Kuopiorock juhli parikymppisiään 27.-29. heinäkuuta

Kuopio, tuo kesäkaupunkien helmi, näytti heinäkuun viimeisenä viikonloppuna puolensa. Vaikka allekirjoittanut onkin alun perin kotoisin samoilta suunnilta, oli heinäkuun viimeisenä viikonloppuna pidetty Kuopiorock allekirjoittaneelle tapahtumana tuntematonta ja kokematonta maaperää. Sen takia 20 vuotta täyttävään, erääksi Pohjois-Savon ja itäisen Suomen suurimmista yleisötapahtumista kasvaneeseen festivaaliin tutustuminen oli viimeistään tässä vaiheessa tarpeellista ihan jo sivistävänä, kulttuurisena kokemuksena. Henkilökohtaisesti undergroundimman ja rajumman sorttisen musiikin ruotimiseen tottuneena musiikkitoimittajana oli myös piristävää mennä tsekkaamaan ja analysoimaan kotimaisen poprockin kärkinimiin kuuluvien artistien esityksiä, heittää ennakkoluulot romukoppaan ja heittäytyä mukavuusalueen ulkopuolelle.

Vaikka viikonlopun sääennusteet näyttivät synkähköiltä ennen festaria, lähti matkaan ennakkoluulottomasti ja hyvin mielin. Etelä-Suomesta vajaan viiden tunnin ajomatkan päässä oleva Kuopio on kätevän etäisyyden päässä periaatteessa mistä tahansa kotimaamme kolkasta. Festarialue on fiksun kompakti, vaikkakin urheilukenttä sivukatsomoineen ja rankkasateella mutavelliksi möyhiintyvine luonnonnurmialueineen asettaa omat haasteensa alueen toimivuudelle. Kallaveden ympäröimä Väinölänniemi on kuitenkin loppupeleissä miellyttävä ja sopivan kokoinen miljöö tapahtuman järjestämiselle. Ilo oli myös huomata, että festari oli kerännyt reilusti kävijöitä ympäri Suomea.

Torstai 27.7.

Väinölänniemen urheilukentälle johtavan puistotien portille sijoitetuille lipunmyyntikojuilla ja portilla kävi kuhina jo alkuiltapäivästä allekirjoittaneen patikoitua alueelle yläkaupungin majoituspaikaltaan. Alkuun aiheutti hieman hämminkiä erään paikallislehden toimittajan akkreditoinnin virheellisenä perille mennyt ilmoitus, jota kojulla työskennelleen festaritoimitsijan täytyi selvitellä pidemmän kaavan kautta, minkä takia pressiranneketta joutui odottelemaan jonossa jonkin ylimääräisen tovin. Ennen pitkää asia kuitenkin selvisi, ja loppu hyvin, kaikki hyvin. Pääsimme sisälle, myös kyseinen paikallislehden toimittaja.

Edellä mainitusta härdellistä johtuen en ennättänyt tsekkaamaan Porin likaisen hardcore-legendan, Appendixin Savonia Stagen esiintyjäkavalkadin avannutta keikkaa ihan alusta asti. Lava sijaitsi onneksi sisäänkäynnin lähettyvillä, joten yhtyeen äänekkään menon kuuli ja tunnisti moitteetta jo parin sadan metrin päähän Savonia Stageksi nimetystä puistolavasta. Mikki Borgersenin ja kitaristi-tuottaja Ahti Impolan johtama viidettä vuosikymmentä käyvä yhtye soitti alkusetin hieman turhankin rennosti. Borgersen spiikkasi 45-minuuttisen setin loppua kohti ”Sinä ja Minä”- ja yhtyeen tunnetuimman kappaleen ”Ei raha oo mun valuutta” -klassikoiden lomassa huomionosoituksensa yläkertaan lähteneiden kyseisten Appendix-biisien tekijöille Jussi Hakuliselle ja Olli Lindholmille. Se oli hieno ele. Veteraanipunkit tarjoilivat festivaalin avajaisiksi kokonaisuudessaan kelvollisen keikan.

