Kuopiorock 20 vuotta – osa 1/2

Kuopiorock juhli tänä vuonna pyöreitä, kun festivaali järjestettiin jo 20. kerran. Festariyleisölle tarjoiltiin musiikkia yli 40 bändin voimin, joten luvassa oli hieman jokaiselle jotain. Jouduin itse kohdallani tilanteeseen, että täytyi hieman punnita vaihtoehtoja: koetanko nähdä mahdollisimman paljon kirmaten lavalta toiselle, vai valitsenko ne tärkeimmät, mitä haluan nähdä, ja katson ne keikat kokonaisuudessaan. Päädyin tähän jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja seuraavassa hieman mietteitä näkemästäni.

Torstai 27.7.

Happoradio oli ensimmäinen tämän vuoden Kuopiorockin ns. isommista bändeistä, ja yleisöä olikin kertynyt paikalle jo vallan mukavasti. Orkesterin keikat ovat mielestäni aina visuaalisesti hyvin miellyttävää katseltavaa lavalla seisovien screenien ansiosta – harmi vain, että alkuilta ja aurinkoinen sää söi niiden tehoa ikävästi. Aurinko porotti tässä vaiheessa Väinölänniemen kentälle niin paahtavasti, että tunnelma kävi kieltämättä hieman tukalaksi eikä seuraavan päivän vesisateesta ollut tässä vaiheessa mitään aavistustakaan.

Keikan aikana Aki Tykki kysäisi yleisöltä, että onko paikalla sellaisia henkilöitä, jotka näkevät Happoradion ensimmäistä kertaa. Useita käsiä nousikin ilmaan, joka sai Tykin ihmettelemään, että missä ihmeessä te olette olleet – bändi kun on keikkaillut vasta 22 vuoden ajan. Joka tapauksessa, niin uudemmat kuin vanhemmatkin Happoradio -hitit yllyttivät katsojat yhteislauluun bändin kanssa. Kuulin myös ilokseni pitkästä aikaa Leevi and the Leavings -lainan ”Unelmia ja toimistohommia”, joka sekin tuntui purevan hyvin paikalla olevaan yleisöön.

Los Bastardos Finlandeses oli itselleni yksi koko Kuopiorockin odotetuimmista yhtyeistä. Savonia Stagen liepeille saapunut yleisö saikin kuultavakseen tanakkaa rokkia, ja orkesteri soundasi mielestäni todella hyvälle. Veto oli varman oloista suorittamista, jossa näkyi takana olevat kilometrit hyvällä tavalla – ja tämän sanon ihan positiivisessa mielessä. Tälle yhtyeelle on vaikeaa kuvitella solistiksi ketään muuta kuin Bryn Jones, sillä sen verran hyvin hänen karhean raspinen äänensä orkesterin musiikkiin istuu. Tärkein hahmo suurelle osalle yleisöstä vaikutti kuitenkin olevan rumpujen takana kannutteleva Twist Twist Erkinharju – olinpa itsekin tyytyväinen, että näin hänet viimeinkin livenä tositoimissa. Bastardosit lopettivat settinsä napakkaan encore-vetoon eli ”Ace of Spadesiin”.

Atomirotta tarjoili myös tuttua laatua, eikä bändin energisyys koskaan petä. Ei voi kuin ihmetellä, että mistä ihmeestä Atomikko oikein ammentaa kaiken adrenaliininsa ja jaksaa pomppia koko keikan alusta loppuun karaten välillä yleisön joukkoon. Keikka alkoi omalla lempibiisilläni ”Älä huoli tyttö”, ja Atomirotan viimeisin single ”Kullankaivaja” kuultiin kuin kuultiinkin keikan aikana. Bändi kertoi heti esiintymisensä aluksi, että heitä oli alun perin suunniteltu esiintyjäksi päälavalle, mutta he olivat ehdottomasti halunneet tulla pienemmälle Savonia Stagelle. Valinta oli mielestäni mainio, sillä Atomirotan meininki pääsee kaikkein parhaiten oikeuksiinsa joko klubiolosuhteissa tai festarien pienemmällä lavalla.

Atomirotta on yleensä pistänyt yleisönsä jumppaamaan, joten olinkin vähän hämmentynyt, kun käskyä kyykkyyn ei nyt tullutkaan. Mutta ei hätää, vauhtia keikalla riitti muutenkin niin lavalla kuin katsojien puolella. Bändiä oli seuraamassa tähän asti näkemäni nuorin fani vanhempansa olkapäillä istuen, ja Rane Raitsikka kommentoikin tänä iltana kaikkien biisien olevan omistettu pikkujäbälle. Keikan jälkeen bändi pisti pystyyn lavan kulmalle pop-up -paitamyymälän, ja ostajia näytti riittävän aina jonoksi saakka.

