.

Helteinen Kuopio oli turistille suotuisa kaupunki ja tarinat savolaisesta leppoisuudesta ei todellakaan osoittautunut pelkäksi myytiksi. Itsehän luonnollisesti matkalla keikkapaikalle menin oikeanumeroiseen bussiin, mutta aivan väärään suuntaan. Tämän kuultuaan bussikuski teki kaikkensa, että olisin ehtinyt seuraavaan ja oikeaan bussiin. Hän oli kyllä niin asiakaspalveluhenkinen kuin olla ja voi, joten suuret kiitokset sinne. Näin ollen muistuttaisin vielä, että bussi numero 21 Sawohouseen lähtee keskustan pysäkiltä 2! No, näin minä kuitenkin Niuvanniemen, joten ei sekään harha-ajelu turha ollut. 

Tarotin tiistain lisäkeikka tapahtui ulkoilmatapahtumana Sawohousen pihalla. Alkuperäinen keikka/festivaalipäivä tapahtui sen sijaan Sawohousen Underground -klubilla. Mesta oli kyllä päheän näköinen, sillä ulkona seistessä ei olisi lainkaan arvannut, että minkälaiseen nykyaikaisen synnin luolaan sitä laskeutui, kun ovesta sisään astui. Paikka siis todellakin oli underground eli maan alla ja olihan kyllä viileä paikka. Tämä paikan coolius ei kylläkään vaikuttanut loppuunmyydyn keikan ilmanlämpöön, sillä kuumankosteaa tunnelmaa oli kuin Mombasassa konsanaan. Kaiken kaikkiaan klubi oli kyllä hieno useamman baaristiskin ja lavan voimin. 

Klo 21.00 oli merkitty aloittavaksi Zowie -niminen yhtye. Täytyy myöntää, että itselleni yhtyeen historia oli hämärän peitossa, vaikka nimi sytytti jonkinlaisia kelloja. Jengiä oli kerääntynyt paikalle erittäin runsaasti jo aloittavan bändin aikana, joten sen suhteen illassa oli poikkeuksellisen hyvä meininki. Lavalla oli komea kahden rumpusetin rakennelma, joista hurjemman ja massiivisemman kokoiset purettiin Zowien keikan jälkeen. Yhtye ilmoitti, että heillä on ollut toiminnassa 35 vuoden tauko, joten aika hurjaa meininkiä. Yhtyeen ehkä jopa AOR -henkinen kosketinsoittovetoinen hard rock oli miellyttävää kuunneltavaa ja mieleen jäivät ainakin biisit ”Stay The Night”, ”Let Your Body Talk” ja ”Prison In The Sky”. Biisien nimet voi olla päin katuojan syvintä pohjaa, mutta noin niitä olin bongaavinani. Varsinkin keskimmäisen biisin discomainen poljento ja hienot lavaliikkeet jäivät mieleen. Välillä mentiin jopa kaksien koskettimien voimalla ja vokalistilla oli ääntä ja korkeallekin mentiin vaivatta, mutta hieman jäin kaipaamaan varsinkin balladeissa sellaista tunteen paloa ja potkua, mutta hienosti hän homman kuitenkin hoiti ja heittäytyi touhuun selvästi koko sydämestään. Soitto toimi hyvin älyttömän pitkään taukoon nähden, vaikka joka isku ei ehkä ihan kohdalleen mennytkään. Yhtye puhui keikan aikana ainakin jonkun biisin olevan sinkultaan peräisin, joten jos jollakin löytyy ylimääräisiä sinkkuja, niin olen kiinnostunut. Juttelimme ystäväni kanssa keikan aikana, että Whitesnake on varmasti ollut yhtyeelle iso vaikuttaja ja keikan suunta saikin vähän yllättävän käänteen, kun yhtye paiskasi loppuun aika monta Whitesnake -biisiä ”Here I Go Againista” lähtien. En tiedä onko yhtyeen jäsenten elämä vienyt mihin suuntaan bändin jatkoa ajatellen, mutta kyllä tästä kohtaamisesta ihan miellyttävä kuva jäi. 

