Kuopio Rockcock 2014
Heinäkuun viimeisenä viikonloppuna oli ahdistavan kuuma keli, ja pelkkä ajatteleminenkin sai hikipisarat juoksemaan otsaani pitkin. Siitä huolimatta suuntasimme seurueemme kanssa Kuopioon, sillä tarjolla olisi kaksi päivää festarointia Kuopio Rockcock -tapahtuman merkeissä. Tapahtuma on vakiinnuttanut paikkansa Suomen festarikesässä antamalla ”kaikille jotakin”, ja näin oli taas tänäkin vuonna, kun tarjolla oli kaikkea Bat & Ryydin ja Lost Societyn väliltä. Tämä Kuopio Rockcock merkitsi yhden aikakauden loppua, sillä Himos Festivals Oy osti tapahtuman ja Rokkisedät Oy siirtyi pois vetovastuusta. Tahtomattani kiinnitin enemmän huomiota tapahtuman järjestelyihin ja vertailin niitä aikaisempiin kokemuksiini. Juhlapaikalle saavuttaessa oli sisäänpääsy tutun selkeästi opastettu ja seurueemme pääsikin sisälle ilman suurempia ongelmia. Hyvä niin, sillä ensimmäinen katsottava bändi aloittelikin jo soittoaan.
Poisonblack avasi pienimmän lavan tänä vuonna. Vuonna 2000 Sentenced-nokkamiehen perustama bändi jakaa mielipiteitä, mutta itse ”löysin” bändin parin uusimman levyn kautta, ja niinpä bändin saaminen Kuopioon oli hieno homma. Poisonblack on parhaimmillaan pirun mukavasti rullaavaa rokin katkuista metallia, ja bändi saikin heti festarin alkuun fiilikset kohdilleen. Väkeä oli valunut paikalle kovasta helteestä huolimatta, ja bändi veti hyvällä sykkeellä. Bändin ensimmäistä kertaa näkevänä huomasin että vanhempien levyjen materiaali ei vain iske livenäkään, kuten ei myöskään muutamat rauhallisemmat rallit, jotka ovat lähinnä puuduttavia. Onneksi setti koostui pääasiassa kahden uusimman levyn materiaalista, joten poistuin keikalta suhteellisen tyytyväisenä. Olotilaa saattoi tietty auttaa se että bändi soitti ”Nuoret Duuniin” -lavalla, joka oli ihanasti varjossa koko festareiden ajan.
Haloo Helsingin aloittaessa settiään päätimme paeta mahdollisimman kauas päälavasta ja tutkia festarialuetta tarkemmin. Väinölänniemi oli kyllä valjastettu todella hyvin festarin tarpeisiin sopivaksi ja kaikki ”hukkatila” oli käytössä. Kolme lavaa sisältävällä alueella oli hyvät anniskelualueet, joilta näki lavan tapahtumat suhteellisen hyvin. Paras tilanne oli päälavan luona, jossa pääsit tölkin kanssa jopa mikseripöydän tasolle. Uuden, suuren päälavan sivuille oli tullut myöskin isot screenit, joista lavan toiminnan näki kauempaakin. Huonoin tilanne taas oli ”I love Kuopio” -lavalla, jossa anniskelualue jäi koko ihmismassan taakse. Alue oli onneksi hieman korkeammalla kuin lavan edusta, joten periaatteessa sieltäkin näki lavan tapahtumat, vaikkakaan ei niin hyvin. Vesipisteitä oli kaksi, ja ne olivat kovassa käytössä molempina päivinä. Päävesipiste oli asennettu tuttuun tapaa sangen hölmösti päälavalta poistumisen eteen. Tämä aiheutti sen, että kun porukka poistui päälavalta katsomaan jompaa kumpaa pikkulavaa, oli edessä aina jonottavia veden odottajia. Samassa paikassa olivat vielä isoimmat ruokakojut, ja niinpä kyseinen kohta oli todella vaikeakulkuinen.