Ensimmäisen Kuopiorock -illan kääntyessä kohti loppuaan alkoi tunnelma sähköistyä illan pääesiintyjää odotellessa. Päälavan edusta olikin jo hyvissä ajoin täyttynyt faneista, jotka odottivat VV:n saapumista yleisön eteen. Lopulta odotus palkittiin, ja yhtye nousi lavalle. Olin katsomassa bändiä viime tammikuussa eräällä loppuunmyydyistä Tavastian keikoista, ja voin hyvillä mielin todeta, että ahkera kiertäminen on tehnyt orkesterille hyvää. Siinä missä Tavastialla nähtiin ensiaskeliaan ottava Ville Valo ja taustabändi, oli vaikutelma nyt aivan jotain muuta. Nyt lavalla nähtiin tiukasti yhteen soittava kokonaisuus, jota Valo johtaa.

Katsojille tarjoiltiin kuultavaksi vuoron perään niin HIMin hittejä, kuin VV:n soolomateriaalia. Ville Valo esiintyi hyvin vähäeleisesti luottaen omaan karismaansa, väläytellen aika ajoin hymyään yleisölle. Joku olisi saattanut ajatella artistin käytöstä ylimieliseksi paikalle saapuneita katsojia kohtaan, mutta itselläni ajatus ei käynyt mielessäkään. Päinvastoin itselleni tuli tunne, että hän oli tyytyväinen saamaansa vastaanottoon ja piti intensiivisesti yleisön otteessaan.

Ensimmäinen kontakti yleisöön saatiin vasta keikan lopussa ennen viimeistä biisiä ”Saturnine Saturnaliaa”, jolloin keulakuva kertoi toivovansa, että yleisöllä on hyvät festaripäivät ja toivottavasti kesä ei koskaan loppuisi. VV:n esiintyminen oli kaiken kaikkiaan välillä ehkä jopa liian virheetöntä ja täydellistä. Ehkä saattoi olla, että Ville Valo ei joissain kohdin ihan yltänyt tavoiteltuun nuottiin saakka, mutta mitä siitä – se toi esiintymiselle vain inhimillisyyttä. Karismaa miehellä riittää kiitettävästi, ja itselleni Valon ääni on ollut läpi vuosien jotain sellaista, joka valuu suoraan selkäpiihin. Tämän esityksen jälkeen olikin jo hyvä lähteä kohti majapaikkaa valmistautumaan seuraavan päivän rokkeihin.

Perjantai 28.7.

Perjantaina saatiin vettä kuin sieltä kuuluisasta Esterin hanurista. The 69 Eyesin tummanpuhuva meininki toimi erittäin mainiosti sateisessa säässä, ja yleisöä oli jo varsin paljon alueella huolimatta aikaisesta iltapäivästä. Bändiltä kuultiin kattava hittikimara, joka sisälsi niin vanhempia, kuin uudempiakin klassikoita aina ”Brandon Leestä” Boycott-laina ”Gotta Rockiin”. Yhtye on tällä hetkellä ehkäpä tiukimmissa livekunnossaan kuin mitä ikinä ja keikka oli kerta kaikkiaan mahtavaa katsottavaa jopa näin pitkän linjan fanin näkökulmasta. Vaikka Timo-Timolla vaikutti olleen hetkittäin joitakin kitaraongelmia, ei se häirinnyt menoa millään tavalla. Keikka päättyi yhtyeen isoimpaan hittiin ”Lost Boysiin”, jota en varmaan ikinä kyllästy kuulemaan. The 69 Eyes -fanit (ja muutkin edes hieman aiheesta kiinnostuneet): orkesterin pitkän uran niputtava kirja ilmestyy niin luettavaksi kuin kuunneltavaksikin elokuun lopussa.

Seuraavana lauteille kiipesi tunnelmaa nostattamaan Klamydia, joka tarjosi kuultavaksi niin vanhempia kuin uudempiakin hittejä. Vesku Jokinen tiedusteli yleisöltä, että kuinka moni muistaa 90-luvun, ja kommentoi perään ”se, joka muistaa 90-luvun, ei ole sitä elänyt”.  Tosin paikalla näytti olevan myös faneja jo toisessa sukupolvessa, jotka eivät vielä viime vuosituhannen puolella olleet syntyneetkään. Hymyilin itsekseni, kun mietin että ”E.V.V.K.”-biisissä mainitut Kisälli-Kirsi ja Remontti-Reiska eivät välttämättä kaikille sano nykypäivänä yhtään mitään. Jos kyseiset nimet ovat sinulle tuntemattomia, niin pieni tiedonmurunen tähän väliin: henkilöt esiintyivät aikoinaan sunnuntai-aamuisin ”Joka kodin asuntomarkkinat” -nimisessä ohjelmassa.

