Kuuluuko rock ihmisten juhlassa? – Provinssi to 27.6.2024 (1/3)
Ihmisten juhlana itseään mainostava Provinssi poisti rockin nimestään tavallaan turhan takia. Ruisrock on – sinänsä menestyksekkäästi – hylännyt rockin lähes tyystin ja siirtynyt EDM:n ja bileräpin pää-äänenkannattajaksi ja Sidewaysin ja Flown kaltaiset vaihtoehtotapahtumat vanhentavat esiintyjäprofiiliaan 2000-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä nuoruuttaan viettäneiden hipstereiden tahtiin. Ja kun vielä Tuska on tukevasti valitsemallaan metallilinjalla, pyrkii Provinssi tavoittamaan kaikki kansanryhmät lähes yksinään – kaverinaan oikeastaan vain Ilosaarirock.
Provinssin artistikatraan vanhakantainen kitaravetoisuus on nykyään jopa virkistävää, vaikka artistivalikoima oli tänäkin vuonna kohtuullisen turvallisella mainstream-alueella.
Itse pääsin poikkeamaan lomareissulta Provinssiin Maustetyttöjen setin aluksi. Bändistä on tullut parissa vuodessa jo luotettava festarivetonaula, joka ei ole suoranaisesti karismaattisten keulahahmojen repäisevää näytelmää, vaan kesähelteessäkin loppusyksyn ahdistuneen angstista synapoppia. Ja bändi ei poikkea roolistaan hetkeksikään: ei yhtäkään ”Onks teil hyvä meininki?!” -huutoa tai edes hymynkaretta. Mutta mitä uutta Maustareiden maailmaan kuuluu? Pidemmät introt biiseillä virkistävät ja välispiikkien kuivakan sysimusta huumori on ennallaan. Erityishuomio annettakoon Annan kehittymiselle kitaristina: makeita vintage-efektejä kuuntelee mielellään, vaikka suuria sooloja ei kuulla vieläkään. Päälaulaja-kiipparisti Kaisa spiikkaa luonnonsuojeluteemaisen ”Tulivat mun isäni maalle” -biisin tarinoimalla, että nuorempana luettiin Linkolaa ja purettiin patoutumat koululehden pääkirjoituksiin – nyt sama tilitys on siirretty pop-kappaleisiin. Näiden ihmisen ja luonnon pahaa oloa luotaavien biisien on selvästikin oltava olemassa.
Kansanlauluista toisiin: kuluvan vuoden värikkäimmästä comebackista taitaa olla vastuussa laulaja-lauluntekijä Samae Koskinen. Koskinen kyllästyi oikeistopolitiikan kerrannaisvaikutuksiin ja paukautti perinteisillä protestilauluilla itsensä koko kansan huulille. Oikeistolaiset inhoaa ja vasemmisto rakastaa, mutta ainakin kaikilla on vahva näkemys. Törnävänsaaressa vassareiden määrä on selvästi yllättänyt järjestäjät, sillä amfiteatteri on istumapaikkoineen aivan liian pieni lava tälle. Paikka on tupaten täysi ja väkeä joutuu kääntymään pois vähintään saman verran kuin penkeille mahtuu. Raflaavasti nimetyt ”Haistakaa persettä” ja ”Nykyään on normaali olla natsi” kirvoittavat yleisön niin äänekkääseen yhteislauluun, että mandoliinin, akustisen kitaran ja läskibasson muodostaman trion soitto hukkuu melkein alleen. Woody Guthriella luki muinoin kitarassaan, että tämä kitara tappaa fasisteja; tämän kitaran sanoma on, eh nimittäin, sama(e)nsuuntainen. Ei mennä siihen politiikkaan sen suuremmin, mutta jo festarien toisen – ihmisten ja luonnon pahoinvoinnista – ammentavan keikan aikana tulee mieleen, että jos tällaiset ajatukset koskettavat jengiä näin vahvasti, niin kannattaisiko kertoa näkemyksensä festaritelttojen sijaan niillä vaaliteltoilla. Mene ja tiedä, ehkäpä tällaiselle muutokselle on tilausta?