Väinö Stage -alueen reuna Kallaveden rantahietikon välittömässä läheisyydessä, oli varattu Kuopion seudun tulevaisuuden lupauksille, Rock Academyn bändeille. Täytyy harmitella sitä seikkaa, että allekirjoittanut ehti zoomailla kehityskaarensa alkupäässä olevien yhtyeiden edesottamuksia valitettavan vähän. Yksi jäi kuitenkin mieleen. Siilinjärveläislähtöinen Anorexy päästeli hyvällä drivella varustettua power popin ja thrash metalin sekamelskaa torstain loppuiltapäivän auringossa Väinö Stagella. Toimittaja ehti jopa huuhdella kesäauringon ihon pintaan nostamat hiet mulahtamalla uimaan Kallaveden virkistävään rantaveteen, josta samaisen keikan pystyi nautiskellen seuraamaan. Anorexylla on hyvä meno ja virtaa vaikka muille jakaa. Pidemmän päälle hieman geneerisiksi taipuvat biisit vaativat lisää ilmeikkyyttä ja ripauksen omaperäisyyttä, mutta yhtyeellä on kuitenkin hyvät lähtökohdat ja vuosia aikaa petrata suorituksiaan.

Tapahtuman päälavan poprock-osaston ensimmäiseksi ja päivän piristävimmäksi vedoksi osoittautui Mariska, jonka surumielisen gootahtavasta räväkän viettelevän viileään draaman kaareen edennyt lavashow ja setti oli eräs festivaalin positiivisimpia yllätyksiä. Sopivalla tavalla itseironisuutta henkinyt lavashow toimi hienosti. Yhtyeen eleettömän viileä mutta pienillä elementeillä säväyttävä presenssi kitaristin S&M-henkisiä nahkaremmejä ja karnevalistista kasvomaskia myöten olivat tehokkaita yksityiskohtia kokonaisuuden toimimaan saattamisessa. Yleisö lähti parhaiten mukaan ”Kukkurukuun” ja setin kohokohdan, Vain Elämää -ohjelman tuotoksen erittäin verevän Stig Dogg -coverin ”Mariskalaation” myötä.

Alkuillasta Matkus-lavalle kavunnut kotimaisen rockin Pablo Picasso, Ismo Alanko, näytti viisimiehisine yhtyeineen rennolla mutta luontevan charmantilla tyylikkyydellä, mistä kunnollista sielunravintoa tarjoilevassa ja genrerajojen yli rönsyilevässä rock-showssa on kyse. Kuopion kauniissa kesäillassa revitellyttä yhtyettä ei turnausväsymys painanut. Avausbiisi ”Ekstaasiin” letkeästä poljennosta lähtien Alangon yhtye oli julmetun varmaotteinen oma itsensä.

Kappaleita kuultiin Hassisen Koneen ”Levottomista jaloista” Sielun Veljien ”Peltirumpuun” ja erityisen ajankohtaiseen klassikkoon ”On mulla unelma” ja ihastuttavimpiin tuoreisiin soolobiiseihin ”Voi ei!” ja ”Imelä luonto”. Lopuksi elettiin hetken verran kiikkerää ”Taiteilijaelämää”. Yhtyeen pitkälle jalostunutta toimitusta ei voinut muuta kuin ihastella. Kyseessä oli koko tämän kesän Kuopiorockin vaikuttavin live-veto.

