Kuopio Rockcock 2017: Lauantai kuuluu vanhoille herroille

Tuoreen kahvin tuoksu täytti majapaikkani ja huoneen, jossa olin nukkumassa edellisen illan rokkihuuruja pois. Vaikka nautintoaineiden juonti oli jäänyt vähäiseksi, oli työviikko ja sen päälle ilta rokkailua tehnyt tehtävänsä. Ruhoni muistutti itseäni vanhenemisesta ja kiitin hiljaa Manalan Herraa, että en lähtenyt jatkoklubeille, vaikka niiden kattaus oli tänä vuonna taas äärimmäisen tiukka. Kylmän suihkun kautta aamiaiselle, jonka yöpaikkani emäntä oli loihtinut nuutuneen toimittajan pelastukseksi. Pari kuppia pannukahvia ja iso kupillinen mustikkapuuroa myöhemmin silmäilin jo paljon virkeämpänä tulevan päivän bänditarjontaa.

Lauantai näyttikin mukavan monipuoliselta tarjonnaltaan, ja päivän aikana tulisi vierailtua jokaisella neljällä lavalla. Perjantain sisäänpääsyn takkuilusta viisastuneena päätimme suunnata alueelle reippaasti ennen päivän ensimmäistä katsottavaa esiintyjää. Tunsin silti kylmän piston sydämessäni, kun ajattelin eilisen päivän sisäänpääsyn kaaosta. Onneksi järjestäjä oli ottanut opikseen, ja lauantaille oli sisäänpääsyä muokattu reippaasti. VIP-lippujen hakuteltta ja infokoppi oli siirretty selkeästi kauemmaksi toisistaan ja molempien eteen oli aidattu selkeät jonotusväylät. Loistavaa! Näin homman pitääkin toimia; jos joku mättää, tehdään seuraavalle päivälle tarvittavat korjaukset. Järjestäjä veti kyllä nyt pisteet kotiin muutoksilla ja sisäänpääsy toimi kuin unelma. Pikaisen sisäänpääsytarkistuksen jälkeen olikin aika kerätä koko tonttujoukko kasaan ja vaappua kohti päälavaa, sillä siellä oli aloittamassa Turmion Kätilöt.

Olen tehnyt Turmion Kätilöiden kesän keikasta itselleni perinteen, joka on pitänyt lähes jokaisena vuonna. Kotikylässään rymistelevä hulttiolauma osaa vain olla niin pirun viihdyttävä livenä, ja heidän näkemisensä saa minut aina hyvälle tuulelle. Joskin nyt vuonna 2017 bändi esitti hiukan poikkeuksellisen synkän keikan. Keikka aloitettiin juontaja Sakari Kuosmasen opastamalla hiljaisella hetkellä, jolla kunnioitettiin 2016 kuollutta Tarot-rumpali Pecu Cinnaria. Todellakin oli sydäntä raastava hetki, kun koko ihmisjoukko pysähtyi ja hiljeni osoittamaan kunniotusta kaatuneelle toverilleen. Turmion Kätilöiden keikka räjäytti hiljaisuuden pois ja meno oli tutun tappavaa pauketta. Monipuolisen kattauksen biisejä esittänyt bändi osasi ottaa yleisönsä, mutta joku tuntui vaivaavan bändin uutta vokalistia Shag-Ua, jonka vauhti loppui keikan puolessa välisissä totaalisesti. Nuorimies vaikutti olevan joko kovissa kivuissa, tai sitten vain todella huonovointinen, ja poistuikin välillä lavan taakse. Tilanteesta hiukan hämmentynyt Mc Raaka Pee otti onneksi tilanteen nopeasti haltuunsa, ja veti kaikki lauluosuudet yksinään kunnes Shaq-U saatiin takaisin lavalle. Mies veti kyllä keikan loppuun, mutta vauhti mieheltä loppui totaalisesti ja äänestäkin puuttui miehen ominainen uhmakkuus. Yllätykset eivät myöskään loppuneet tähän, sillä pian lavalle saatiin loput jäljellä olevat Tarot-yhtyeen jäsenet. Pakko sanoa, että harvemmin näkee yhdellä lavalla noin paljon musiikillista lahjakkuutta! Tarot -miehistö esitti Turmion Kätilöiden vahvistamina bändin ”Crawlspace” -biisin ja millaisella raivolla kappale vedettiin läpi! Selvästi liikuttunut Marco Hietala nostatti vielä yleisön suureen ”We are all fucked”-huutoon, jolloin toimittajanretkukin joutui hieman nieleskelemään ja pitämään aurinkolasit syvällä päässä. Turmion Kätilöiden keikka jätti harvinaisen ristiriitaisen olon, jota lähdimme koko tonttujoukon kanssa puimaan puistolavan suuntaan.