Ei auta, pakko jatkaa eteenpäin ennen keikan loppua, jotta pystyy aistimaan edes hetken ajan Turnstilen meininkiä. USA:n Baltimoresta käsin melodista hardcorea eli modernia, hitusen metallisävyistä punk rockia maailmaan tuova orkesteri on kovassa iskussa. Niin on myös rumpali Daniel Fang, joka tarjoilee punkkikeikalle epätyypillisen rumpusoolon. Muutenkin bändillä on musassaan hauskoja erikoispiirteitä, kuten kuten vokalisti Brendan Yatesin timbale -perkussiot ja röyhkeän suureelliset Toto-synat. Pitti pyörii ja Mokoman Marko Annala moshaa aivan edessäni, ei voi olla huono!
Pienemmälläkin lavalla potkii: Grande Mahogany on fyysisesti kotoisin Suomen Turusta, mutta henkisesti aivan toisesta ajasta ja paikasta. Mahogany vetää tyylitajuista 1970-luvun funk rockia kuin Curtis Mayfieldin ja Jimi Hendrixin ristisiitos – sekä musiikillisesti että visuaalisesti. Out of place but never out of style! Bändi rokkaa kuin vuosi olisi 1969, tämä kannattaa todistaa livenä. Keikan loppumetreillä herra Mahonki kypsyy kitaransa oikuttelevaan Cry Baby -wahipedaaliin ja heittää sen onnekkaalle yleisön edustajalle. Näin käy joskus vintage-soundeille!
Ja seuraavaksi terveiset Heinolasta! ”Onko kukaan tänään Apulanta -keikalla ekaa kertaa ikinä?”, kyselee ikämiesluokkaan jo aikoja sitten kohonneen yhtyeen rumpali Sipe Santapukki. Näköjään on! Itse olen seonnut keikkalaskelmissani jo aikoja sitten, vaikka bändi ei omiin suosikkeihini ole ikinä kuulunutkaan. Nostalgiamielessä on kiva kuulla mollivetoisten punkmetal-jynkkäyksien seassa juhlamenoin esitetty alkupään duurihitti ”Mitä vaan”, joka on kuulemma soitettu ekaa kertaa Provinssissa vuonna 1994 tai 1995. Siitä on se 30 vuotta aikaa. Perusvarman hittisetin toisena erikoisuutena on Ville Mäkisen läskibasso ”Aurinkoon”-biisin rockabillytulkinnassa. Muuten Toni Wirtanen on kuin 2020 -luvun Olli Lindholm: tasavarmaa melankoliaa massoille – ja senhän tämä orkesteri osaa. Ei kai sitä stadioneille muuten pääsisikään.
Nyt on pakko vetää henkeä. Huomaa, että tauotta keikalta toiselle pomppiminen käy kunnon päälle. Onneksi ruokakojut tarjoavat apetta joka lähtöön. Parina viime vuonna kansan syvien rivien nurina on siitä, että punaista lihaa kauppaavan ruokakojun paikkavuokra on näillä festeillä suurempi kuin vegaanisen. Huoli pois, ainakin kaltaiseni sekasyöjä löytää ruokasaarelta lihaisempaakin vaihtoehtoa. Toki festariruoan perusongelma on täälläkin läsnä: annokset ovat pieniä ja hinta suuri. Eli köyhälistö voi nurista, oli sitten vegaani tai lihaani.
Uudella energialla jaksaa kuitenkin vielä kolmen keikan loppurypistykseen. Ensimmäisenä ja varmaan rockeimpana vuorossa on Norjan oma Kvelertak. Laulajat saattavat vaihtua, mutta Hellacopters-vaikutteinen actionhuutorock toimii aina vaan. Katujen uskottavuutta henkivä bändi rokkaa täysillä, vaikken tajua näistä lyriikoista sanaakaan. Pitti pyörii tauotta ja on pakko uskoa, kun vokalisti Ivar Nikolaisen julistaa ”You know we are here. We are going to bring rock back to Provinssi!”.
