”Kuulen banjojen soivan, melokaa lujempaa!” – klassikkoarvostelussa 50-vuotias ”Led Zeppelin III”

oli saavuttanut valtavaa kansainvälistä menestystä kahdella ensimmäisellä 1969 ja 1970 julkaistulla albumillaan. Loppuvuoden 1969 ja kevään 1970 ”II”-albumin massiivisen promokiertueen lomassa alkoivat myös ”III”:n äänitykset. Albumia työstettiin periodinomaisesti marraskuusta 1969 aina elokuuhun 1970 asti. Äänitykset polkaistiin käyntiin Lontoon Olympic Studiosilla. Alun alkujaan yhtyeen managerin Peter Grantin mukaan yhtye valmisteli puhdasverisen singlebiisin äänitystä, jota ei ollut tarkoitustakaan julkaista tulevalla pitkäsoitolla. Kyseinen single ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Varsinkin kunnianhimoisen ja useassa studiossa ympäri läntisen maailman yhtyeen ensimmäisen albumin kiertueiden välipäivinä äänitetty ja syksyllä 1969 julkaistujen albumien ympärillä pyörinyt uuvuttava sirkus oli vaatinut yhtyeeltä veronsa. Led Zeppelin päätyi studioon vielä toistamiseen ennen vuoden 1969 loppua, mutta sen paukut alkoivat olla vähissä.

Varsinkin solisti Robert Plant oli lopen väsynyt kaksi vuotta jatkuneeseen hektiseen kiertämiseen, samoin kuin sen lomassa vaihtelevissa olosuhteissa tapahtuneisiin levyäänityksiin. Hän ehdottikin kitaristi Jimmy Pagelle vetäytymistä Walesin Snowdoniaan 1700-luvulla rakennetulle kivirakenteiselle, lähes 5 kilometrin korkeudessa merenpinnasta Dyfi-laakson viereisellä mäenharjalla sijaitsevalle huvilalle, jossa ei ollut juoksevaa vettä saati sähköjä. Mökkiä kutsuttiin nimellä Bron-Y-Aur. Plant oli entuudestaan tutustunut paikkaan perhelomallaan.

Jytäävästä soundista radikaalisti poiketen Page ja Plant synnyttivät kahdestaan erämökkilomallaan akustisia ja folkahtavia kappaleita. Pagen mukaan Bron-Y-Aurin maaseudun nummien rauhallisuus toi yhtyeelle tarvittavaa rauhaa ärimmäisen hektisen ajanjakson jälkeen. Paikan eristäytynyt sijainti toi myös uutta perspektiiviä ja keveyden kaipuuta yhtyeen musiikkiin. Plant muisteli, että Ledareiden miehistö oli alkanut väsähtää yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneeseen jytärockiin ja halusi luoda kolmannelle levylleen joitakin aivan erityyppisiä musiikillisia tunnelmia kuin ”I” ja ”II” olivat pitäneet sisällään. Yhtyeen suuri musiikillinen vaikute oli tuolloin John Fahey. Noina aikoina Page oli innoittunut erityisesti kitaristien kuten Davey Grahamin ja Bert Janschin epätavanomaisilla kitaravirityksillä loihtineista sulosoinnuista. Yhtyeen kunnianhimoinen tavoite oli pystyä hallitsemaan ja tallentamaan uudelle albumilleen musiikkia ilman rajoja, mahdollisimman laajalla skaalalla. Yhtyeen Walesin kukkuloilla viettämällä biisintekoretriitillä oli kauaskantoiset seuraamukset, sillä sessioiden seurauksena materiaalia riitti aina Led Zeppelinin kuudennelle albumille, massiivisen upealle ”Physical Graffitille” ammennettavaksi.

Walesin sydämessä vietettyjen intensiivisessioiden jälkeen John Bonhamin ja John Paul Jonesin saapumisen myötä koko Led Zeppelin -miehistö kokoontui treenaamaan ja sovittamaan tuoreita kappaleitaan Headley Grangeen Itäiseen Hampshiren kreivikuntaan. Maaseudun rauhoittavat olosuhteet antoivat yhtyeelle henkistä ja taiteellista tilaa valmistella levynsä rentouttavien olosuhteiden vallitessa, toisin kuin kaupunkimiljöössä levyä äänitettäessä.