Seuraavana esiintynyt ja aikoinaan vain yhden pitkäsoiton ”Damnation Play” julkaissut Warmath olikin jo tuttua kauraa nuoruudestani ja vaikka yhtyeen kimurantti, omaehtoinen, monimuotoinen ja äkkiväärä metalli ei nuoruudessa suoraan raivoon ihastuneelle pikkupojalle täysin auennutkaan, niin kyllä yhtyeen arvostus oli silti suuri ja Menomono -ohjelma tuli nauhalta katsottua aika lailla puhki.  Keikan aloitus oli rauhallisella musiikilla (Chaplin kenties?) kuin tyyntä myrskyn edellä, mutta ”Gehenna” -EP:ltä peräisin oleva ”Back Into Ashes” aloitti Warmathin varsinaisen pieksennän. Näin yhtyeen viimeksi seitsemän vuotta sitten Jalometallissa ja sen jälkeen valitettavasti bändin basisti Kuvis on poistunut maallisilta areenoilta. Kuviksen henki oli kuitenkin vahvasti keikalla läsnä, sillä uusi basisti Jose soitti Kuviksen käytössä olleella ”Neitokainen” -nimisellä bassolla. Vokalisti Jouni Markkanen vitsailikin, että Jose soittaa siksi niin hyvin, kun biisit ovat jo valmiina bassossa. Täytyy muuten kehaista, että olihan kyllä murea bassosoundi, joka tasapainotti hyvin kitaroiden sirkkelimäisempää soundia! Hauskaa oli myös Markkasen huomautus ”The Death Joy” -biisistä, että se on tehty kaksitoista vuotta ennen Josen syntymää. Markkanen piti kontaktia yleisöön ja sai käskyillään lopulta pitinkin pyörimään. Hän sanoi, että välispiikit ovat taitolaji ja oli siinä kyllä aivan oikeassa. Hän kyseli myös yleisöltä, että kelpaako ja jos näin on, niin kannattaa yhteyttä Tuskan ja Rockfestin promoottoriin, että yhtyettä näkisi lisää. Monelle tuntui naurusta päätellen aukeavan spiikkiin sisällytetty ironinen letkaus. Välispiikkien lisäksi on kyllä mainittava, että Markkasen ääni oli edelleen oikein toimiva. Rumpali Parkkinen täydensi rytmiryhmän ja täytyy kyllä kumartaa kitaristien Laine ja Rissanen suuntaan, sillä soitto oli monipuolista ja tarkkaa sekä varsinkin Rissasen soolot olivat huikeaa kuultavaa. Keikalta parhaiten mieleen jäivät ”Slaveyard” ja oma hittini bändin katalogissa eli ”Land Of The Living”. Warmath tarjoili terävän soiton ja laulun kera otoksen metallimusiikin laajaan kirjoon versioiden omien biisien lisäksi rouhevasti Thin Lizzyn ”Cold Sweat” -biisin. Toivottavasti tauko ei tällä kertaa veny seitsemän vuoden mittaiseksi, sillä kyllä bändiä katselisi mielellään huomattavasti useammin.

Roudaustaukojen aikana oli pakko käydä ulkona Kuopion viilenevässä illassa, sillä Sawohousen tunnelma oli sen verran kiihkeä ja hikinen, että ikään kuin olisi tropiikissa ollut. Warmathin jälkeen lavan edusta pakkautui sen verran täyteen, että ei ollut epäselvää siitä kuka oli illan odotetuin vieras.

”Gravity Of Light” -levykantta kuvaavan taustakankaan edessä esiintyneen Tarotin alkuintro koostui kiihtyvästä äänestä, jossa kutsuttiin koolle savolaista henkeä. Intron jälkeen tempaistiin käyntiin ”Pyre Of Gods” -biisi, joka tempaisi ilman minkäänlaista epäilyksen varjoa jengin oitis mukaansa täysin rinnoin. Omaa mieltäni lämmitti välittömästi aurinkolaseihin verhoutuneen kitaristi Zachary Hietala kitaravalinta, jonka näytti samaiselta siniraitaiselta Kramerilta kuin ensimmäisissä ikinä näkemissäni Tarot -jutuissa. Saatoin olla väärässä, mutta mitä sitten.

Soitto kulki mainiosti ja ennen kaikkea basisti-laulaja Marko Hietalan ääni soi uljaana ja kantavana läpi koko keikan. Sampleista ja kakkoslaulusta vastaavan Tommi ”Tuple” Salmelan kunniaksi on myönnettävä, että tällä keikalla hän sopi mielestäni aukottomasti yhtyeen kokonaisuuteen ja myös hänen vokaalinsa olivat komeaa kuultavaa. Aina hänen ääni on ollut hieno, mutta olen rehellisesti sanottuna joskus kyseenalaistanut hänen tarpeellisuutensa Tarotin riveissä. Tänään sitä ei todellakaan tarvinnut tehdä, sillä kaikki oli tämän noin puolentoista tunnin ajan kaunista. 

Loputtomasta hikoilusta huolimatta kylmät väreet kulkivat pitkin reisien sisäkaarta, kun toisena lähes suoraan ensimmäisen biisin jatkoksi soitettiin rivakka versio debyyttialbumilta peräisin olevasta ”Midwinter Nights” -kappaleesta. Oi sitä riemun juhlaa! Kappaleen aikana – niin kuin läpi keikan –  yhtyeestä välittyi hyväntuulisuus ja soiton riemu, joka ei voinut olla tarttumatta yleisöön ja hyvät soundit kruunasivat tämän hyväntuulisuuden. Huumoria oli runsaasti välispiikeissä (joita oli kuulemma suuresti lyhennetty edellisiltaan verrattuna), joissa Marko vitsaili bändin olevan heavyn Jurassic Park tai ennen ”Warhead” -biisiä mustan huumorin kautta osuvasti kuvaillut hulluudet tämän maailman johtajista sekä heidän sairaista meiningeistään. Tähän väliin Salmelakin pääsi esittämän koomikon taitojaan ja kyseissä ”Warhead” -biisissä kiipparisti Janne Tolsan osuudet olivat kylmäävän hienot. Keikan draaman kaari oli rakennettu hienosti niin, että nopeammat ja hitaammat biisit vuorottelivat sopivassa tahdissa. Jännää oli itselleni huomata, että varsinkin hitaammissa biiseissä itselläni meni usein kylmät väreet, mitä ei välttämättä ole levyillä tapahtunut. Näin ollen tulkitsen bändin saaneen vielä jonkun extrapanoksen biisien esittämiseen ja löytäneen niillä minusta kohdan, johon osui esitykset täydellisesti. Yhtye taisi löytää kyllä sen herkän kohdan monelta muultakin yleisöstä, joka muun muassa palkitsi bändin aplodein kesken vaikuttavan ”Crows Fly Back” -biisin.