Ja onhan se pakko käydä vilkaisemassa pieni pätkä isommalla lavalla toimittavia kansallissankareitamme. ”Provinssi, onks teil kivaa?”, kysyy Blind Channel. Soundi ja elkeet ovat suureelliset, herrojen nu-etuliitteellä operoivaa modernia metallia kuuntelee ja katselee mielellään. Tässä on kyllä kaikki kohdallaan, vaikka ei suoranaisesti oma juttu olekaan. Välispiikeistä huomaa, että Blind Channelkin tiedostaa kilpailevansa täällä edelleen Euroviisuja. Seuraavaksi kun esiintyy illan odotetuin akti ja Provinssin tänä vuonna tapahtuneen yleisöennätyksen ykköstekijä: Måneskin!
Yritän löytää sopivan paikan edes etäisesti lavan seudulta ja huomaan, että peitän 10-vuotiaan pikkutytön näkymän. Tosiaan, hyvin nuori nuoriso on ottanut bändin omakseen. Onneksi nuorille rokkarinaluille annetaan kunnioittavasti tilaa ja tämäkin nimenomainen pääsee isänsä olkapäille näkemään tämän festarin odotetuimman keikan.Ja onko Måneskin sitten tuon kaiken hypen arvoinen? Voidaan sanoa, että ainakin tietyllä tasolla. Vokalisti Damiano David uhkuu samanlaista kohtalokkaan nistirokkarin karismaa kuin Stiv Bators ja muut vastaavat – tosin hallitun turvallisessa muodossa. Ja painotettakoon heti, että ei, en kuvittele tämän italiaanon käyttävän mitään Birra Morettia vahvempaa. Tässä ollaan heti ammattimaisemmalla tasolla, eikä niin vaarallisia kuin oppi-isät joskus muinoin. Ja ehkä hyvä niin, ura saattaa kestää näin pidempään kuin sen pari vuotta.
Euroviisujen voittaja ja ainakin näillä lakeuksilla se odotetuin hitti eli italiankielinen ”Zitti E Buoni” kuullaan jo kolmantena ja ralli räjäyttää luonnollisesti sen kuuluisan pankin. Kunnioitettavaa röyhkeyttä tiputtaa biisi pelistä heti alkumetreillä. Mutta mitäs tämän jälkeen? Pelko kaikkien parhaiden juttujen ennenaikaisesta tuhlailusta kasvaa entisestään, kun heti perään tulee oma suosikkini, makeasti rullaava englanninkielinen ”Honey (Are You Coming?)”. Toki muukin tuotanto on maukkaasti funkkaavaa vaihtoehtorokkia, jossa sopiva ripaus räppiä ollakseen ajankohtaista. Ja onhan näillä herkistelyäkin, kuten kaikki seudun virtuaalisytkärit sytyttävä ”Coraline”. Erityispisteet hattunsa takana hengailevalle kitaristi Thomas Raggille, joka ei soita metallityylillä kaikkea tukkoon, vaan osaa ottaa rennommin. Silti lavan toinen tähti vokalisti Davidin rinnalla on basisti Victoria De Angelis.
Illan ainut coveri on jo miljardin Spotify-kuuntelun rajan rikkonut Four Seasons -cover ”Beggin’”. Ehkä olen huolissaan turhaan, jengi laulaa tänäkin biisin pyytämättä. Myös toinen miljardikerhon hitti eli ”I Wanna Be Your Slave” sytyttää yleisön. Jo kotoisan Flaming Sideburnsimme hyödyntämä ”get down or get out” -kikka toimii näilläkin: koko yleisö polvistuu käskystä näyttävästi. Näiden jälkeen on kuitenkin pakko myöntää, että parhaat paukut on käytetty loppuun. Kovimpia faneja tämä ei tietenkään haittaa, mutta näin satunnaiskuuntelijalle oltaisiin luotu vielä pykälää täydellisempi rockjuhla pelkkää settilistan kappalejärjestystä vaihtamalla. Kuitenkin, jo tällä Måneskinin voimannäytöllä voi osoittaa, että rockin kuolema on siirretty taas yhden pykälän verran eteenpäin. Mitäköhän huomenna tapahtuu?
Teksti: Juhani Mistola
Kuvat: Väinö Huusko