Kuopiorockin positiivisimpiin yllättäjiin kuului Haloo Helsinki!, jonka allekirjoittanut oli nähnyt viimeksi yhtyeen varhaisina vuosina vuosikymmen takaperin. Yhtyeen alkuaikojen edesottamuksia tuli myös noina aikoina seurattua silloisen ammatin puolesta, musiikkitoimintapainotteista nuorisotyötä pääkaupunkiseudulla tekevänä nuoriso-ohjaajana. Albumeillaan valitettavan sliipatulta ja vakuumipakatulta kuulostava yhtye soittaa verrattain monipuolisia sävyjä saavan power pop -kappalemateriaalinsa tiukasti yhteen. Vokalisti-basisti Elli on kasvanut yhtyeen keulilla arahkosta teinipopparilupauksesta lavalta käsin kymmentuhatpäisiä yleisöjä valloittavaksi ja sormensa ympärille kääriväksi huippuesiintyjäksi.

Tyylikäs lavashow oli pimenevässä illassa säihkyvine lavavaloineen nautinnollista katsottavaa, vaikka Haloo Helsingin musiikki ei liiemmin koskettaisikaan. Ainoa rasittava puoli yhtyeen esiintymisessä oli jatkuvassa radiosoitossa vuosien varrella puhki kuluneiden biisien kertosäkeiden ylenpalttinen yleisön huudatus. Kliseistä kuin mikä. No, turha nillittää, jos yleisö oli reaktioittensa perusteella toimittajan kanssa visusti toista mieltä. Parhaiten Haloo Helsingin setistä toimivat vähemmän tunnetut kappaleet kuten ”Ei suomalaiset tanssi” ja aivan uuden vaihteen yhtyeen settiin heti encoren avajaisena iskenyt ”Reiviluola”. Ne ovat aidosti kekseliäitä pop-biisejä. Myös slovari ”Piilotan mun kyyneleet” toimi livenä järisyttävän hyvin. Kyseessä oli ennakko-odotuksiin nähden kerrassaan hieno veto, joka päivitti käsitystäni yhtyeen kyvyistä ja olemuksesta eräänä tämän hetken vaikutusvaltaisimpana pop-bändinä.

Sadepäivästä kaatosadepäivään: Perjantai oli allekirjoittaneelle lähtökohtaisesti esiintyjätarjonnan osalta se festivaalien vähäpätöisin päivä, mutta jotakin kokemisen arvoista oli kuitenkin tarjolla. Asiaa ei helpottanut heti päivällä koko keskisen Suomen päälle levittäytynyt ankean harmaa pilvipeite, joka kaatoi illan mittaan Väinölänniemeen kokoontuneen festariväen ylle vettä kuin sieltä eräästä tunnetusta osasta henkilöä nimeltä Esteri.

Perjantai 28.7.

Palefacen uusvasemmistohenkinen folk-rap-paketti ei jättänyt Savonia Stagella koleassa säässä keikkaa kokemaan tullutta festarikansaa kylmäksi. ”Talonomistaja” on hauskalla tavalla Hiski Salomaan amerikansuomalaiseen työväenluokkaan sijoittuvaa satavuotista lauluperinnettä tähän päivään tuova ralli. Viihdyttävää ja puhutteleva, tiettyyn rajaan asti.

Muusikon ihmisläheisiä aiheita ja kapitalismikritiikkiä tihkuvista biiseistä koostuva juurimusiikkiin pohjaava setti menetti kuitenkin ”hieman” uskottavuuttaan kaupallisen ja valtakunnan tasolla suuren mediafirman pystyttämän ja järjestämän festarin lavalta paasattuna. Positiivista oli kuitenkin konkariräppärin energisyys ja vilpitön halu nostaa kulttuurisesti tärkeää hip hopin 50-vuotisjuhlavuotta framille. ”Helsinki – Shangri-la” ja ”Syntynyt rellestää” herättivät viimein sadeviittoihin kääriytyneen festarikansan osallistumaan osaksi veteraaniräppärin viihteellistä manifestia.