Sonata Arctica aloitteli settiään puistolavalla, ja pakko heti alkuun sanoa, että bändin olisi kyllä kuulunut soittaa isommalla lavalla. Väkeä oli nimittäin paikalla tolkuttoman paljon, ja ison maailman elkein esiintymisen aloittanut bändi näytti vain liian ”isolta” pienehkölle lavalle. Ilmeisesti lavan pa-vehkeet olivat samaa mieltä, sillä kesken ensimmäisen biisin lavalta katosivat kaikki sähköt. Onneksi ne saatiin takaisin pienen odottelun jälkeen, ja bändi päätti hypätä suoraan seuraavaan biisiin ajan säästämiseksi. Sonata Arctica on kyllä vallan taitavasti soitettua ja laulettua metallia, mutta jostain syystä en ole päässyt bändin sisälle. Niinpä muutaman biisin jälkeen tunkeuduin väkijoukon läpi ja suuntasin tutulle Väinölavalle, sillä siellä oli alkamassa taas sangen mielenkiintoinen esitys.

Tarjolla oli taas jotain nopeaa ja äkäistä, sillä Unhoped veteli ensitahteja pikkulavalla. Yleisöä ei harmittavasti ollut saapunut kovinkaan paljoa paikalle, mutta se ei tuntunut bändiä estävän. Meno oli tiukkaa alusta viimeiseen tahtiin, ja ainoat hengähdystauot olivat biisien välissä, jotka nekin jäivät lyhyiksi vokalisti Luostarisen naurattaessa yleisöä rennolla olemuksellaan. Bändin tiukka meno kyllä vaatisi minusta hämyisen baarin, jossa se pääsisi oikeuksiinsa, mutta kylläpä tuo ulkoilmassakin sai pään nyökyttämään tahtia. Sinänsä todella harmi, etttä porukkaa ei ollut kovin paljon, sillä Unhoped olisi ansainnut tuplamäärän väkeä ja kunnon moshpitit, mutta ei voi mitään. Katsoin keikan ja tulin vallan hyvälle tuulelle, mitäpä sitä musiikilta muuta voi toivoa. Menoa häiritsi hiukan päälavalta järven kautta kaikuva Apulannan keikka, joten Varkauden ihmeen lopetellessa päätin jättää ”keinotekoisen lannoitteen” katsomatta ja juoda Väinöstagella yhden kylmän oluen. Aikaa oli tapettavana, sillä seuraava katsottava bändi aloittelisi puolentoista tunnin päästä rantalavalla.

Iskelmähevin sanansaattaja Viikate aloitteli soittoaan tutulla ”Haaskalinnut saalistaa” -introllaan. Katselin bändiä hiukan pelonsekaisin tuntemuksin, sillä näin heidät alkukesästä Rockfest -tapahtumassa, joka jätti miesten vedosta vähän pahan maun suuhun. Tuolloin tapahtuman avannut bändi oli väsynyt. Soitto ei kulkenut ja Kaarlen ääni oli taas todella pahasti hukassa. Ensitahtien lähtiessä ja Kaarlen avatesssa suunsa huokasin helpotuksesta. Levyltä tuttu matala lauluääni irtosi todella hyvin, ja kitarointi oli pirun tiukkaa, kuten sen kuuluisikin olla tämäntasoisessa yhtyeessä. Viikatteessa on kyllä kaksi äärettömän taitavaa kitaristia, jotka louhivat tarttuvia riffejä toistensa perään. Settilista oli yllättävän monipuolinen, ja soitossa oli useita vähemmän kuultuja kappaleita. Erikoisena vetona bändi soitti Lyijykomppania-lainakappaleen ”Kyisen Pellon Kyntäjä”, jonka kävi laulamassa itse Timo Rautiainen, joka esitti myös aikoinaan alkuperäisen biisin. Viikate on useasti tehnyt omia versiota vanhoista ”Suomihelmistä”, ja tämä veto on myös varsin onnnistunut coveri. Kappale löytyy muuten bändin tulevalta kokoelmalta. Keikan jälkeen oli vallan mainio fiilis, mutta väkisin ajatukseni menivät alkukesän heikkoon keikkaan. Ei ole nimittäin ensimmäinen kerta kun Viikate on pettänyt minut livenä. Tekeeköhän bändi niin hulluna keikkaa, että sekaan mahtuu heikkoja vetoja, ja minulle on vain sattunut useampi huono keikka vuosien varrelta. Syvällisiä pähkäillen vaapuin takaisin tutulle ja turvalliselle Väinostagelle odottelemaan seuraavaa bändiä.

