”Kusenkatkuista sarkastisuutta” – klassikkoarviossa Circle Jerksin 40-vuotias ”Wild In The Streets”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 4.3.2022

Los Angelesin hardcore-aallon merkittävimpiin skank-punkin taitajiin kuuluvan Circle Jerksin toinen albumi ”Wild In The Streets” näki päivänvalon 4.3.1982. Albumin äänittivät Steve Katz ja Paul McKenna A&M Studios:lla Hollywoodissa joulukuussa 1981. Aikaansa nähden modernilta uuden aallon punk-albumilta kuulostaneen mutta raakaotteisen albumin miksauksesta vastasi Frank Deluna ja tuotannosta vastasivat David Anderle ja Gary Hirstius. ”Wild In The Streetsin” julkaisi alunperin I.R.S. Recordsin alamerkki Faulty Products. Myöhemmin albumin uusiopainokset ovat ilmestyneet Frontier Recordsin kautta.

Tyylillisesti yhtye pysyi ”Sex Group” -albumilla aloittamassaan fanikatrasta esittävässä konseptissaan. Albumin kansien ulkoasusta vastasivat puolestaan Carl Grasso ja Shawn Kerri. Tarkkasilmäisimmät saattavat huomata Ed Colverin ottamassa albumin kansikuvassa tien leveydeltä kävelevässä nuorisojoukossa keskeltä vasemmalla lierihattu päässä dallaavan Social Distortionin nuoren laulaja-kitaristi Mike Nessin.

Black Flagin alkuperäisvokalisti Keith Morrisin vuonna 1979 yhdessä (sittemmin Bad Religionin toisena riffinikkarina tunnetun) kitaristi Greg Hetsonin kanssa perustama losangelesilaisnelikko raivasi tiensä genren ytimeen melodioilla varustelluilla biiseillään. Basisti Roger Rogersonin ja rumpali Lucky Lehrerin muodostaman rytmiryhmän soitto yhtyeen keulamiesten tukena luistaa liukkaasti. Yhtyeen eetos oli toki alusta asti niin ilkikurisen punk kuin olla ja voi, mutta verrattuna esimerkiksi itärannikon Minor Threatin korostamaan streittari-meiningin periaatteellisuuteen, Circle Jerks toimitti asiansa löysemmin rantein, pilke silmäkulmassa, ihmisten korniudelle ja samalla itselleen nauraen.

Morrisin Circle Jerksille kirjoittamissa ”Wild In the Streetsin” teksteissä kappaleita leimaa hauskan sarjakuvamaisella tavalla Reaganin ajan sotahulluudelle, juppikulttuurin materialismille ja poskettomalle tekopyhyydelle päin naamaa naureskelu.

”Wild In The Street” -albumin runkobiiseistä kolme koostuu covereista. Garland Jeffriesin tekemä ja alunperin levyttämä, albumin räväkän potkivasti avaava nimikkobiisi toimii tehokkaasti. Kappaleen suoraviivaisesta rock n’ roll -puristeesta erittyy selkeitä, melodisia samankaltaisuuksia Black Flagin debyytti-EP:ltä, ”Nervous Breakdownilta” löytyvän ”Wastedin” kanssa. Ramonesilta lainatun, idioottiyksinkertaisen rytmiikan keinoin toimiva ”Leave Me Alone” purkaa nuoren rappiopunkkarin neuroottisia tuntoja elämän yksinkeraisimpia auktoriteetteja vastaan. Morrisin luontevan raspiäänen ja mikin varressa raivoamisen yhdistelmä pistää hymyilemään myötätunnosta. Amerikan yhteiskuntajärjestelmän sokeaa ihannointia ivaava ”Stars And Stripes” jytää selkeänä 1990-luvun action rockin prototyyppinä. Muun muassa Danko Jonesin myöhemmin käyttämiä musiikillisia aseita tehtiin jo tällöin.