Sadekelin yltyessä sai festivaalin epäonnekkaimman osan kontolleen Nightwish-vokalisti Floor Jansenin aiemman yhtyeen After Foreverin alkuperäisen kitaristin, Mark Jansenin vuosituhannen alkumetreillä perustama Epica. Musiikillisesti yhtyeen fantasiaoopperamaisiin maneereihin sotkettu heavy metal on edellä mainittua kotimaista raskaan musiikin airutta metallisempi ja sisältää siihen verrattuna rajumpia kontrasteja death metalin kanssa flirttailusta eteeriseen maalailuun. Epica menee silti samaisessa maaperässä paikoitellen turhankin lähellä maailmalla sitä paremmin läpilyöneen kiteeläisyhtyeen ilmaisullista ulkoasua melodialinjojen kulkuja myöten. Musiikillisesti Epica ei ole kuitenkaan niin vakuuttava kuin kotimainen verrokkinsa vaikka asiansa osaakin.

Palatakseni yhtyeen Väinölänniemen epäonnen hetkiin: Rankkasateiden osuttua Kuopion ylle katkesi Epican keikan aikana tapahtuman pääestradilta, Citymarket-lavan PA:sta sähköt viitisen kertaa aina minuutin, parin ajaksi kerrallaan. Yhtye ei kuitenkaan ollut moksiskaan vaan soitti ja esitti kappaleensa sitkeästi maaliin saakka, monitoreilla tai ilman. Oman roolinsa haasteiden keskellä upeasti hoitanut heleä-ääninen vokalisti Simone Simons spiikkasi läpimärille, yhtyeen keikkaa sinnikkäästi katkoksien jälkeen lavan lähituntumasta seuranneille yleisön edustajille parin suomeksi opettelemansa kirosanan jatkeeksi katkelman Jalmari Helanderin tuoreesta leffasta:

”You Finnish people have got sisu. That means, you are tough motherfuckers!”

Sinällään erittäin osuva välihuomautus ja tsemppaus vuoden kurjimmassa festarisäässä värjötelleelle Savoon saapuneelle juhlakansalle. Epäonnisiksi koituneiden luonnonoikkujen myötä Epica joutui tilanteeseen, jollaista ei toivoisi bändille tapahtuvan. Yhtye klaarasi oman osuutensa maaliin kaikesta huolimatta niin hyvin kuin se vallitsevissa olosuhteissa oli mahdollista, ja se oli enemmän kuin hatunnoston arvoinen suoritus se.

Märkääkin märemmän illan päätteeksi Savonia Stagen lauteille nousi Tampereen vaihtoehtorock-punk-nelikko Huora, jonka allekirjoittanut pääsi todistamaan ensimmäistä kertaa livenä. Yhtyeen verevässä soinnissa vartioivat Therapy?:n kaltainen groovaava melodinen runttausrock ja skeittipunkin ja hardcoren välimaastosta kumpuava remellys. Vokalisti Annin hillitystä ylienergiseen sauhuamiseen yltävä lavapresenssi oli viihdyttävää katsottavaa. Yhtye toimii liveolosuhteissa todella hyvin ja on tiukasti yhteen hitsautunut nelikko. Yhtyeen kolmelta julkaistulta albumilta löytyy hyvin asiallista biisikavalkadia, ja yhtyeen vannoutunein ’katutiimi’ oli jaksanut odotella pitkän ja myrskyisän illan läpi omia sankareitaan. Kitaristi Paavo Pekkonen on melkoinen ysärin jälkigrungen riffimestari, jonka varaan yhtyeen musiikillisen luomistyön on hyvä nojata.

