Kuuluuko rock ihmisten juhlassa? – Provinssi la 29.6.2024 (3/3)
Ihmisten juhlana itseään mainostava Provinssi päättyi lauantaina lämpimissä tunnelmissa, ja artistit painottuivat lähinnä kotimaisiin kansansuosikkeihin.
Koska artistien viimeiset keikkakokemukset ovat, noh, viimeisiä, niin aloitetaanpa päivä Katri Helenalla. Ja hänhän on ikoni. Ei kai tästä voi oikein muuta sanoa. Katri kysyy ”Lintu ja lapsi” -kappaleen jälkeen, että kukas teistä on laulanut tätä laulua joskus. Oikeastaan jokainen käsi nousee, myös omani. Ala-asteella vuonna 1995? Tämän kaltaista karismaa on joku kokenut ehkä Johnny Cashin keikalla. Johnny pukeutui mustaan, Katri valkoiseen. Ja siinä, missä Johnny hehkui rujoa karismaa jo nuoresta pitäen, oli Katri Helena vuosia vähän liian kasvoton ja kiltin oloinen. Joka tapauksessa särmää ja uskottavuutta on tullut vuosien varrella lisää, ja kun setin jokainen kappale on umpituttu, on keikka silkkaa Suomi-iskelmän ylivoimaa. Erityishetkinä on mainittava iltapäivälehdissäkin huomioitu yleisön letkajenkkaaminen ”Letkiksessä” ja kesähelteelläkin toimiva ”Joulumaa”. Myös taustabändi on luotettava, kokenut ja tyylikäs. Keikan ainut häilyvä ja kieli poskessa heitetty miinus tulee bändin rumpalille, joka ei soita Suomi-iskelmän häiriintyneintä basarikuviota ”Vasten auringon siltaa” -biisissä. Kuunnelkaapa levyltä, eihän siinä rytmiikassa ole mitään järkeä!
Jatketaan ikoneilla. Jo vuosikymmeniä luuttuineen Suomea kiertänyt Dave Lindholm on yksi niistä harvoista, jotka voivat kehua kehittäneensä suomalaisen rocklyriikan lähes tyhjästä – ehkäpä Juicen ja Hectorin rinnalla. Edelläkävijän roolistaan huolimatta, tai ehkä juuri siksi, noudattavat tämänpäiväisen kaltaiset akustiset keikat lähes samaa settilistaa 70-luvun klassikoineen ja pakollisine slideblueseineen. Mutta keikka toimii yhtä hyvin kuin jokainen näkemäni Lindholmin akustinen keikka tätä aiemminkin. Miksi siis rikkoa toimivaa kaavaa?
Seuraavana maamme suosituin duo Ursus Factory, joka on hyväntahtoisella punkkirenkuttelullaan päässyt Linnan juhlien jatkoille, voittanut koko Suomen kansan puolelleen ja saa viimein minutkin nyökyttelemään hyväksyvästi. Olen ehkä ollut turhan negatiivinen näiden suhteen. Kesäpäivä kukoistaa, muovituoppi on täynnä lähes kylmää olutta ja lavan edusta kiitettävän täysi kolmannen päivän juhlijoita huutamassa ”Mitä mies, mitä äijä!”.
Seuraavana kriitikkoa puoleensa vetää kaikista maailman artisteista Kaija Koo, joka ei hänkään välttämättä osu Kaaoszinen ydinalueelle, mutta on edelleen kovassa iskussa. Sitä paitsi Kaija Koon Tuulikello-levy oli joskus kauan sitten toinen ikinä hankkimani levy. Kaijalla tuntuu olevan kaksi kautta ja kaksi vaihdetta, eli ”hämmentävillä sanarytmityksillä varustettu persoonallinen pop-iskelmä” ja sitten tämä tuoreempi ”vastoinkäymisistä voimaantunut keski-ikäinen diskonainen”. Itselleni tuo ensimmäinen on sitä oikeaa Kaijaa ja onneksi sitäkin kuullaan taas nykyään keikoilla – esimerkiksi tuolta lapsuuteni suosikkilevyltä soitettu ”Seuraavassa elämässä”.