Paikallinen rockbändi Block Buster paukutteli Ac/Dc-henkistä rokkia Väinöstagella ja veti kivasti väkeä katsomaan. Asenne oli jätkillä kohdillaan ja soitto kulki hyvin. Harmittavasti itseäni alkoi vaivata tässä vaiheessa kisaväsymys, enkä sitten jaksanut katsoa bändiä muutamaa biisiä pitempään. Pitää kyllä toisella kertaa katsoa bändi kunnolla, sillä ihan mukavan menevää settiä Block Buster veti. Huokaisin väsymyksestä ja lähdin tutkimaan aluetta. Kuin ylempien voimien ohjaamana löysin itseni metrilakupisteeltä valkkaamasta lakuja pussiin. Iso pussi rässiliivin taskussa etsin hyvän istumapaikan ja jäin ihastelemaan auringonlaskua. Muutaman lakun jälkeen alkoi olokin jo helpottaa. Kevyt tuulenvire pyyhki kasvojani, suu täynnä lakua ja kaunis Väinölänniemi. Huokasin syvään, ja tunsin pitkästä aikaa olevani rentoutunut, rauhallinen ja onnellinen. Koko kesän edestä stressiä haihtui pois silmänräpäyksessä. Tässä minusta syy miksi minä käyn festareilla, ja miksi niiden jälkeen on niin ”epätodellinen” olo monta päivää. Tuota hetkeä ei pilannut edes päälavalla esiintyvä Popeda.

Reippaana ja uutta virtaa täynnä siirryin vielä kerran Rantalavalle odottamaan illan viimeistä bändiä. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus kuuluu ”kautta aikojen”-suosikkeihini, ja se onkin ensimmäinen tämän tyylinen bändi, johon ihastuin totaalisesti. Melankolinen simppeli junttaus on edelleen lähellä sydäntäni, ja tämän porukan paluu keikkalavoille oli itselleni hienoin asia pitkään aikaan. Huomasin, että muillakin oli samat ajatukset, sillä Rantalavan edusta täyttyi nopeasti ihmisistä. Monilla oli bändin paitoja päällä, ja yllättävän paljon nuorempaa väkeä oli tullut bändiä katsomaan. Ilmassa oli selkeästi odottava ja jännittynyt tunnelma. Entäs jos ne onkin huonoja? Hymähdin, sillä tämä oli itselleni vuoden sisään kolmas kerta kun näen bändin livenä. Ei ne mitään huonoja ole vaan entistä parempia. Todellakin bändi kyllä lunasti paikkansa takaisin suomenkielisen raskaan rokin kuninkaana. Kolmessatoista vuodessa bändille on tullut vain vähän lisää kiloja ja enemmän harmaata partoihin. Muuten meno on ehkä tiukempaa kuin koskaan. Soitto kulkee kuin höyryjuna, ja lavalla olevista herroista huokuu se, kuinka hauskaa heillä on taas soittaa keskenään. Bändin keikka keskittyi hittibiisehin, ja kuulla saatiin tietysti kaksi uusinta sinkkua. Yhteislaulu raikui, ja encorena kuultu ”Viimeinen Päivä Taivaan” oli täydellinen lopetus tiukalle keikalle. Pieniä livekeikan säröjä toki oli, kuten se, että kitaristi Huttusen langattoman lähettimen patterit loppuivat, jonka takia pari biisiä meni ilman miehen soittoa. Olisin itse mielelläni kuullut enemmän materiaalia ”Kylmä Tila” -levyltä, jota on paljon parjattu, mutta itse olen sitä jaksanut vuosien varrella kuunnella eniten. No, jospa sen levyn materiaalia kuultaisiin tulevan levyn myötä tulevalla baarikiertueella. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen keikalta poistui paljon onnellisesti hymyileviä ihmisiä minä mukaan lukien. Tyytyväisenä poistuin alueelta, ja nassutellen viimeisiä lakuja suuntasin kohti pimenevää yötä. Kalakukkojen kotikaupunki piti minua taas hyvänään, ja voin vannoa, että viimeistään ensi vuonna tapaamme uudelleen.

Kirjoittanut: Janne Partanen