Huora on tehokas livebändi, vaikka sen meininki repesikin välillä asteen jos toisenkin turhankin spontaaniksi. Vokalisti Annin pidemmän päälle ylipitkiksi venähtävät ja aiheesta seitsemänteen sekunnin murto-osassa sinkoilevat välispiikit sekä alleviivatun väkinäiset bikinirajan tasoiset vitsit alkoivat tympiä setin loppupuolella ja kääntyä tarkoitustaan vastaan. Hieman kyseenalaisesti valtakunnan parhaimmaksi räppäriksi ja sydämellisimmäksi henkilöksi tituleeraamansa ja lavalle kutsumansa Palefacen feattaama, kansanedustaja Päivi Räsäsen poliittisista näkemyksistä onnahtavasti kertovan biisin lomaan freestailattu räbäytyspätkä oli sinällään vielä asiallinen. Biisin väliosassa Suomen oikeistohallituksen kaatoon yleisöä yllyttänyt yleisöhuudatus alkoi kuitenkin kaikessa hyvässä tarkoituksessaan vaikuttaa kyseisessä kontekstissa vaivaannuttavan päälleliimatulta uholta. Huora on ehkä valtakunnan ykkösiä bilepunkbändien kategoriassa, mutta miksikään punk rockin poliittiseksi äänitorveksi sen ei näillä eväillä kannata ryhtyä, ei edes vierailijoidensa avuilla.

Puuduttavan banaalin ”Oispa kaljaa” -biisin myötä päivän kiintiö tuli täyteen, ja allekirjoittanut lähti saapastelemaan kengät täynnä vettä porttia kohti. Onneksi sadevesi ja ilman lämpötila oli vielä sen verran korkea hämärtyvässä Kuopion illassa, että alueella pystyi värjöttelemään illan loppupuolelle itseään vilustuttamatta.

Lauantai 29.7.

Sade oli laantunut edellisestä päivästä. Harmaalta taivaalta tiputteli Väinölänniemen kävijöiden niskaan enää kuuronomaisesti ja loppuillasta tihkuttamalla. Alkuiltapäivästä toimittajistollamme oli festarialueen kokemisen sijasta muuta puuhaa paikkakunnan nimekkäimpiin kuuluvalla hotellilla. Thrash metalin kiistattomiin luojahahmoihin kuuluva Dave Mustaine legioonineen oli nimittäin saapunut Savon sydämeen, keulamiehen esi-isien maille konsertoimaan osana ”Crush The World 2023” -maailmankiertuetta. Edellisenä iltana Oulun Q-Stockissa esiintyneen Megadethin maestro antoi kuopiolaishotellin kabinetissa Kaaoszinen englanninkieliselle sisarlehdelle Chaoszinelle haastattelun liittyen omiin vokalistintaitoihinsa, käytäntöihin ja kehittymiseensä laulajana. Jos joku ei ole vielä kyseistä haastattelua nähnyt, löytyy se täältä.

Festarialueelle päästyäni oli tunnelma huojentunut paristakin eri syystä. Ensinnäkin: taivaalta ei satanut edeltävän päivän tapaan kissoja tai koiria. Toisekseen: Koska nuoresta pitäen kitaristin ja sanoittajan roolissa enemmän tai vähemmän lukemattomien muiden hevimusikanttien ja diggareitten tavoin myös allekirjoittaneen esikuvana toiminut Mustaine osoittautui tapaamisen aikana kiireen mukanaan tuoman kireyden kaikottua oikein leppoisaksi herraksi. Hän osoittautui tarkemmin ottaen totiselta naamalta piruilevaksi vitsin viäntäjäksi – näin savolaisittain sanottuna. Ristiriitaisena bändin keulakuvana vuosikymmenten varrella tunnettu maailmanluokan rokkistara osasi rennosta ja hymyilevästä olemuksestaan päätellen myös arvostaa pääsyä soittamaan taas pitkästä aikaa Suomen syrjäisiin maakuntiin. Yhtyeeltä oli siis lupa odottaa hyvää showta illan ja koko festivaalin päätteeksi.

Sellometallistit Apocalyptica valtasi lavan alkuillasta. Yhtyeen lavapresenssi on ammattimaisen eleganttia ja vähäeleistä. Lopulta yhtyeen setin päättänyttä Edvard Griegin metalliseen asuun käännettyä ”Hall Of The Mountain Kingia” kolmen sellon ja rumpalin nelikko väläyttelee jo alkusetistä. Gringos Locos, Leningrad Cowboys ja Megasnake -vokalisti Tipe Johnson tuli vierailemaan lavalle alun perin Franky Perezin laulamalle ”Shadowmakerille” ja Adam Gontierin laulamalle hitille ”I Don’t Care”.