Varhaista Mötley Crüeta muistuttavan, jämäkän hard rock -riffin ja räimeen välillä varioiva ”86’d (Good As Gone)” dokumentoi alamaailman ja normaalin elämän puristuksessa tasapainoilevan yksilön elämää. Tarina kertoo yhtenään uhkailemassa, kiristämässä, pummaamassa ja naapurin kotia tyhjentämässä olevista narkkarinaapureista, joille ei mikään riitä – ei ennen kuin uhri ollaan saatu savustettua muuttamaan pois tai nitistettyä hengiltä.

Joka biisi ei albumilla kuitenkaan mene ihan nappiin. Rogersonin jytäkällä bassokierrolla starttaava takaa-ajoaiheinen ”Trapped” on paljon lupaavan intron jälkeen ehkä albumin tylsimmin ja jähmeimmin etenevä biisi. Dead Kennedysista muistuttavasta free-jazzista ja kulmikkuuden sekamelskasta suoraan sirkkelöintiin ulottuva ”Defamation Innuendo” taas vaatii suoraviivaiseen räimeeseen tottumisen jälkeen muutaman kuuntelukerran muita albumin biisejä enemmän auetakseen. Biisin korkeakoulutetuista typeryksistä ja ummikoista kertovan tekstin samankaltaisuus ”Holiday In Cambodian” sanoitusten kanssa ei myöskään liene sattumaa.

Puhdasjakoisinta ’82 hardcorea ja albumilta eniten ”Group Sex” -debyyttialbumin kaahausta lähellä oleva ”Meet the Press” nousee yhdessä edeltäjänsä kanssa albumin kirkkaimpaan kärkeen. Yhdysvalloissa 1980-luvun alussa avoinna rehottaneesta poliittisesta korruptiosta ja korruptoituneiden poliitikkojen joutumisesta yllättäen lehdistön hampaisiin kertova kappale on albumin biiseistä niitä vähiten ajan hampaan kuluttamia.

Miltei yhtä tehokkaita menopaloja edellämainittujen kanssa löytyy albumin loppupuoliskolta. Kristillisten jenkkidemokraattien kotipihan grillibileitä ja suppean naiivistista sosiopoliittista maailmankuvaa inhorealitisesti kuvaava, hyvin imua sisältävä keskitemporoketti ”Murder The Disturbed” ja pikarykäisy ”Letter Bomb” ovat täyttä rautaa. Jälkimmäisen pirullisessa riemukkuudessa kuullaan muun muassa sittemmin kotimaisen The Skreppersin tahallaan tai tahattomasti omassa biisissään hyödyntämä kertosäemelodia.

Pelkistetyllä sotilasmusiikista muistuttavalla marssirumpuintrolla starttaava kaahaus ”Question Authority” ja käännetyllä puolikompilla keula edellä paukuttava ”Moral Majority” ottavat taas askeleen taaemmas kohti niin Circle Jerksin kuin Black Flagin aggressiivisia alkuhetkiä. Totalitaristisen kommunistivaltion pakkotyökäytäntöjä avaavan ”Forced Labourin” klenkkaavasta tom-rumpukompista kipakkaan hardcore-kaahaukseen ampaiseva kappalerakenne tuo mieleen Radiopuhelimien ja jopa sen esiasteen, KTMK:n kulmikkaan paukutuksen. Astetta melodisemmin skeittipunkin juurilla operoiva ”Political Stu” puolestaan nostaa niin Yhdysvaltain luokkaerot, sotateollisuuden kuin Lähi-Idän väestöryhmittymien vapaustaistelujärjestöt kepin nokkaan.

Aivan kuten 25-minuuttinen pieni järkäle alkaa, loppuu se myös ennalta arvaamattomiin cover-tulkintoihin. Bob Morrisonin ja Debbie Huppin kirjoittaman ”Just Like Me” -kantriballadin korniudelle irvaileva, jälleen kerran Ramonesin pelkistettyä taaperrusta mallintava, kusenhajuinen väännös on ehdottomasti albumin riemukkainta antia. Albumin päättää tarkoituksellisesti laiskaakin laiskemmin rokkaava versio Jackie DeShannonin hippikauden rakkauslaulusta ”Put A Little Love To Your Heart”, mikä ei jätä tässä kontekstissa epäilystäkään, etteikö yhtyeeltä löytyisi sarkasmin tajua vaikka muille jakaa.