Kuopiorock Cock 2016:n perjantai: rokkia ja lakua

Suomen kesä oli taas kerran parhaimmillaan. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, mutta kevyt tuulenvire teki ulkona olemisen nautinnolliseksi. Aallot löivät vaimeasti rantahietikkoon. Oli kesäloman viimeinen viikonloppu, ja Väinölänniemi kutsui kulkijaa. Kuopiorock Cock 2016 oli juuri alkamassa, ja toimittajalla oli fiilikset katossa.

Pohjois-Savon kesän kohokohta Kuopiorock Cock järjestettiin heinäkuun viimeisenä viikonloppuna. Tarjolla oli kaksi päivää kauniissa maisemissa hyvän musiikin parissa. Väinölänniemelle oli kasattu kolme ulkolavaa ja tuttuun tyyliin yksi sisälava, jossa soitti nousevia lupauksia. Päivän ensimmäisenä bändinä Rantalavan avasi Shiraz Lane. Tämä vuonna 2011 Vantaalla perustettu glam rock -yhtye kulkee samoissa jalanjäljissä kuin Santa Cruz ja Reckless Love, jotka esiintyivät myös tapahtumassa. Bändiä katsomaan ei vaivaantunut kovinkaan paljoa väkeä, mutta bändi heitti silti keikan hyvällä sykkeellä. Shiraz Lanen soitossa oli jotain aitoa innostuneisuutta, vaikka biisimateriaali ei olekaan ihan terävintä kärkeä. Eturivin pikkutytöille bändin keikka tuntui kelpaavan, mutta itse kaipasin syvemmille vesille, joten otin suunnaksi Puistolavan anniskelualueen.

Puistolavan avasikin vallan eri kaliiberin bändi. Diablo on metallipiireissä jo vanha tekijä, vaikka onkin saanut uutta nostetta uralleen uusimmalla levyllään. Lavalla nähtiin sangen hyväntuulinen miehistö, jonka päätähtenä heilui Rainer Nygård. Bändin hyvään fiilikseen saatiinkin nopeasti selitys, sillä herra Nygård kertoi saaneensa pojan samaisena aamuna. Hatun nosto miehelle, että saapui silti Kuopioon asti keikalle, ja onnittelut koko Kaaoszinen toimituksen puolesta. Diablo heitti hyvin takuuvarman keikan, jossa kuultiin muutamien hittibiisien ohella useampikin kappale uudelta ”Silvër Horizon” -levyltä. Uudet kappaleet sopivat vallan mainiosti bändin muuhun materiaaliin ja avautuivatkin nyt paremmin kuin levyltä kuunneltuina. Pitääkin ottaa bändin uusin levy uudemman kerran kuunteluun. Bändin hyvä fiilis tarttui, ja kun ihmisiäkin alkoi valua paikalle, oli Kuopiorock lähtenyt käyntiin vallan mainiosti. Joskin fiilis laskin hiukan, kun tajusin, että seuraavaan puoleen tuntiin ei ollut mitään katsomista, jollei lähtisi täysin toisella puolella aluetta olevalle Kasinolavalle. Päätin hakea lisää kylmiä virvokkeita ja odotella seuraavaa esiintyjää.

Stam1nan keikkaa odotin yhtä aikaa innostuneena ja kauhuissani. En ollut nähnyt bändiä pitkään aikaan livenä, sillä sen kaksi uusinta levyä ei maistunut niin hyvälle kuin esimerkiksi alkupään tuotanto. Päätin kumminkin antaa Lemin pojille mahdollisuuden, sillä pidän bändin ensimmäistä levyä yhtenä tyylisuuntansa merkkiteoksena. Stam1na saapui lavalle ja aloitti tutun äkäisen soittonsa. Ihmisiä oli reippaasti bändiä katsomassa, ja ensitahdit starttasivat mukavan pikkupitin Puistolavan edessä olevan katuvalon ympärille. Tuo katuvalo tuskin toimii enää. Stam1na veivasi alkupuolen keikastaan pääosin tutumpaa materiaalia, joka miellytti kovasti vanhemman tuotannon faneja. Keikan loppupuoliskolla bändi keskittyi enemmän viimeisimmän levynsä materiaaliin, ja pakko sanoa, että vaikka uusista biiseistä jää uupumaan viimeinen niitti arkun kanteen, toimivat kappaleet yllättävän hyvin vanhojen biisien seassa. Tietty tarttumapinta uusista biiseistä jää uupumaan, mutta loppujen lopuksi bändi heitti hyvän keikan. Analysoimme ”aputonttujen” kanssa keikkaa pitkät tovit ja tulimme siihen tulokseen, että bändin kaksi viimeisintä levyä pitänee kuunnella uudestaan.

Hyvän keikan jälkeen fiilikset laskivat taas, koska ymmärsin, että seuraavaan katsottavaan bändiin oli lähes kaksi tuntia aikaa ja tarjolla olisi ainoastaan Jari Sillanpään keikka. Onneksi Kasinolava pelasti, ja reippaan tunnin odottelun jälkeen siellä aloitti itselleni täysin tuntematon veikeästi nimetty Gentle Savage. Gentle Savage veivasi ZZ Top -tyylistä southern rockia, jossa pääpaino oli vielä enemmän countryn puolella. Kasinolavalle bändiä oli saapunut ihmettelemään ihan kivasti väkeä, mikä tuntui yllättävän bändinkin, jonka jännityksen pystyi aistimaan yleisöön. Parin biisin jälkeen miehistö tuntui rentoutuvan ja kappaleet alkoivat rullata kuin itsestään. Sinänsä tuskin tulisin koskaan kuuntelmaan bändin levyä, mutta tuolla hetkellä Gentle Savage oli oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Ihan mukavaa taustameteliä kylmän oluen kera, ja uskon bändin olevan parhaimmillaan lähiökuppilan hämyisellä pikkulavalla. Aikaa tuli kulutettua, ja viimeinkin oli seuraavan katsomislistalla olevan esiintyjän vuoro.

