Kyllä vanhempikin väki jaksaa – Ilovaarirock järjestettiin uudistuneessa Ilosaaressa
Ilovaarirock aloittaa Joensuussa viikon kestävän elävän musiikin ajanjakson, joka huipentuu Laulurinteellä pidettävään Ilosaarirockiin. Ilovaarirock on useampana vuonna ollut samaan aikaan Ilosaarirockin kanssa, mutta kun se tänä kesänä järjestettiin eri aikaan, päätin hyödyntää tilaisuutta. En ollut tutustunut ohjelmaan etukäteen juuri ollenkaan, vaan lähdin festarille Melrosen, Jussi Raittisen ja The Beatles– tribuuttiyhtyeen takia. Illan aikana sain huomata, että Ilovaarirockin artistikattaus oli yllättävä.
Ilovaarin portit avattiin neljän maissa, mutta työreissuni takia ehdin itse paikalle vasta seitsemäksi kun Melrose aloitti. Jimi Hendrixin tuotantoa soittava GHE-II ja Eppu Normaalia tributoiva Peput plays Eput jäivät itseltäni tällä kertaa valitettavasti näkemättä. Niin ne olivat kuitenkin jääneet monelta muultakin näkemättä, sillä jo puoli viideksi paikan päälle tullut ystäväni totesi Melrosen keikan jälkeen, että sitä ennen Ilosaaressa oli ollut hiljaista. Enkä ihmettele asiaa, onhan Melrose pitkän linjan rock-yhtye, joka on vakiinnuttanut asemansa suomalaisessa rokissa. Yhtyeen raaka rock ’n’ roll soundi on varsin tarttuvaa, joka näkyi myös paikalle tulleessa runsaassa yleisössä. Melrose esiintyi suhteellisen hillitysti, mutta päätti esityksensä raivokkaaseen ”Rich Little Bitchiin”, jonka jälkeen yhtye siirtyi matkustamaan kohti Pieksämäkeä. Yhtyeen oli määrä esiintyä siellä vielä samana iltana, joten toivottavasti energiaa jäi vielä savolaisten keikalle. En ollut aikaisemmin nähnyt Melrosea livenä, mutta yhtye ylitti odotukseni.
Melrosen esityksen jälkeen aioin mennä kuuntelemaan Huojuva Lato -yhtyettä, joka esiintyi festivaalialueen toisella lavalla, Laguunilavalla. Lavaa lähestyessäni huomasin kuitenkin ikäväkseni, ettei yhtyettä ollut mahdollista nähdä väenpaljouden takia. Laguunilava sijaitsi saaren entisellä ”laguunilla”, jossa on istumakatsomo ja pieni esiintymislava. Istumapaikkoja on kuitenkin rajoitetusti, joten se oli ehtinyt mennä täyteen. Laguunilavan sijoitus ei ollut täysin onnistunein ratkaisu, koska lavalle ei nähnyt muualta kuin katsomosta. Se myönteinen seikka kuitenkin oli, että Huojuva Lato soitti kaksi puolituntista esitystä, joista jälkimmäisen pääsin näkemään. Koska ensimmäinen yritys ei tuottanut tulosta, siirryin Ravintola Kerubin sisätiloihin ja suuntasin saliin katsomaan Sinner’s Soulia.
Mainos päättyy
Joensuulainen rhythm and blues -yhtye Sinner’s Soul tarjoili bluesia, r’n’b:ttä ja soulia suoraan Yhdysvaltojen New Orleansista. Yhtye soitti cover-kappaleita mm. Muddy Watersilta ja Howlin’ Wolfilta, mutta sen lisäksi tarjosi kuunneltavaksi myös omaa tuotantoaan. Yhtyeen perustanut Heavy Tikkanen tulkitsi kappaleita kuin alkuperäiset esittäjät ikään ja soitti huuliharppua armottomalla otteella. En ollut odottanut kuulevani bluesia illan aikana, mutta sitä oli mukava kuulla ammattimaisten esiintyjien käsissä. Sinner’s Soulista siirryin takaisin ulos päälavan eteen, jossa Anssi Tikanmäen Orkesteri aloitti esiintymisensä. Nimensä mukaisesti kyseessä oli Tikanmäen orkesteri, joka soitti hänen sävellyksiään vuosien varrelta. Muusikko avarsi kappaleidensa taustoja ennen niiden soittamista ja välillä innostui kertomaan epäolennaisia asioita. Se ei kuitenkaan haitannut, vaan korosti Tikanmäkeä mielenkiintoisena persoonana. Yhtyeen kappaleet olivat instrumentaalisia ja orkesterista löytyi monipuolisesti soittimia aina kitarasta viuluun ja harmonikkaan. Itse en malttanut seurata esitystä loppuun saakka, sillä halusin tällä kertaa nähdä Jussi Raittisen esiintymisen.