Vesku Jokinen on kieltämättä yksi suomirokin uskottavimpia keulakuvia, ja ei voi kun ihailla miehen asennetta. Jäin tosin hieman miettimään, että olivatko solistin kaikki välispiikit ihan kaikkien korville korrektia kuultavaa, mutta mitäpä sitä sen kummemmin siloittelemaan – yleisöön saapuneet todennäköisesti tiesivät jo ennakkoon mitä odottaa. Orkesteri jatkoi matkaansa Kuopiosta suoraan Laukaaseen, jossa heillä oli illan toinen keikka.

Michael Monroe on artisti, jota olen itse ihaillut niin artistina kuin persoonana aivan pikkutytöstä saakka. Hanoi Rocksin ollessa voimissaan olin vielä hieman liian nuori ymmärtämään bändistä tai ylipäätään musiikista sen kummemmin, mutta Monroen soolouraa olen seurannut sitäkin tiiviimmin. Tiedossa on aina hikinen rokkishow riippumatta mistään niin ulkoisesta kuin sisäisestäkään tekijästä. Tämän hetkinen kokoonpano on mielestäni orkesterin uran parhain ja toimivin sekä hitsautunut vuosien varrella tiiviiksi yhteisöksi niin levyllä kuin keikoillakin.

Bändi ei antanut vesisateen haitata vetoaan, vaan Monroe tuli tuttuun tapaansa moikkaamaan eturivin yleisöä. Seurasin jännityksellä, lähteekö solisti tuttuun tyyliinsä kiipeilemään sateen liukastamiin lavarakenteisiin, mutta onneksi näin ei tällä kertaa tapahtunut.  Settilistaan mahtui mukavasti biisejä vuosien varrelta, ja tottakai myös Hanoi Rocks -klassikoita kuultiin. Sinällään hieman harmi, että juuri Hanoi-biisit nostattivat yleisössä suurimman metelin, koska Monroen soolourankin varrelle mahtuu useita helmiä.

Huolimatta sateeseen varautumisesta, alkoi tässä vaiheessa iltaa olla olo kuin sillä kuuluisalla uitetulla koiralla. Battle Beastin karismaattinen keulakuva Noora Louhimo ilmoitti aikaisemmin illalla Instagram-päivityksessään, että bändi veivaa, vaikka hän joutuisi uimaan lavalle. Orkesteri vetikin niin intensiivisen ja hyvällä energialla varustetun keikan, että se ei voinut olla piristämättä yleisössä olleiden mielialaa – oli siihen tarvetta sitten tai ei.  Mahtavat pyrot lämmittivät kauempanakin seisonutta yleisöä. Ainakin itselleni keikka toimi oikein hyvänä piristysruiskeena, ja sateessa värjöttelyä saattoi jatkaa jo hieman paremmalla fiiliksellä.

Yksi bändeistä, jonka keikkoja olen vuosien varrella nähnyt useita kymmeniä ja heittämällä useammin kuin minkään muun, on Popeda. Näin orkesterin viimeksi Tampereen Pakkahuoneella itsenäisyyspäivän konsertissa vuonna 2019. Tuolloin keikka oli kaukana siitä mihin Popeda parhaimmillaan pystyy ja siksi tässä välissä vierähtikin useampi vuosi ennen kuin tiemme taas kohtasivat. En osaa sanoa, olisinko vieläkään varta vasten mennyt katsomaan, mutta nyt keikka osui kohdalle enemmänkin kuin sopivasti. Sekä olihan orkesteri nähtävä jo senkin vuoksi, että Popeda ainakin nykykokoonpanollaan lopettaa keikkailun syyskuussa.

Ja tällä kertaa ei tarvinnut pettyä, sillä niin kovan keikan bändi tarjoili ja näytti jälleen kerran, millainen rokkikone se kaikilla sylintereillä toimiessaan on. Huomasin kesken keikan vain miettiväni, että settilista bändillä on pysynyt vuodesta toiseen melko samana, joka voi olla hieman pitkästyttävääkin pidemmän linjan faneille jotka keikoilla usein käyvät. Tosin, nyt keikalla kuultiin ”Oodi makkaralle”, jota en itse muista koskaan livenä kuulleeni. Yleisön yllätykseksi lavalla nähtiin myös vierailijoita, kun ”Delilah” -biisissä Pate Mustajärven duettopariksi saapui Sakari Kuosmanen ja ”Kuuman kesän” loppupuolella lavalle säntäsi Olli Herman. Tämä jäi viimeiseksi Popeda-keikakseni, mutta omalla tavallaan ympyrä sulkeutui, kun hetken päästä hotellilla törmäsin jälleen Pate Mustajärveen.