Omiin kesäperinteisiini kuuluu nähdä Turmion Kätilöt livenä, ja olenkin bändin nähnyt yli kymmenen kertaa. Odotin keikkaa innolla, sillä bändin uusin levy ”Techodiktator” on soinut koko kesän autoni soittimessa. Harmittavasti bändin keikka oli hieman normaalia vaisumpi, ja uusia biisejä kuultiin vain muutama keikan aikana. Toki useampi biisi bändin ensimmäiseltä levyltä korjasi asiaa, mutta ihan tiukin särmä oli haihtunut kuumuuden mukana pois. Turmion Kätilöiden toisen vokalistin Spellgothin ääni oli kateissa, ja mies joutui koville pidemmissä laulukohdissa. Toisella lavalla soittava Battle Beast oli myöskin ollut vaikeuksissa, ja seurueemme jäsenet kertoivat bändin vetäneen todella vaisun keikan. Olikin todella harmi, että kaksi samanhenkistä yleisöä houkuttelevaa bändiä oli lyöty päällekkäin. Toivonkin, että uusi järjestäjä hoitaa tulevina vuosina asian paremmin. Päällekkäisyyksiä oli useampikin tapahtuman aikana, niinpä muutama mielenkiintoinen bändi jäi näkemättä.
Hiukan pettyneenä vaapuin päälavan suuntaan, sillä siellä oli aloittelemassa kulttisuosiostaan nauttiva Therapy?. Bändi siirtyi aikatauluongelmisen vuoksi päälavalle, ja keikan alusta asti oli selvää että bändi ei vedä paljoa yleisöä. Keikan alussa eturivi ei ollut edes täynnä, mutta se ei tuntunut bändiä pahemmin haittaavan. Muutaman biisin jälkeen eturivikin täyttyi, mutta väkeä oli surullisen vähän. Bändi oli ehkä turhan outo valinta tapahtumaan, jossa pääesiintyjät olivat Popeda ja Scorpions. Itsellenikin bändi oli täysin tuntematon, joten en sitä jaksanut puolta keikkaa pidempään katsoa. Ihan menevää alternative rockia, joskin välillä meno meni liialliseksi kikkailuksi. Bändistä innostumista laski varmaan myös se että koko tapahtuman eniten odottama bändi oli kohta aloittamassa pikkuruisella ”Nuoret Duuniin” -lavalla.
Uutta levyä tiukasti tekevä Verjnuarmu oli selkeästi se, jota isoin osa seurueestamme tuli katsomaan. Bändin ”savometalliksi” kutsuttava soitanta on niin omaa luokkaansa, että vastaavaa bändiä ei helpolla tule vastaan. Bändi oli tehnyt pieniä muutoksia soitantaansa uuden levyn myötä, joista isoimpana oli syntikoiden tuonti keikoille. Bändi on aikaisemmin soittanut taustanauhojen kanssa, mutta nyt niistä osittain luovuttiin ja syntikkaosuudet livenä hoiti vokalisti Puijon Perkele. Aikaisemmin kahdella kitaristilla varustettu bändi oli sovittanut vanhoja biisejään uudelleen ja kappaleet toimivat pirun hyvin syntikoilla vahvistettuna, joka korvasi toisen kitaran osuuksia ja päästi kitaristi Tervapirun runnomaan rauhassa äärisärötetyllä kitarallaan. Verjnuarmu oli kyllä todella kovassa iskussa, ja varsinkin Puijon Perkeleen vokaalit hoituivat hirvittävällä voimalla. Vokalistin persoonallinen ääni pääsi korkeissa kiekaisuissa oikeuksiinsa ja onnistui olemaan yhtäaikaa todella ruman ja todella kauniin kuuloista. Verjnuarmu soitti keikalla myös kaksi uutta biisiä, joista toinen oli sinkkunakin julkaistu ”Lahtaaslaalu” ja ”Verjvirta” joka sai kylmät väreet kulkemaan useammallakin seurueemme jäsenellä. Koljonvirran taistelusta kertova kappale oli taattua Verjnuarmu-laatua, ja saikin itseni odottamaan uutta levyä vielä kovemmin. Mahtava keikka ja auringon laskiessa oli meno katossa, vaikka Popeda aloittikin päälavalla.