Ensilevyltä soitettiin vielä ikoninen ”Wings Of Darkness”, mutta muuten yhtye pyrki setissään kattamaan lähes kaikki levytetyt albumit. Vuoden 1995 ”Stigmata” -levy taisi olla ainoa, joka jäi kokonaan vaille huomiota. ”Follow Me Into Madness” -kakkosalbumia edustivat ”Descendants Of Power”, jota edeltäneessä spiikissä Marko arveli yleisön voivan olla ikänsä puolesta jopa heidän jälkeläisiä sekä petollisista naisista kertova ”Lady Deceiver”. Kyseisen biisin jälkeen oli vuorossa bändiesittely ja samalla tuotiin esiin keikalla rumpuja soittanut Antero Seppänen, joka on tuttu muun muassa Turmion Kätilöt -bändistä. Herran läsnäoloon yhdeksi syyksi Marko löysi Tolsan syrjähypyt, sillä hänkin on kyseisen yhtyeen riveissä. Samalla muisteltiin edesmennyttä Cinnaria ja kerrottiin, että surutyön ottaessa koville meni näin kauan ennen kuin huvitti alkaa biisejä soittamaan. Kitaristi Zacharya esitellessä Marko huomautti kauniisti, että ensin mainittu sai elää elämäänsä vain 3,5 vuotta yksin ja sen jälkeen joutunut kestämään häntä koko elämänsä. Seppäsen soitto oli kyllä hienoa kuultavaa ja vaikka Cinnarin tyyli oli aika lailla uniikki, niin kyllä Seppänenkin osasi antaa symbaaleille kyytiä soiton ollessa muutenkin tarkkaa, mutta kuitenkin eläväistä. 

Kyllähän bändi osoitti vahvasti oman lajinsa kuninkuutta ja oikeastaan ainoa biisi, jonka olisin vaihtanut setistä, oli Blue Öyster Cult -laina ”Veteran Of Psychic Wars”, jonka tilalla olisin mieluusti kuullut jonkun oman biisin, kun niitä klassikoita bändillä on yllin kyllin. Toki Tarot on myös tuon coverin levyttänytkin, mutta silti. Yleisölle tuntui kelpaavan kuitenkin hyvin ja olihan Salmelan tulkita komeaa kuultavaa. ”Ashes To The Stars” -biisin spiikissä puhuttiin ulkoavaruuden syövereistä ja biisin aikana tuntuikin, että joku erityinen voima oli bändin mukana. Varsinaisen keikan päätti itselleni erittäin tärkeä ”Do You Wanna Live Forever” -kappale, jonka jälkeen Marko uumoili, että paikalla olleet ihmiset ovat varmasti ennenkin käyneet keikalla, joten seuraavaksi olisi vuorossa heidän poistuminen ja sen jälkeen yleisön vuoro huutaa heidät takaisin. Tämä olisi epäilemättä tapahtunut ilman mainintaakin. 

Encoreissa Zachary sai kitarallaan puheosuutensa eli soolon ja monumentaalinen ”Rider Of The Last Day” soi ylväänä. Raivokas ”Crawlspace” saatteli keikan maaliviivalle ja myös keikan jälkeen voittajien oli helppo hymyillä, sillä olihan Tarot ihan käsittämättömän kovassa kunnossa. Suurin spekulaatio illassa lienee ollut se, että mikä on yhtyeen tulevaisuus. Soundi -lehdessä Zachary arveli ennen keikkaa, että ”jos halutaan tehdä lisää, niin tehdään lisää”, joten tulevaisuutta ei ole täysin tyrmätty. Ymmärrettävää tietysti on, että kaikilla jäsenillä on kiireensä, joten tuskin kokopäiväistä paluuta tulee, mutta sääli olisi heittää näin kovassa vedossa oleva rykmentti taas hiljaisuuteen. 

Kaiken kaikkiaan reissu oli lähes napakymppi ja sekä keikkapaikka että keikat olivat aivan johtajatason materiaalia. Ainoa miinus, että kaukana keskustasta sijaitsevalta keikkapaikalta ei päässyt enää keikan jälkeen julkisilla pois, mutta todennäköisesti olisin silloinkin lähtenyt väärään suuntaan. Itseään Kuopion kovimmaksi taksikuskiksi itseään kutsunut herra hoiti loppulogistiikan oikein mainiosti.

Kuvat: Maija Taipale