Kuuluuko rock ihmisten juhlassa? – Provinssi pe 28.6.2024 (2/3)
Ihmisten juhlana itseään mainostava Provinssi jatkui perjantaina hyvässä säässä ja meiningissä läpi suomirockin ja indiepopin kohti metallipuolen pääesiintyjää. Perjantain monipuolinen, mutta enimmäkseen massojen mieleen ollut ohjelmisto oli tänäänkin erittäin toimiva.
Kun aamu saapuu majapaikkaan, saattaa päätä kivistää ja nälkä kurnia. Onneksi lähistöllä oleva Prisma avittaa ongelmassa ja elämä alkaa voittaa. Kukas siellä aloittaisi tässä lähiaikoina? Kansan syvien rivien suosikki Vesterinen yhtyeineen! Kun aamupäivätoimien säestyksenä toimii tuore anthem ”Kohti sydänpeltoja” ainakin kymmenettä kertaa putkeen, niin ajatus lähtee tästä: Vesterisen keikalle on pakko päästä!
Vaikka etäisyydet eivät Seinäjoella ole kovinkaan suuria, niin pikkukaupungin julkinen liikenne on ainakin tietyiltä alueilta melko harvaan ajavaa. Pikkukaupungin eduksi laskettakoon kuitenkin se, että auton saa parkkiin hyvin lähelle aluetta maksutta! Pienen – ja sen jälkeen suuremman – kävelylenkin jälkeen seurueemme kuitenkin havaitsee, että olemme aivan väärällä narikkaa ja pääporttia. Auton parkkipaikan ja festareiden välissä on ”Fast Lane” -pikaportti, josta pääsee läpi musadiggari mutta tavarat janojuomineen ei. Niinpä joudumme kiertämään koko laajan festarialueen, tietenkin pisimmältä puolelta kauheassa helteessä. Samalla sydänpeltolaulu raikaa alueella. Tästä kaikesta olisi selvinnyt ohjeiden ja kartan lukemisella, mutta kuka sellaista tekee?
Lopulta pääsen kuitenkin puolesta setistä tarkastamaan, miltä kuulostaa ja näyttää Vesterinen Yhtyeineen. Ensimmäinen ajatukseni on, että onko tässä juntahtavan suomirockin uusi legenda Eppujen ja muiden rinnalle? No, jos bändi soittelee tulevaisuudessa keikkoja Nokia Areenalla – Judas Priestin tai Ghostin kokoluokassa – niin hyvällä tiellä ollaan. Toivon itse asiassa, että suosio kestäisi, karaokekoneet ja kaljajuottoloiden trubaduurit tarvitsevat kipeästi uutta sävelten viljaa puitavaksi. Eli taas niitä uusia kansanlauluja vanhojen rinnalle, niitä kaivataan. Iso V on tavallistakin tavallisempi keulakuva Pauli Hanhiniemen ja Martti Syrjän rinnalle, biisit ja lavaesiintyminen ovat hiljalleen kasvaneet työmoraalin tasolle. Ei suoranaista Vainio–Syrjä–Sundqvist-tason neroutta vielä mutta tämähän toimii. Erityismaininnat annettakoon akrobaattiäijälle sekä Jaatis-laululle ”Nuori herra”, joka on etenkin livetilanteessa niin Bruce Springsteeniä kuin Suomessa voi olla – pois lukien ehkä Popedan ”Repe ja Lissu”
Sitten toisiin tunnelmiin: Naisartisti Røry spiikkailee pienemmällä lavalla taistelleensa levy-yhtiöiden portinvartijoita vuosia vastaan turhaan. Koska diiliä ei tullut, hän perusti oman levy-yhtiön. Ymmärrän tuskan liiankin hyvin. Ja hän jatkaa: Kun ei päästetä ovesta läpi eikä ikkunastakaan, niin laittaa teltan pihalle ja sanoo, ettei lähde minnekään. Entäs se musiikki? Noh, se on ihan kivaa kitarapoppia. Eteerinen delay-meno kitarassa toimii myös. Mutta pakko myöntää, että yleisfiilis on aika ironic. Alanis Morrissette teki tosiaan tätä joskus ysärillä paljon isommin. Pitääkö pyörää sitten keksiä aina uudelleen? Ei tietenkään, mutta jos tässä genressä lainaa kertsin koukun erään Avril Lavignen ”Happy Ending”:istä ja nimeää vielä tämän isoimman hittinsä nimellä ”Uncomplicated”, niin ei ehkä ihme jos levy-yhtiön sedät eivät näe tässä kaikkein suurinta ajankohtaisuutta.