Jätimme Popedan suoraan välistä ja jäimme ihastelemaan kaunista auringonlaskua ja järvimaisemaa. Väinölänniemi on kyllä komea paikka järjestää festareita, siinä on sitä samaa tunnelmaa kuin aikoinaan Tuska Open Air -metallifestivaaleilla, joka järjestettiin aikanaan Kaisaniemen puistossa. Perjantai oli kävijämäärältään reippaasti hiljaisempi kuin edellisinä vuosina, taisi johtua pääosin siitä, että porukka alkoi valumaan alueelle vasta pääesiintyjän aikaan ja poistui sen jälkeen taas alueelta pois. Niinpä päivän päättävälle Stam1nalle ei jäänyt kovin paljoa katsojia.
Stam1na kuului parin ensimmäisten levyn aikaan omiin suosikkibändeihini, mutta parin pettymyksen jälkeen en ole bändistä enää innostunut. Hiljaa pimenevä kesäilta esitteli yllättävän vakavalla asenteella soittavan bändin, joka oli karsinut ylimääräiset pelleilyt minimiin. En tiedä mistä johtuu bändin yllättävä ”vakavoituminen”, mutta jotenkin alkuaikojen rentous oli poissa. Bändi joutui soittamaan tuuraavalla basistilla, sillä basisti Kangasmäen pikkurillin nivelside ei ollut vielä parantunut leikkauksesta. Kaveri nähtiin kumminkin lavalla hoitamassa oman lauluosuutensa, joka toi hyvää voimaa varsinkin kertosäkeisiin. Stam1na soitti todella paljon biisejä uudelta levyltään ja vain muutamia vanhemmilta lätyiltä. Vanhemmat biisit menivät aika tiukalla tempolla, joka aiheutti taaskin sen että bändin vokalisti Hyrde ei pysynyt lauluissa mukana. Niinpä tutut tiukat biisit vedettiin mitäänsanomattomalla siansaksalla, ja sepä sai vanhemman materiaalin fanit turhautuneiksi. Bändin uusin tuotanto ei ole minuun iskenyt ja mitä nyt yleisöä kuuntelin, muutkin olivat samaa mieltä kanssani. Sattuipa jopa niin, että kun bändi ilmoitti soittavansa lisää materiaalia uudelta levyltään, kuuluin yleisöstä eniten lähinnä buuausta. Katsoimme kuitenkin keikan loppuun, ja poistuimme sitten kuolemanväsyneinä yöpaikkaamme.
Lauantaiaamu ei antanut armoa lämpötilan noustessa vielä entisestään. Tästä johtuen päätimme muuttaa suunnitelmiamme lähteä heti alkuun alueelle pyörimään, ja jäimmekin yöpaikkamme kellariin viileään. Rankan tankkauksen jälkeen ehdimme alueelle juuri kun Juha Tapio aloitti päälavalla. Väkeä oli alueella reippaasti enemmän kuin perjantaina, ja Juha Tapiota oli katsomassa todella paljon innokkaita faneja. Seurasin keikkaa sivusilmällä samalla kun vaihtelin kuulumisia tuttavien kanssa. Ilmeisesti päälavan avannut Lauri Tähkä oli myös vetänyt isot määrät yleisöä, joten järjestäjät olivat varmasti mielissään. Anniskelualueet täyttyivät nopeasti ja juomat maistuivat kuumissaan olevalle festarikansalle. Itse suuntasin kohti ”Nuoret Duunissa” -lavaa, sillä siellä oli aloittelemassa paljon kehuja kerännyt Lost Society.