Setin ehtoopuolen cover-osastolta kuultiin Metallican kappaleet: Ikijuustoiseen orkkisversioon luonnollista kauneutta tuova ”Nothing Else Matters” ja yhtyeen ensimmäisiin biiseihin kuuluva ”Seek And Destroy”, joka aikoinaan, yli 40 vuotta sitten, valmistui illan pääaktin, Megadethin keulahahmon ollessa yhtyeen nuori ja tulinen soolokitaristi. Loppusetissä kuului myös Sepulturan ”Inquisition Symphony”, joka toimii Apocalyptican jämäkän melodisessa käsittelyssä jopa alkuperäistä, biisinä ei-mitenkään-brassimetallistien-parhaimmistoon kuuluvaa alkuperäisversiota paremmin.

Lauantai-illan pimennyttyä lähemmäs keskiyötä ja Apulannan soiton laannuttua päästiin itse asiaan. Yhdysvaltain neljän suuren thrash metal -yhtyeen joukkoon kuuluva Megadeth palasi Kuopiorockiin yhdeksän vuoden jälkeen. Paikallinen crew yhteistyössä Megadethin roudareiden kanssa kiskoi ennen keikkaa massiivisia videoscreenejä oikeille paikoilleen ennen kuin intronauha ja yhtyeen maskotin, Vic Rattleheadin useassa hapokkaassa asussa esitelty piirrosanimaatio pyörähti käyntiin screeneillä.

Tyylikkäässä, bändin oman taiteen teemalla koristellussa nahkaisessa badge-liivissä lavalle astellut Mustaine yhdessä pelkistetyn tyylikkäisiin kauluspaitoihin sonnustautuneiden brasilialaislähtöisen kitaristi Kiko Loureiron (muun muassa Angra) ja basisti James LoMenzon (muun muassa White Lion, Black Label Society, Slash’s Snakepit) avasivat odotetun setin ”Hangar 18” -klassisella, nousevalla sointukierrolla. Megadethin alkuaikojen rumpalin, Gar Samuelsonin edesottamuksista soitannallaan jossain määrin muistuttavan belgialaisrumpali Verbeurenin (muun muassa Brave The Cold, Soilwork) rumputyöskentely oli moitteettoman suvereenia suorittamista kautta linjan. Yhteissoitto oli Megadethille tyypillisesti huolitellun tarkkaa. Hienoa on myös todeta, että kolmen ailahtelevan tasoisen vuosikymmenen jälkeen huippulaadukkaan biisinkirjoitus-momentumin uudelleen löytänyt Mustaine päivitettyine yhtyeineen tarjoili Kuopiossa tiukkaotteista thrash metal -ilottelua vuosituhannen taitteessa yhtyeen standardiksi muotoutuneen lepsuhkon hardrockailun sijasta.

Puolitoistatuntinen setti koostui yhtyeen tärkeimmistä ja metallisemmista singleistä. Valtaosa materiaalista keskittyi albumien ”Rust In Peace”, ”Countdown To Extinction” ja Peace Sells… But Who’s Buying?” materiaaliin. Yhtyeellähän olisi biisejä useampaankin setilliseen, ja siksipä juuri yhtä biisiä (”We’ll Be Back”) lukuun ottamatta uusimpien albumien, Grammy-palkitun ”Dystopian” (2016) ja ”The Sick, The Dying And The Deadin” (2022) jättäminen setistä pois oli suurin pettymys.