Kun naisrokkilinjalle lähdettiin, niin käydään sitten tarkistamassa Luukas Oja. Ainakin omassa kaveripiirissäni nämä tytöt ja pojat ovat aika vahvassa voimasoitossa, mutta omalla kohdallani keikkakokemus on jäänyt toistaiseksi väliin. Røryn jälkeen tämä kuulostaa taas erittäin tuoreelta ja persoonalliselta. Energistä ja tarttuvaa pop punk rockia, jossa paino on rockissa. Livenä tyttökaksikkoon Jessica Kräkin–Iita Ylönen keskittyvä, mutta kokonaisuudessaan iso bändi rokkaa tykisti ja hyväntuulisesti. Toimii! Unisonossa lähes koko ajan kulkeva duettolaulu toimii myös kiinnostavana efektinä, jolle vertailukohta löytyy oikeastaan vain lauantain pääesiintyjästä eli PMMP:stä. Omiinkin korviini tarttunut ”Muijista” on livenäkin mainio, ja erilaisia sävyjä tarjoava ”Maailman kaunein ihminen” -balladi osoittaa yhtyeen potentiaalin suuremmillekin lavoille.
Nyt ollaan kyllä huolella Kaaoszinen kohderyhmän ulkopuolella, mutta Behm on mielestäni ollut Jenni Vartiaisen lahjakkaampi pikkusisko, jolla on jotain oikeaa taiteellista lahjaa ja vilpittömyyttä. No? Tyyppi on synkeänkauniilla musiikillaan tässä hellepäivässä ehkä vähän väärässä paikassa, mutta samaa voisi sanoa myös kaikista The 69 Eyesin festarikeikoista. Tämähän on hienoa ja omalaatuista käyttöpoppia, jolla on myös taiteellista syvyyttä. Pakko päästä jollekin Behmin klubi- tai konserttitalokeikalle, kun aika on kypsä.
Vahvojen naisten putki jatkukoon, nyt vuorossa Huora. Tunnen itse asiassa tiettyä hipsteriylpeyttä siitä, että olin jo bändin ensimmäisenä toimintavuotena diggailemassa näitä TVO:lla Turussa. Ja nyt nämä ovat oikeasti isoja! Konsepti ei ole vuosien varrella muuttunut mihinkään, metallipunkkia ja vasemmistofeminististä huutoa by Anni Lötjönen & pojat – toimii aina vaan! ”Kesä ja meikä”, ikihitti ”Kovia ja kiljua” ja yleisön moshpitit rullaavat järjettömällä vimmalla, onhan siellä pitissä taas itsekin käytävä.
Nyt kun tuli vertailtua Jenni Vartiaista Behmiin jälkimmäisen voitoksi, niin käydään katsomassa hetki häntäkin. Ja kuinka kävikään? Hänhän pistää oikeasti hanttiin, näyttää pitsissä kermakakulta ja tanssii like there’s no one watching. Cool, parempi kuin odotin!