Olen kerran aikaisemmin nähnyt Lost Societyn ja silloin bändi ei onnistunut vakuuttamaan minua. En tiedä johtuiko se Juha Tapion keikan aiheuttamasta aggressiosta, mutta jostain syystä Lost Society sai minut otteeseensa heti ensi tahdeilla. Äärettömällä energialla ja raivolla soittava nelikko soitti taitavasti tiukkaa thrash metallia, joka sai pään väkisin heilumaan. Kappaleet olivat tarttuvia ja niissä oli hyviä ”koukkuja” joista sai helposti kiinni. Vaikka keikka oli täynnä teknisiä vaikeuksia oli tunnelma katossa koko ajan. Moshpit pyöri läpi keikan, ja bändi sai aikaan jopa pienen wall of deathin. Pakko nostaa hattua tällä nuorelle bändille, ja vetää pois kaikki pahat sanat mitä olen siitä sanonut. Jopa seurueeseen kuuluvat thrash metallista pitämättömät jäsenet innostuivat keikasta ja puivat nyrkkiä samaan tahtiin muun yleisön kanssa. Isot plussat pojille siitäkin, että he käyttivät Body Count -yhtyeen biisiä sisääntulomusiikkina. Ehdottomasti tapahtuman paras veto ja iloinen yllättäjä.
Olin Lost Societyn jälkeen niin fiiliksissäni, että Klamydian katsominen ei innostanut pätkääkään. Klamydia on tullut nähty liiankin monta kertaa ja varsinkin viimeiset pari kertaa ovat olleet yhtä tuskaa. Jäin kumminkin kuunteluetäisyydelle bändistä, ja sain huomata että bändi soitti samat tutut biisit kuin aikaisempinakin vuosina. Mukana oli pari uutta biisiä ja yksi iloinen yllätys, kun Rokkisedät Oyn Igor saapui lavalle ja lauloi bändin kanssa kappaleen ”Ruotsalainen oopperalaulaja”.
Suuntasin siis taas ”Nuoret Duuniin” -lavalle ihmettelemään Santa Cruz -nimistä poppoota. Bändiin tuntuu törmäävän vähän joka paikassa, joten pitihän se lähteä ihmettelemään, vaikka Kasinolavalla olisikin ollut toinen mielenkiitoinen poppoo nimeltään Project Silence. Santa Cruz soittaa hard rockia Skid Rown ja Guns ´n´ Rosesin jalanjäljissä, niin hyvässä kuin pahassa. Meno oli parhaimmillaan tiukan menevää ja bändin vokalisti Archie omaa sangen komean äänen. Bändiltä onnistui myös asiaan kuuluva asenne, joten hommat niiden osalta paketissa. Ilmeisesti tunnin slotti oli vähän liikaa bändille, sillä keikassa oli pahasti venyttämisen makua. Kitarasoolot venyivät todella pitkiksi ja yleisöä yritettiin huudattaa useampaan otteeseen. Osa kappaleista oli myös yltiö ”siirappisia”, ja eivät toimineet minulle ollenkaan. Katsoin keikan kuitenkin loppuun, sillä kaiken sähellyksen seassa oli muutama tiukkakin biisi. Parhaimpia tämäntyylisiä keikkoja mitä olen erehtynyt katsomaan, mutta fania eivät pojat minusta saaneet.