Lauantai 29.7.

Harmi, kun en ehtinyt käydä Kuopio Rock Academyn lavalta katsastamassa kuin Woundstripen. Osasin ”Primis” -ep:n myötä odottaa bändiltä hyvää meininkiä, ja sitä lavalta kyllä välittyi. Woundstripe kertoi, että ovat jo olleet useamman kerran Kuopiorockin lavalla, ja yleisön määrä lisääntyy kerta kerralta. Orkesteri vaikutti jo erittäin rutinoituneelle esiintyjälle, ja keikkamaneerit ovat hienosti hallussa aina yleisön huudatusta myöten. Luulen, että tästä bändistä tullaan kuulemaan vielä – sen verran uskottavan näköistä ja hyvän kuuloista meininki on.

Hieman erilaisempaa musiikkityyliä edusti puolestaan seuraavana katsomani Samae Koskinen. Jollain tavalla artisti oli mielenkiintoinen valinta rokkifestarille, mutta musiikkihan istui puitten varjostamalle Savonia Stagelle mainiosti! Tosin ikävä tyylirikko letkeään meininkiin oli vieressä meneillään oleva motocross-näytös. Itselleni tämä oli ensimmäinen kerta Samae Koskisen keikalla, mutta voisin mennä uudelleenkin. En oikeastaan tiennyt etukäteen kuin vain pari biisiä, mutta se ei haitannut – sen verran leppoisaa oli meno. Sekä onko olemassa hauskempaa laulun nimeä kuin ”Läski mulkku”? Itselleni ei ainakaan heti tule mieleen. Veto oli kerta kaikkiaan sympaattinen, etenkin keulakuvan pyytäessä aina anteeksi, jos joutui virittämään kitaraansa kappaleiden välissä.  

Beast In Black ei ollut itselleni sen kummemmin tuttu muutoin, kun muutaman Radio Rockin hevirotaatiossa olleen biisinsä myötä. Tosin kitaristi Kasperi Heikkisen olin joitakin vuosia sitten nähnyt soittavan Udo Dirkschneiderin taustajoukoissa. Lavan eteen oli ahtautunut kiitettävän paljon katsojia, ja yleisö suorastaan niin sanotusti söi bändin kädestä tulipatsaiden leimahdellessa.

Tässä vaiheessa alkoi jo olla hieman turnausväsymystä ilmassa ainakin itselläni, mutta Apulanta festariolosuhteissa on itsessään sellainen spektaakkeli, joka on ilman muuta nähtävä. Sipe Santapukki kertoi bändillä olevan lämpimiä tunteita savolaisia kohtaan, sillä Apulanta esiintyi aikoinaan ensimmäistä kertaa Heinolan ulkopuolella juuri Kuopiossa. Paikkana oli tuolloin Kuopion kierrätyskeskus ja vuosi oli 1993.

Yhdessä vietetyt vuosikymmenet näkyivät jälleen melkoisen hauskasti Sipen ja Toni Wirtasen keskinäisessä sanailussa. Solisti tuumasikin eräässä kohdassa rumpalille, että ”koetahan nyt suoriutua, kun ei tarvitse tehdä muuta kuin heiluttaa kahta kättä”. Vaikka Apulanta aloitti uransa punk-bändinä, ei orkesteria enää pysty vain tuohon tyylisuuntaan lokeroimaan, sillä sen verran raskaan kuuloista meno nykypäivänä on. Melko omintakeinen ratkaisu oli biisien väliin soittaa Megadethin ”Symphony of Destructionin” ensitahteja. Muutaman kerran se meni vitsistä, mutta toistuessaan ennen jokaista kappaletta se alkoi ainakin allekirjoittaneen mielestä kuulostaa vain puuduttavalle. Apulanta söi tempauksella lähinnä pohjaa omalta esitykseltään.

Näin ensikertalaisen näkökulmasta Kuopiorock vaikutti erittäin hyvin järjestetylle tapahtumalle. Sijainti kohtalaisen lähellä kaupungin keskustaa on mitä mainioin ja paikalle pääsee tulemaan vaivattomasti. Mielestäni on loistavaa, että soitto soi neljällä lavalla, joten nähtävää ja kuultavaa oli koko ajan eikä tarvinnut odotella roudaustaukojen aikana. Ja jos ei aina juuri omaan makuun sopivaa musiikkia ollutkaan, niin ajan sai kulumaan mukavasti esimerkiksi kahvikupposen ja jäätelön kanssa. Kohdallani tämä tuskin oli viimeinen Kuopiorock, joten jään mielenkiinnolla odottamaan ensi vuoden artistikiinnityksien julkaisua!