Myös Mustainen setin loppua kohti yhä väkinäisemmältä puskemiselta kuulostanut laulusuoritus herätti kysymyksiä. Asialle oli syynsä. Tiukahkon kiertuetahdin ja pari vuotta sitten läpikäytyjen kurkkusyöpähoitojen vuoksi 62-vuotias Mustaine joutuu kamppailemaan äänialan kaventumisen ja äänen kestävyyden heikentymisen kanssa. Hän on joutunut toisinaan olosuhteiden sanelemana laulamaan viimeisimmät albumit suureksi osaksi totuttua matalammasta rekisteristä. Se ei kuitenkaan toisaalta haittaa, sillä sinällään uudistunut raspivoittoisempi laulutyyli toimii laulajan aiemmin korkeammasta oktaavista laulamia linjoja rouheammin ja jossakin määrin jopa uskottavammin. Vanhojen klassikoiden kanssa Mustainen lauluäänen ulottuvuuden ja kestävyyden kanssa alkoi loppusettiä kohti olla kuitenkin todellisia ongelmia.

Yhtye nokkamiehineen nautti haasteista huolimatta silminnähden Savossa esiintymisestä. Mustaine muisti välispiikeissään ylistää suomalaisyleisöä ”kaikkein parhaimmaksi” eikä yksin siksi, että Megadethin viimeisin albumi nousi ilmestyessään Suomessa listaykköseksi ainoana maana maailmassa. ”Holy Wars… Punishment Duen” myötä amerikkalaisyhtye heitti jäähyväiset kuopiolaisyleisölle. Kiitosten ja kumarrusten jälkeen, ilotulitusten paukkuessa taivaalla, festivaalikansa loittoni Kuopion yöhön.

Seuraavana päivänä Kuopion paikallislehti tiesi tiedottaa, että ennen kaupungista poistumistaan oli Mustaine ennättänyt käydä diilaamassa perheyrityksensä House of Mustainen viinien maahantuontisopimuksen erään paikallisen ravintolayrityksen ja viinien maahantuontifirman kanssa, joka näillä näkymin tulee olemaan laatuaan ainoa kyseisen viinimerkin maahantuoja koko Skandinaviassa.

Havaitut kehitysosa-alueet:

Eräs vastaisuudessa petrausta vaativa asia on kaupungin puoleisessa päädyssä Väinölänniemen urheilukentällä sijainneen Matkus-lavan sekä Savonia-Stagen, Väinö-Stagen ja festivaalialueen portin välisen kulkuväylän satunnaisesti tukkinut artistibussiliikenne, joka olisi syytä järjestellä toista reittiä. Festivaaliväen piti kiertää bussien tukkiessa kulkuväylän ruoka- ja tuotekojuille varatun, sadekelissä osittain mutavelliksi tallaantuneen rantakaistaleen kautta päästäkseen urheilukentän ulkopuolelle sijoitetuille lavoille ja uloskäyntiportille. Sama homma päinvastaiseen suuntaan festivaalin päälavoille.

Erityisen positiivista:

Soundipolitiikka oli pienempiä lavoja myöten pitkin tapahtumaa erinomainen, eikä missään kohtaa allekirjoittaneen todistamia livesettejä tuntunut, että jonkin bändin tai artistin keikka olisi (rankkasateen aiheuttamia teknisiä pulmia lukuun ottamatta) mennyt pilalle huonon livemiksauksen takia. Erityistä plussaa tapahtuman tekniikalle ja järjestäville tahoille, jotka joutuivat työskentelemään paikoin todella haastavissa olosuhteissa.

Kokonaisuudessaan Kuopiorock oli juhlavuotenaan erittäinkin kokemisen arvoinen musiikkifestivaali. Pääosin poprock-vetoisen artistikatraan hittikimara oli toki marginaalisemmasta musiikista enemmän pitäville musadiggareille paikoin juuri sillä väärällä tavalla raskasta kuultavaa. Mutta kuten sanottua on kyseessä koko kansan poprock-festari ja ensikokemukseni perusteella erittäin laadukas sellainen.

live-kuvat: Mikko Nissinen