Sitten olikin aika siirtyä päälavalla katsomaan illan pääesiintyjää, joka oli saksalainen Scorpions. Olen sitä ikäpolvea, että Scorpions ei ole koskaan merkinnyt minulle kummoisia, mutta mielenkiinnosta jäin katsomaan bändin aloitusta. Mielenkiinto jatkuikin seuraavat puolitoista tuntia, sillä bändi veti todella hyvän keikan. Menevää hard rockia soittavalla bändillä oli hauskaa lavalla ja miesten ikä ei missään vaiheessa näkynyt esiintymisessä. Vokalisti Klaus Meinen ääni toimi todella hyvin ja oli sangen komeaa kuunneltavaa. Ihmisiä oli katsomassa aivan järkyttävä määrä, ja kansa tuntui tykkäävään siitä mitä kuuli. Kauniiden balladien kohdalla useampikin katsoja pyyhki silmäkulmaansa. Silloin kun bändi saa soitollaan aikaan noinkin voimakkaan tunnelatauksen, voidaan sanoa että keikka on onnistunut. Herkistelyn seuraksi saatiin todella tiukka rumpalin ja basistin kahdestaan soittama soolo-osuus, joka meni paikoitellen jopa thrash metallin puolelle räväkkyydessään. Lavapuitteet olivat komeat, ja bändin rumpalina tuurannut Johan Franzon soitti osan keikasta parin metrin korkeuteen ketjuilla nostettuna. Scorpions oli juuri niin hyvä kuin uskalsin toivoakin, ja uskonkin että bändin kovimmatkin fanit saivat rahoilleen vastinetta. Tyytyväinen hymy naamalla marssin vielä katsomaan viimeistä bändiä ”I love Kuopio” -lavalle.
2 Times Terror on Turmion Kätilöiden vokalisti Mc Raaka Peen ja hänen vaimonsa Hc CSD’n perustama industrial metal -bändi. Vaikka nopeasti voisi kuvitella että kyseessä on vain Turmion Kätilöiden ”jämäbiisi”-bändi, on 2 Times Terrorilla hyvin paljon omaakin. Kappaleet ovat enemmän dance-henkisiä, ja selkeästi tehty tanssittaviksi. Sanoituspuolella rakkaus on kantavana teemana useammassakin biisissä, ja kappaleet ovat muutenkin sopivan rentoja. 2 Times Terror on siitä mielenkiintoinen että lavalla saattaa parhaimmillaan olla neljäkin laulajaa. Pääosissa on Mc Raaka Pee ja Hurja, joka on tuttu mm. Shade Empire -yhtyeestä. Hc CSD hoitaa kauniilla äänellään kertosäkeitä, ja tuo miesten karjuntaan mukavaa vaihtelua. Bändi käyttää myös paljon vierailevia tähtiä, ja tälläkin keikalla kävi Verjnuarmun Puijon Perkele laulamassa kahdessa kappaleessa. Tässä vaiheessa alkoi festarikansa olla jo todella väsynyttä, mutta bändi veti silti tiukan ja räväkän keikan. Vokaaleja hoitava Hurja oli aivan liekeissä, ja kaveri riehui sielunsa kyllyydestä lavalla. Hurjan jämäkkä ulkomuoto ja asenne tuntui olevan seurueemme naisväen mieleen ja hänen olemustaan verrattiin olevan nuoren Till Lindemanin luokkaa. Siitä ei sen enempää, mutta pirun kovan keikan heitti 2 Times Terror, ja toivottavasti bändi tekee joskus toisenkin levyn. Harmi että paikalla ei ollut enää kuin jokunen väsynyt kulkija.
Mainos päättyy
Mitä jäi käteen Kuopio Rockcockista? Mukavan rento meininki ja hyvät järjestelyt. Järjestyksenvalvojat osasivat hommansa ja koko henkilökunta oli ystävällistä. Alue oli mitoitettu hyvin, ja samalla suunnitelmalla voidaan mennä ensi vuonnakin. Vessoja oli riittävästi ja alue pysyi hämmentävän siistinä läpi tapahtuman. Muutama päällekkäisyydet bändeissä harmittivat ja kyllähän sitä tietty voisi useammankin raskaamman bändin ottaa mukaan. Loppujen lopuksi käteen jäi parempi fiilis kuin viime vuonna, ja jäin jo nyt odottamaan ensi vuotta ja sitä, mitä uudet järjestäjät keksivät festareille. Iso kiitos kaikille Rokkisedät Oy:n jäsenille, sekä uusille järjestäjille. Kiitos myös raportissa auttaneelle seurueellemme.
Raportti: Janne Partanen
Kuvat: TJ Fowler