Hyväntuulisen valoisalta Koo-keikalta keikalta pitääkin sitten siirtyä yhteen viikonlopun odotetuimmista vedoista, nimittäin jäähyväisiään viettävän Maj Karman keikalle. Herra Ylppöhän ilmoitti jo viime kesän keikkojen jälkeen, että bändi oli hänen osaltaan tässä. Koska bändi ei omissa somekanavissaan ilmoittanut tuolloin mitään suuntaan tai toiseen, jäi lopettamispäätöksestä ymmärrettävästi melko ristiriitainen olo. Johtuneeko noista asioista vai harjavaltalaisesta jäyhyydestä, että lavalla tai välispiikeisssä ei bändin sisäinen kommunikaatio juuri juhli. Soitto kuitenkin kulkee vastaansanomattomasti ja ”Ukkosen” tai ”Sodankylän” kaltaiset romuluisen Suomi-rockin kulmakivet seuraavat toisiaan. Hyvä, että Maj Karma sai kuitenkin kasattua rivinsä tätä kunniakierrosta varten. Ja pitää muistaa, että bändi on aiemminkin lopettanut ja palannut taas vähän muokatulla nimellä kebabravintoloiden tapaan, eli onko kaikki sittenkään tässä?
Keikkojen ohella Provinssi tarjoaa myös DJ-keikkoja Sol-kaljan sponsoroimalla bilealueella. Jos Maj Karmasta jäi hetkeksi raskas olo, niin Jytää ja iskelmää eli DJ Arttu Seppäsen valikoima alan parhaita ja obskuureimpia 1960–1980-luvulta tuttuja ja unohdettuja klassikoita keventää kenen tahansa mielen. Vahva suositus!
Ja kun paikalla ollaan, niin onhan se pakko käydä katsomassa tämän hetken fanitetuin yhtye eli suomipop-bändi Kuumaa. Yhtye saa täälläkin osakseen aivan järjettömän suosion eikä aivan syyttä, biisit kuten ”Ylivoimainen” ovat erittäin tarttuvia ja Johannes Brotheruksessa on ainesta erittäin karismaattiseksi keulahahmoksi. Hienoa nähdä edes jonkun nousevan tässä maassa ansaitsemaansa megasuosioon.
Matkalla pienelle, alueen ulkopuolella tapahtuvalle välilevolle otetaan pieni annos Oranssi Pazuzua, jonka ambienttinen psykedeelinen black metal ei voisi olla kauempana Kuumaan pehmeästä popista. Kokonaisvaltainen musa vyöryy kaiken yli ja täyttää jokaisen kuulijan jollain, mutta millä – sitä on vaikea sanoa. Nyt on kyllä pakko ottaa pieni tauko.
Festivaalin päättää omalta osaltani 2000-luvun ehkä merkittävin suomirock-yhtye eli PMMP. Koko yleisö on odottanut tätä noin 100 vuotta – tai ainakin siltä se tuntuu. 11 vuottahan tuosta edellisestä keikasta taitaa olla. Odotuksen ilmapiiriä voisi leikata veitsellä ja kun vahvasti kaiutettu ”Kamat kyydissä on…” alkaa kuulua hiljalleen PA:sta, nousee jännite äärimmilleen. Näin tulee alkunauha rakentaa. Ja kuten nauha antaa ymmärtää, niin ”Matkalaulu”-biisillähän keikka alkaa. Koko keikka on tunteiden, nostalgian ja haikeuden vuoristorataa. Aivan uskomatonta. Enkä ole edes fani – tai ainakaan muistanut olleeni. Ennen ”Kesäkavereita” PMMP:n naisjaosto eli Paula Vesala ja Mira Luoti kiipeävät yleisön päälle kuin joskus ennen. Kaikki laulut ovat kuin muuttuneet syvällisemmiksi, tai ovathan ne sitä aina olleet. Ehkä tämä on jotain vanhenemisen katkeransuloista taikaa, kun alkaa lopulta kuunnella niitä joka päivä radiosta väkisin tungettuja biisejä aivan uudella tavalla. Mullahan on ollut näitä ikävä! Erokuvaus ”Päiväkoti” iskee tänään jotenkin aivan eri tavalla kuin silloin joskus.