Pagen tuottama ”III” äänitettiin touko- ja heinäkuun välisenä ajanjaksona Olympic Studiosilla sekä Headley Grangella The Rolling Stonesin siirrettävän mobiilistudion laitteilla Andy Johnsin ja Terry Manningin vastatessa äänityksestä. Manning oli Pagelle tuttu ajoilta, jolloin hänen bändinsä Lawson and Four More toimi kitaristisuuruuden entisen brittiblues-yhtyeen The Yardbirdsin lämppärinä 1960-luvun puolivälin jälkeen. Albumi miksattiin Ardent Studiosilla Yhdysvaltain Memphisissä elokuussa 1970 Led Zeppelinin kuudennen Amerikan-kiertueen välipäivinä.

Plantin uljaalla, korkealta ja kovaa heavy-tulkinnalla höystetty jytärock-mammutti ”Immigration Song” avasi albumin ehkä koko vuosikymmenen parhaiten toimivalla avausraidalla. Bonhamin, Pagen ja John Paul Jonesin groovaava yhteissoitto on timanttista ja yhteen hitsautunutta. Pelkistetyn bluesahtava, Bonhamin bongoilla ja itämaisilla sävyisellä kosketinkierrolla maustettu ”Friends” on ensimmäinen Bron-Y-Aur-sessioissa valmistunut raita, joka kieltämättä on kaunis ja toimii Plantin voimakkaan vokalisoinnin yhteydessä mukiinmenevästi mutta jää sävellyksenä etäiseksi ja pidemmän päälle tyhjäksi. Albumin harvaa jytäosastoa edustaa massiivisesti keinuva ja rokkaava, Pagen makeilla slide-kitaroilla höystämä ”Celebration Day”, jonka kertosäkeen Plantin tuplatut laulut ja Jonesin nousevat bassokuviot saavat kantamaan uljaasti. Klassisen kaunis, raskas blues-balladi ”Since I’ve Been Loving You” kumartaa taas sähköisen brittikehruun suuntaan vaikutteinaan Peter Green’s Fleetwood Mac ja John Mayall Bluesbreakers.

Out In The Tiles” palauttaa Ledareiden tavaramerkin, groovaavan jytärockin, taas tekemisen keskiöön. Pagen mittakaavassa jopa monotoninen ja garagerockmaisesti huolimattoman likaisesti räimivä kitarointi toimii rupisuudessaan Plantin komean kertosäelaulun taustalla tehokkaasti. Hienosta kertosäkeestä huolimatta biisi on muutoin varsin yksiulotteinen ja edustaa albumin vaisuinta rytinäosastoa. Samaan loveen mutta rotkon vastakkaiselta reunalta lankeaa countrahtava ja loppua kohti kiihtyvä ”Gallows Pole, jossa on havaittavissa Crosby, Stills, Nash & Young -tyyppistä, banjovetoisesta bluegrassista persoonallisuutensa ammentavaa singer-songwriter-tyyppistä akustista countryhimmailua. Plantin esimerkillisesti revittelevästä laulusta huolimatta biisi on melko keskinkertainen.

12-kielisellä akustisella Plantin dramaattisen tulkinnan tukena lupaavasti alkava ”Tangerine” lässähtää konventionaaliseen country-slide-kitarointiinsa. Kappaleen ehkä merkillepantavin asia on biisin loppupuolella Pagen akustisella kitaralla soittamat kolmen iskun kitarafillit, jotka ovat selkeä esiaste Led Zeppelinin vuotta myöhemmin äänitetyllä eponyymillä neljännellä albumilla erääksi maailman suurimmaksi hitiksi koskaan kohonneen ”Stairway To Heavenin” kitarasooloa edeltävän taukokohdan perkussiivisille iskuille.

Toinen Bron-Y-Aur-retriittisessioissa syntynyt kappale ”That’s The Way” on kauneudestaan huolimatta albumin pitkäveteisin, hajuttomin, valjuin ja unettavin pala. Lähes kuusiminuuttisen akustisen renkutuksen hailakat sointuvaihdot ja Plantin hillitty ujellus lipuvat kuuntelijan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos muodostamatta useidenkaan kuuntelukertojen jälkeen oikein mitään tarttumapintaa. Biisin teksti vilisee puuduttavia metaforia väsymyksestä ja mielenrauhan löytämisestä. Vaikka biisi on ollut yhtyeen uusiutumisen näkökulmasta tärkeä teos, kuulostaa se nimenomaan terapiajamitteluhengessä tehdyltä, ylituotetulta nuotiolaululta. Albumin viimeinen Walesin mökkiretriitillä syntynyt biisi on jo reippaampi, bassorummulla ja taputuksilla akustiseen folk-rytmiin pirtsakkaa ja autenttista tenhoa antava ”Bron-Y-Aur Stomp”. Ei ole vaikeaa kuvitella, että paria vuotta myöhemmin Queen käytti juuri samaa poljentoa mutta ronskimmin vuosia myöhemmin ”Jazz”-albuminsa ”Fat Bottomed Girls” -biisissään.