Tällä kertaa Laguunilavan katsomossa oli tilaa. Kun saavuin paikalle Satu Kangas & Jukka-Pekka Duo päättivät juuri soittonsa ja hyvin pian Huojuva Lato saapui paikalle. Yhtye ei kuitenkaan päässyt aloittamaan esitystään ajoissa, koska Anssi Tikanmäen Orkesterin esitys venähti, jolloin aloitusta jouduttiin siirtämään. Ajan kuluksi Jussi Raittinen kertoi perheenjäsentensä nimistä, kun joku oli kysynyt yleisöstä hänen nimeensä liittyen jotakin. Raittisesta huomasi heti, että tällä miehellä riittää kerrottavaa, sillä hän on kokenut vaikka mitä. Mikä parasta, Raittinen ei ole pelkästään hieno muusikko vaan myös pesunkestävä viihdyttäjä, joka sai hauskasti kertomillaan tarinoillaan yleisössä naurua aikaan. Kun päälavalla ollut esiintyjä lopetti, alkoivat Raittinen ja Huojuva Lato soittaa kantrikappaleita. Vaikka kantri ei ole kovin lähellä omia intressejäni, upposi yhtyeen esitys itseenikin mielenkiintoisten taustatarinoiden ohessa. Jussi Raittinen on tullut itselleni tutuksi lähinnä hänen rock-aikaisen tuotantonsa puolesta, mutta kyllä hänen matala ja vahva äänensä sopii kantriinkin. Yhtyeen esiintyminen venähti ja muutaman viimeisen kappaleen ajaksi myös Kapa Ahonen liittyi kitaraa soittamaan. Kun esitys sitten päättyi, oli mukava siirtyä sisälle lämmittelemään.
Tässä vaiheessa iltaa päälavalla esiintyi Maarit Hurmerinta, jonka tuotannosta ”Jäätelökesä” on vain itselleni tuttu. Muutaman kappaleen perusteella totesin myös, ettei artistin musiikki ole minua varten. Iltakin oli tässä vaiheessa viilennyt melkoisesti, joten senkään suhteen minulla ei ollut intoa jäädä ulos. Ennen kuin illan viimeinen pääesiintyjä aloitti, seurasin Kerubin salissa esiintynyttä Soul Brothersia, joka tanssitti yleisöä energisellä funkilla, soulilla ja vintage rockillaan. Tämä kahdeksanhenkinen yhtye sai salin lähes täyteen ja lavan edessä olevat ihmiset tanssimaan. Salissa ollessa mietinkin, että viime kerralla kun olin ollut salissa, olin ollut todistamassa vellovaa nyrkkimerta Machinae Supremacyn tahtiin. Oli mukava huomata, että sali toimi myös tanssimista varten erinomaisesti.
Mainos päättyy
Pukuihin sonnustautunut Jiri Nikkinen yhtyeineen aloitti noin varttia vaille kaksitoista keikkansa ja ilmaan raikasi Beatles -hittejä toinen toisensa perään. Oli hämmästyttävää kuulla, miten hyvältä ja ennen kaikkea beatlesmaiselta yhtye kuulosti. Tämän keikkakokemuksen pohjalta en yhtään ihmettele sitä, että yhtye on saanut myös ulkomailla tunnustusta osakseen. Yhtyeen keulahahmo Nikkinen hoiti välispiikit rennolla otteella ja koko keikan ajan yhtyeestä välittyi hyvä tunnelma yleisöön. Tribuuttiyhtye soitti hittejä laidasta laitaan, mutta myös muutamat vähemmän tunnetut kappaleet, jotka Nikkinen nosti esille. Erään kappaleen kohdalla yhtye rakensi kappaleen pala palalta aloittamalla rumpukompeista, sitten basso- ja kitarariffeistä ja lopuksi lisäämällä siihen laulun ja melodian. Esiintymistä oli mukava seurata ja yhtyeen näkemistä oli todella kannattanut odottaa. Jiri Nikkinen The Beatles Tribute Bandin tunnin mittainen show meni nopeasti päätökseensä, eikä yhtyettä seuratessa kylmyys haitannut.
Kokonaisuudessaan Ilovaarirock oli onnistunut: siirtymät oli helppo tehdä pihalta sisälle, ruokapaikkoja ja vessoja oli tarjolla yllin kyllin sekä artistit oli aikataulutettu onnistuneesti. Ainoa miinus oli Laguunilava, jonka istumakatsomon kapasiteetti oli liian pieni. Jatkoa ajatellen siihen olisi hyvä saada isompi katsomo tai sijoittaa lava ehkä eri paikalle. Ilosaari on ollut rakennustöiden alla pitkään ja vasta valmistunut Ilovaarirockia varten, joten ehkä laguunilava haki vielä paikkaansa. Toisaalta pieni katsomo ei haittaa, jos yhtyeen esiintymisen voi hajottaa kahteen osaan niin kuin Huojuva Lato -yhtyeen kohdalla. Näin ollen mahdollisimman moni pääsee näkemään esiintymiset. Erityismaininta on myös annettava lähes 50-sivuisesta, pienestä ohjelma -ja tietopakettivihkosesta, jonka sai pääsyrannekkeen kanssa. Vihko oli näppärän kokoinen, sisälsi kaiken hyödyllisen sekä tietopaketit artisteista. Tästä voisi moni muukin festari ottaa oppia. Ilovaarirock on vanhemman väen festivaali, sen huomasi yleisön ikäjakaumasta, joka oli 40 vuoden paremmalla puolella. Tästä huolimatta nuorempikin sakki voi löytää sieltä kuunneltavaa, mikäli menee festarille avoimin mielin. Ilta Ilovaarirockissa oli mukava ja olen varma, että tulen vierailemaan Ilovaarirockissa jatkossakin.
Raportti & kuvat: Aleksi Parkkonen