Santa Cruz on saanut paljon nostetta uralleen viime vuosina, ja bändi on päässyt maistamaan ulkomaisia keikkapaikkoja. Olin nähnyt bändin muutama vuosi sitten ja tuolloin pidin kovasti jätkien energiasta ja asenteesta. Pakko sanoa, että tätä keikkaa en jaksanut pitkään katsoa. Soitto kulki kyllä tutun tarkasti, mutta bändi antoi itsestään todella töykeän kuvan. Keikan alkuun kuvaajat saivat reippaasti ruumiineritteitä päällensä, ja puoliksi englanniksi vedetyt välispiikit olivat todella teennäisen kuuloisia. Eturivin pikkutytöt tuntuivat taas tykkäävän kovasti keikasta, mutta itse taidan olla turhan kaukana pienestä saatika tytöstä. Onneksi sain tiedon, että Whitesnaken keikka on aikaistunut, joten otin kamerani kainaloon ja lampsin kohti Stadionlavaa ensimmäistä kertaa perjantaina.

Whitesnake tuntui olevan koko festarikansan huulilla, ja eturivissä bändiä odottikin jo paljon faneja. Tämä 1978 perustettu brittiläinen bändi on monelle kovin bändi ikinä, mutta itselleni suhteellisen uusi tuttavuus. Stadiolavan edusta oli aivan tupaten täynnä ihmisiä bändin aloittaessa soittonsa. Heti oli selvää, että kyseessä on täysin ammattimainen bändi, joka osasi ottaa yleisönsä heti alkutahdeista. Soitto kulki tarkasti ja yleisö oli hurmoksessa. Bändin paukuttaessa hittibiisiä hittibiisin perään oli Väinöläniemellä tarjolla kunnon rockshow. Harmittavasti aika on tehnyt tehtävänsä bändille ja varsinkin vokalisti Coverdalen äänelle, joka oli hyvin käheä jo keikan alussa. Muutaman biisin jälkeen mies sai äänihuulensa kuntoon ja korkeammat kiekaisut kaikuivat komeana Stadionlavalla. Keikka oli suhteellisen toimiva, kunnes bändi ryhtyi pelaamaan aikaa. Alkoi kitarasoolo, joka oli pitkä; sitä seurasi toinen kitarasoolo, joka oli vielä pitempi. Kolmannen soolon kohdalla poistuin ostamaan lakua ja kahvia. Ehdin juoda kahvini ja syödä puolet lakuista, ennen kuin soolot loppuivat. En ehtinyt edes omalle paikalleni, kun bassotaiteilija aloitti oman soolonsa. Tässä vaiheessa suunnistin alueen kaukaisimpaan kolkkaan ihailemaan auringonlaskua ja syömään loput lakuistani. Jälkeen päin kuulin ”aputontuilta”, että pitkän bassosoolon lisäksi yleisöä ”hellittiin” myös rumpusoololla. En tiedä, onko tämä bändin normaalia toimintaa, mutta on pirun tylsää kuunnella vain sooloja. Lakut loppuivat sopivasti siihen, että päivän odotetuin esiintyjä aloitteli Rantalavalla.

Maj Karma teki paluun esiintymislavoille viime vuonna ja julkaisi tänä vuonna viimeisimmän levynsä. Uuden levynsä myötä Maj Karma teki paluun uransa alkuaikojen äkkiväärään ja hämmentävään rockmusiikkiin, jossa on tiettyä vaaran tunnetta ja hulluutta. Ihan Maj Karman Kauniitten Kuvien tasolle ei päästy, mutta kyllähän tässä on kaikuja vanhoista hyvistä ajoista. Bändiä oli aluksi katsomassa hämmentävän vähän ihmisiä, mutta onneksi keikan jatkuessa ihmisiä valui enemmän ja enemmän paikalle. Maj Karma oli loistava. Bändin ja varsinkin vokalisti Herra Ylpön uho oli aidon tuntuista, ja bändi tarjoili kunnon rokkikeikan festariväelle. Soitto oli raskasta ja äänekästä. Bändi otti jokaisessa biisissä yleisön mukaan menoon, ja yhdessä vaiheessa Herra Ylppö kävi mikkinsä kanssa keskellä ihmisjoukkoa laulamassa. Hölmistynyt hymy huulillani katsoin keikan läpi puiden nyrkkiä ja taputtaen koko kehoni voimalla. Maj Karma keskittyi uusien biisien soittamiseen, joskin keikalla kuultiin myös muutamia vanhempia helmiä sekä yksi täysin uusi biisi, joka potki kyllä pirun kovaa. Bändi kertoi tulleensa ”tuomaan rockin takaisin festareille”, ja siinä se myös onnistui. Tunnelma katossa, ääni käheänä ja mieli virkeänä vaapuin kohti yöpaikkaani.

Teksti & kuvat: Janne Partanen