Albumin päättää rouhean juureva blues, joka on mallinnus yhdysvaltalaisen bluesartisti Bukka Whiten esittämästä delta blues -klassikosta ”Shake ’Em On Down. Kappaleen nimi puolestaan viittaa Mississippi Fred McDowellin esittämään versioon, joka tunnettiin nimellä ”Hats Off to Harper”; Ledarit käänsivät tämän muotoon ”Hats Off to (Roy) Harper” osoittaakseen kunnioitusta periaatteidensa takana seisovalle, kaupallisuutta välttelevälle, Led Zeppelinia useasti lämpänneelle englantilaiselle folk-laulaja Roy Harperille, joka oli erityisen tunnettu kantaa ottavista kappaleistaan mutta joka myös noina aikoina kärsi mittavista henkilökohtaisista ongelmistaan. Harper lauloi muutamaa vuotta myöhemmin Pink Floydin ”Wish You Were Here” -albumille erinomaisen kappaleen ”Have a Cigar” Roger Watersin menetettyä äänensä kesken studiosessioiden. ”III”-albumin juureva päätöskappale on kokonaisuuden onnistuneimpia akustisia biisejä. Epätasaisuudestaan ja musiikillisesta hajanaisuudestaan huolimatta ”III”:lla on omat huippuhetkensä, jotka olivat raskaan ja tunnelmallisen rockin olennaisesti mullistavia teoksia, jotka tulevat kestämään sukupolvelta toiselle ja niin edespäin.

Albumin kansitaiteesta vastasi niin ikään Pagen vaha tuttu, mediataiteilija Zacron, joka haudutteli massiivista teostaan useiden kuukausien ajan. Kollaasi oli Monty Pythonin Flying Circuksen animaatioista ja surrealistisista piirroksista muistuttava, psykedeelinen taideteos. Pieniä reikiä sisältävän levynkansien etupahvin taa oli niitattu pahvinen pyörä, jota pyöräyttämällä levyn avattavaan etukanteen leikattuihin pyöreisiin reikiin ilmestyi Led Zeppelinin jäsenten kasvot. Zacronin ajatus oli ilmentää kansitaiteessaan Led Zeppelin yhtä valtavana kuin se oli 50 vuotta sitten rock-yhtyeenä. Hyvin hän siinä sen ajan mittapuulla onnistuikin.

Albumi oli 50 vuotta sitten vuoden odotetuin albumiuutuus Atlantin molemmin puolin. Yksistään Yhdysvalloissa levyä ennakkomyyntiin likitulkoon miljoona kappaletta. Kansien erikoisvalmisteisuus tosin aiheutti tuotantovaikeuksia kansiprässäämöillä, minkä vuoksi albumin painokset viivästyivät järjestään. Lopulta ”III” julkaistiin Yhdysvalloissa 3.10. ja Briteissä 23.10.1970. Julkaisunsa jälkeen se ampaisi kerralla brittilistan kärkeen ja piti kärkisijaa hallussaan 40 viikon ajan. Yhdysvalloissa se nousi ensin Billboardin listan sijalle 3 ja jatkoi kipuamistaan listakärkeen tulevien viikkojen sisällä. Billboardin listakärjessä se pysytteli 19 viikkoa ja myi kultalevyyn oikeuttavan määrän muutamassa viikossa ilmestymisensä jälkeen.

Rajujen musiikillisten kontrastiensa vuoksi albumi sai julkaisunsa jälkeen musiikkimedioiden taholta osakseen ristiriitaista palautetta verrattuna yhtyeen kahteen ensimmäiseen, ytimekkäämpään ja rockimpaan albumiin. Suurimmaksi osaksi juuri kyseisestä syystä ”III”-albumin myynti hiipui nopeammin verrattuna yhtyeen aiempien albumien menekkiin.

Ajan saatossa, musiikinkuluttajien saatua perspektiiviä yhtyeen verrattaen kevyempään teokseen, Led Zeppelinin ”III” on saavuttanut valtavaa arvostusta jälkikäteen. Vuoteen 1990 mennessä albumi oli myynyt kaksinkertaista platinaa. Albumi on myös rankattu lukemattomien musiikkimedioiden (mm. Classic Rock, Q ja Mojo) laatimien kaikkien aikojen parhaimpien albumien listoille lähelle listakärkeä.

Kommentoi julkaisua