Monessa kappaleessa kertautuvat teemat tavalla tai toisella häiriintyneistä ihmissuhteista nostavat nykyään jotenkin uudella tavalla päätään. Ehkäpä tekstien tietynlainen vilpittömän lapsekkuuden ja julman raakuuden liitto on jotain, mihin kukaan muu ei vieläkään yllä. Ja tosiaan, yksikään tällä tasolla mainstream-suosiossa paistatellut popyhtye ei ole varmasti progeillut näin huolella – ei ennen eikä jälkeen. Minkä muun pop-bändin hittibiiseillä uhkaillaan, että ”Jos lyöt vielä kerran, niin minä tapan sut” tai progeillaan mustasukkaisen puolisoon turhautuneena kuin ”Matoja”-kappaleessa? Ideat ovat tavallaan kuin metalli- ja feministipunkbändeiltä, mutta paljon popimmin ja paremmin tehtyinä. Sitä paitsi näillä jutuilla ei moni ole päässyt myyntilistojen tai radioiden soittolistojen kärkeen – juuri niiksi kaipaamikseni kansanlauluiksi karaokekoneisiin.
Koko keikasta paistaa se, että yleisön lisäksi myös bändi on kaivannut tätä. Vaikka suomipopin renessanssineroksi noussut Vesala juuri jokin aika sitten väitti, että ”Rusketusraitojen” kailotus ei voisi vähempää kiinnostaa, niin tosiaan joka ikinen bändistä – soolouria tehneet Paula ja Mira sekä Suomen sessiomuusikoiden ykkösketjussa pelaavat Juho Vehmanen (basso), Mikko Virta (kitara) ja Heikki Kytölä (rummut) – ovat silminnähden innoissaan ja liikuttuneita jälleen kimpassa soittamisesta ja yleisön innostuksen ylitsevuotavasta tulvasta. Tai sitten he vain feikkaavat hyvin. Tosi hyvin. Seinäjoen suuruutta Sari Peltoniemeä ja Noitalinna huraa! -yhtyettä kunnioitetaan ”Pikkuveli”-kappaleella, tietenkin. Setti on luonnollisesti hittipainotteinen, mutta se ei haittaa mitään – etenkin kun se on rakennettu vuoden 2013 jäähyväiskeikkoja paremmin. Nyt setti saa luontevan kliimaksinsa ”Rusketusraidat”-esikoishitistä sekä encoren aloittavasta ”Lautturi”-biisistä, jonka virta muodostuu Vesalan kyyneleistä. Eikä niissä kyllä ole tippaakaan teeskentelyä. Tämän parempaa comebackia kukaan tuskin pystyy tekemään – laulu, soitto, show, biisit ja tunnelataus toimivat kaikki niin täysillä kuin vain voi kuvitella.
Koko keikka ja festari päättyy punkkirykäisyyn ”Kohkausrock” ja suomirock-nostalgiatrippiä janonnut yleisö sai vähintään kaiken, mitä voi odottaa. Paitsi omaa nuoruuttaan takaisin. Onneksi mm. Maustetytöt, Kuumaa, Luukas Oja, Huora, Ursus Factory, se Vesterinen Yhtyeineen ja monet muut tuoreemmat kokoonpanot pitävät huolta siitä, että kymmenen vuoden päästä joku tilittää kaljateltan nurkassa että ”kyllä ne 2020-luvun puolivälin bändit oli niin paljon parempia”. Ja ehkä noista joku nousee PMMP:n taiteelliselle tasolle.
Provinssista sanottakoon yleisesti, että anti jäi varmaankin metalli-, indie-, rap- ja EDM-väelle tällä kertaa melko ohueksi, etenkin sunnuntain osalta. Mutta ei se mitään, kansanlaulujen asemaan nousevat rehelliset suomirokki ja -poppi muodostivat oivan soundtrackin festariviikonlopulle Seinäjoella.
Teksti: Juhani Mistola
Kuvat: Valtteri Käyhkö
