Kurinpitoa, käskytystä ja kikkoja – arviossa Malevolencen ”Malicious Intent”
Sheffieldistä, Koillis-Englannista tuleva Malevolence on uudehko mutta sitäkin maukkaampi tuttavuus teknisen moukarimetalin ystäville. Yhtyeen kolmannen albumin, ”Malicious Intentin” katuporaärhäköinnissä on tuttuja sävyjä monesta mainstreamin ulkoreunan metallisesta vertaisryhmästä, niin vanhalta kuin uudelta mantereelta. Näistä selkeiten yhtyeen ilmaisusta läpi kuuluvat Meshuggahin, Crowbarin, Killswitch Engagen ja Hatebreedin kaltaiset mainstreamin syrjäpinnalta tutut läksyttäjät.
Vokalisti Alex Taylor ei keuhkojaan säästele hardcore-paasauksessaan silloin kun yhtye on iskuetäisyydellä. Vastapainoksi yhdessä kitaristi Konan Hallin kanssa venyttämänsä puhtaat, matalat mollivenyttelyt tuovat monesti vahvan assosiaation Kirk Windsteinin puhtaan surumielisestä tunteilusta. Rytmiryhmä: kitaristit Hall ja Josh Baines, basisti Wilkie Robinson ja rumpali Charlie Thorpe tarjoilevat miesmuistiin taidokkainta, perinnetietoista möykytysmetalia, joka hardcoren vastapainoksi nojaa tekniseen metalcoreen progahtavilla djent-häivähdyksillä sävytettynä.
Albumin vahvimmat raidat on lyöty kärkeen. Raivokkaan viekkaasti vuoroin oikeaa suoraa, vuoroin vihaista koukkua tarjoileva, ainoastaan reilun puolentoista minuutin mittainen albumin nimibiisi ei jätä mitään epäselväksi Malevolencen iskuvoiman suhteen. Varsinaiseen asiaan päästään kuitenkin kakkosbiisillä ”Life Sentence”, joka useiden kuunteluiden perusteella jyrsii albumin vahvimpana ja melodisesti vaikuttavana syömähampaana. Kerroksittain avautuva ja alkukierroksilla progressiivisena järkäleenä hieman hahmottomaksi jäävä kiekko alkaa muovautua omanlaiseksi, jykeväksi skulptuurikseen kolmannen-neljännen kuuntelukerran kieppeillä.
Mainos päättyy
Grindcore-pitoisen Panteran linjoilla paukuttava ”On Broken Glass” avautuu edukseen. Syvimpiin etelän mutiin yhtye vajoaa kumminkin liikaakin Downin jäljillä luikerteleva ”Still Waters Run”. Albumin heikoimpia vetoja on jenkkiläisen metalcoren pirtaan istuva hempeily ”Higher Place” soi toki puhtaan kuulaana mutta lopunviimein rasittavan ennalta-arvattavilla Killswitch Engagen ja Triviumin -maneereilla ratsastavana pastissinpuolikkaana. Henkeä haukkomaan pistävä ”Karma” täsmätulittavine katkorytmeineen ja yllättävine, seinämaisen hyökyaallon lailla päälle kaatuvine drop-osineen kuuluu myös albumin ehdottomaan parhaimmistoon.
Teksasilaisen metalcore-raatelijoiden Kublai Khan -vokalistin, Matt Honeycuttin feattaama ”Above All Else” on albumin laajimman tyylillisen kontrastin sisältävä kappale. Aina Tony Iommin sooloalbumin tyyppisestä doom-slovarinäppäilystä äkäiseen, industrial-henkeen konemaiseen täryjyräkitarointiin ja edelleen täyteen blastaykseen venyttävä kappale pysyy alati muuntautuvana kameleonttina ja yllättävää kyllä – eheästi kehittyvänä kappaleena. Rytmisesti albumin suoraviivaisimpaan osastoon kuuluva ”Do Or Die” meinaa yllättäen sortua nimensä mukaan liialliseen tekemiseen, nimittäin biisin pääriffin miltei naurettavuuksiin asti äityvään ylikitarointiin. Onneksi biisin puoltaväliä lähestyttäessä southern metal -osio ja sitä seuraava, loogisesti rakentuva kokeellisen raskas rakentelu naaraa biisin taas kuiville.
Triviumin keulamies Matthew K. Heafyn komeasti kajauttamine, korvamadoksi tajuntaan soimaan jäävine kertosäkeineen toimii metalcoren sydänystäville kuin häkä. Yhdessä itämaisten melodialinjojen ja kompleksisten riffi- ja rytmiikkavaihdosten häivyttämänä vaivihkaa kasvavaa tunnelmanrakentelu ja äkkiväärä keilailu toiseen nousee Malevolencen vahvimmaksi tavaramerkiksi. Tässä kohtaa ei voi olla korostamatta äärimmäisen taitavaa, tarkkaa ja soolosoitossa todella maukkaita neoklassista nypläystä suorittavaa kitaristikaksikkoa Hall ja Baines. Vahvoja ja rujoja melodialinjoja raskailla sävelillään liikuttava päätösbiisi ”Armageddon” on ehkä kasvottomampaa linjaa mutta on silti viehkeä yhdistelmä emo-melodisuutta, etelän suistojen sludgea ja 90-luvun Mercyful Faten kaltaista, primitiivisen pirullista, raakaa perinnemetalliriffittelyä.
Malevolence on pitkästä aikaa raikkaimpia ja parhaiten persuuksille potkivia kokeellisen räyhämetallin uusia tuttavuuksia. Yhtye hämmästyttää myös omaksumallaan silkalla laaturiffien ja osien tuhlailulla. Se on oikeastaan Malevolencen suurin heikkous, jos yhtyeen musiikkia tarkastellaan isossa kuvassa. Toisaalta ei edes osaa sanoa, onko se edes heikkous lainkaan.