Silti pitää rientää katsomaan legendaarista Aavikkoa, joka saa vieressä joraavan black metal -miehenkin pomppimaan vakuuttuneesti. Simppeli 90-luvun konemusa elää aina vaan uutta tulemistaan ja hyvä niin. Entäpä tuoreemman sukupolven ikoni Yungblud? Sanoisin, että emokarismaa kolmella soinnulla. Ihan ok poppibiisejä ja kiva hame, mutta ainakin livenä tässä hetkessä show jää itselleni melko etäiseksi. Jollain tavalla sama vika kuin viime vuonna tsekatun Machine Gun Kellyn kohdalla – tavallaan haluaisin diggailla, mutta ei vaan tällä kertaa lähde. Mutta koska musiikillisesti tämä on kuin Oasis ja Robbie Williams pienellä rap-kulmalla, niin ehkä joku toinen päivä tämäkin toimii paremmin.
Tässä kohdassa alkaa myös huomata musiikillisen keikkayliannostuksen verottavan omaa keskittymistä, kun on jo pari päivää poukkoillut keikalta toiselle, niin saisi tulla vastaan jotain aivan todella uskomatonta kicksien saamiseksi. Ehkäpä opin valikoimaan vastaisuudessa paremmin. En tosin aivan vielä, sillä onhan sitä Käärijän keikalla käytävä. Tästä viisusankarista on pakko sanoa, että vaikka pituutta herralla ei taida liiemmin olla, niin tässä on kyllä stadionin kokoinen mies! Maratonkiertueiden muovaama karisma ja hyväntahtoinen asenne vie keikkaa ja aivan täyteen ammuttua Woodland Stagen yleisömassaa kuin litran mittaa ja hetkittäin jopa unohtuu se, että valtaosa yleisöstä tietää tasan SEN biisin. Toivottavasti Käärijä saa aikaa kehittää uralleen edes toisen superhitin, koska ”Cha Cha Chan” eväät on varmasti vuodessa syöty.
Ehdin vielä poukkoilemaan katsomaan telttalavalla keikkailevaa Antti Autiota, joka hoitaa tonttinsa tasavarmasti. Ei ehkä oma suosikkini suomalaisista singer-songwritereista, mutta hienosti rakennetut biisit ottavat yleisön mukaansa.
Illan päättää itseoikeutetusti modernin metallin ykkösnimiin lukeutuva Bring Me the Horizon. Tästä kannattaa jokaisen aloittelevan metallibändin ottaa oppia oikeastaan kaiken osalta. Suuri ja puleerattu soundimaailma on kyllin raskas ollakseen metalliuskottava, mutta silti kyllin pop ja kiipparivetoinen ollakseen ajan hengen mukainen. Yleisen soundimaailman kiipparivetoisuus tulee livetilanteessa itselleni hiukan yllätyksenä, mutta eipä tuohon mitään vastaan voi sanoa. Kyllä tämä toimii. Oli Sykes on niin ikään keulakuvana vakuuttava ja laulajana myös livenä sävykäs ja monipuolinen. Goottilaisen katedraalin seinustaa ja ikkunamaalauksia muistuttavat lavarakenteet ovat erittäin näyttävät eikä visuaalisella puolella todellakaan säästellä. Keikan aikana ei taida tulla hetkeäkään, jolloin lavalla ei esitettäisi jotain överinäyttävää: valot, laserit, screenien virtuaalihahmot, esiintymisvaatteet, liekit, you name it. Yleisö ottaa suosikkinsa vastaan haltioituneena, pitit ja wall of deathit vain seuraavat toisiaan. Bändi ottaa joka keikalla jonkun paikallisen fanin lavalle laulamaan ”Antivist”-biisin. Tällä kertaa kunnian saa Taneli, joka suoriutuu tehtävästään ansiokkaasti. ”Thornen” ja muiden megahittien jälkeen voi sanoa, että BMTH antoi yleisölleen kaiken, mitä se saattoi suinkin odottaa. Onko tässä tuleva stadionbändi? Sen ainakin tiedän, että festarikriitikko on tässä kohdassa melkoisen väsynyt.
Teksti: Juhani Mistola
Kuvat: Väinö Huusko