Kylmä ja terävä suomalaisen metallin klassikko – arviossa Children Of Bodomin 20-vuotias mestariteos ”Follow The Reaper”

Kirjoittanut Jani Lahti - 30.10.2020

 

Kaupallinen yhteistyö

Vinyylien suosio kasvaa kasvamistaan - Backstage Rock Shop tuo myyntiin kiinnostavia harvinaisuuksia ja uudelleenjulkaisuja →

Vuonna 2019 yli kaksikymmenvuotisen taipaleensa lopettanut Children Of Bodom ylsi kolmannella täyspitkällään ”Follow The Reaper” kohti korkeuksia. Talvi teki tuloaan mutta nuoruuden vimmaa uhkunut COB-viisikko paiskasi tiskiin kylmyyttä ja purevaa terävyyttä hohkaavan sinisen albuminsa, joka on nyt tullut peräti 20 vuoden ikään.

”Follow The Reaper” on merkkiteos. Se kävi, ja käy edelleen, ilmi heti sen ensitahdeista alkaen. Näin armottoman tiukkaa kitarasoundia soittoineen ei Suomen heavy metal- skenessä oltu kuultu sitten Stonen alkutaipaleen, ellei mukaan lasketa samoihin aikoihin ”Follow The Reaperin” kanssa ilmestynyttä Sinergyn ”To Hell And Back” -albumia, jolla myös COB:n nokkamies Laiho viiletti menemään. ”Follow The Reaperia” pohjustaneet, aiemmin samana kesänä julkaistu single ”Hate Me!” ja musiikkivideokappale ”Everytime I Die” lupailivat jo periaatteessa jotain todella mukaansa tempovaa tavaraa yhtyeeltä, joka oli siihen mennessä näyttäytynyt tämän arvion kirjoittajalle lähinnä synkkänä ja hieman rähjäisenä porukkana ja musiikillisena öykkäröintinä sekä uhona. Vaan miten väärässä voi nuori ihminen ollakaan? Vastaus: pal-jon.

Albumi starttaa nimikkokappaleellaan ”Follow The Reaper”, jonka alun aavemainen miesääni on kuin nyrkki palleaan yhdessä albumin kannen kanssa. Vieläkään ei voi hehkuttaa liikaa sitä, miten onnistunut albumin kansitaide yhdessä musiikin kanssa on. Suvereenin avausraidan loppuun on saatu lisää kylmyyttä ja karmivuutta lausahduksella ”I was only 21 when I died”. Valtaosa yhtyeen jäsenistöstä oli tuolloin juuri 21-vuotiaita, mikä varmasti ällistyttää kuulijaa näin jälkikäteen. Terävän ja tasokkaan avausrykäisyn ja lähes melodeath-tyylin prototyypin jälkeen on luvassa liuta kappaleita, jotka ovat nopeita, tarttuvia, melodisia, asenteikkaita, aggressiivisia…

Bodom After Midnight” jatkaa periaatteessa siitä, mihin edellinen kappale jäi pitäen sisällään yhden rockaavimmista Bodom-kertseistä koskaan. Jo valmiiksi koukkua sisältävä kappale höllentää kuulijan hoilaamaan mukana kappaleen nimeä, joka on kaikessa yksinkertaisuudessaan vain niin ”horns up” kuin olla ja voi.

Kolmantena kappaleena kuultava ”Children Of Decadence” sivalsi aikanaan, ja sivaltaa yhä, niin, että oksatkin lähtevät puista, kun viikate on kannoilla. Sanoitukseltaan jonkinlainen nuoren rappiomielen ja nihilismin ylistys on angstin suhteen jotakin niin potenssiin kymmenen, että monet punkyhtyeet jäävät kauas taakse: I know you wanna f*** me down ’til I’m bleeding red / I couldn’t care less I’ll end up rotting in the mud / So c’mon mothafucka and give me your best shot”. Sananparsille tulee väkisinkin jo hieman hymähdeltyä, varsinkin, kun ne lukee aikuisen mielellä ilman musiikkia muistellen ainoastaan, miten äkäisesti ne on albumilla ilmaistu. Vaikka silloin kaksikymmentä vuotta sitten ne taisivatkin tuntua hurjistakin hurjimmilta…

Jo aiemmin mainittu ”Everytime I Die” räjäytti Tuukka Temosen ohjaamine musiikkivideoineen totaalisesti tajunnan ja oli juurikin se biisi, joka viimeistään otti yliotteen aiemmin vain satunnaisesti kevyempää raskasta musiikkia diggaileesta nuorukaisesta. Jotain vaikutusta saattoi olla myös sillä, että kappaleen etenemistahti oli ensimmäistä kertaa keskitempoisempi mutta sitäkin ryhdikkäämpi, dynaamisempi ja jopa miehekkäämpi unohtamatta hiipiviä ja mieltä kutkuttavia melodioita, jotka ovat osittain oman tyylinsä  viimeistään ”Follow The Reaperilla” löytäneen kosketinsoittaja Janne Wirmanin ansiota. ”Everytime I Die” tasapainottaa albumia sopivasti muita kappaleita hitaammalla tempollaan, mikä edesauttaa albumin kykyä pitää otteessaan.

Seuraavaksi täytynee antaa krediittiä albumin tuotannollisesta puolesta, joka on pitkälti muun muassa Hypocricystä tutun äänittäjä-tuottaja-muusikko Peter Tägtgrenin käsialaa. Tarina kertoo, että Tägtgren opasti erityisesti laulaja-kitaristi Laihoa örinävokaalien kanssa niin, että albumilla on kuultavissa tiettyä purevuutta pariin sitä edeltävään albumiin verrattuna. Kaikista bändin albumeista laulu ja kitarasoundi ovat ”Follow The Reaperillä” ehkä eniten linjassa toisiinsa nähden. Se voi toisaalta tuoda tietynlaisen täyteen ahdetun vaikutelman, mikäli tämän tyylinen musiikki ei muutenkaan uppoa kuulijaan. Mutta kun biisit etenevät määrätietoisesti lähes luotijunan lailla kaiken virtuositeetin keskellä, ei tätäkään pientä kuriositeettia ehdi jäädä liiemmin murehtimaan.

Mask Of Sanity” on tekstiltään kappale mielenterveysasioista, joista myös sanoittaja Laiho oli jo tuolloin saanut enemmän kuin osansa. Kappale on musiikillisesti oivaltava ja perusvarma melodisen death metalin riemuvoitto, joka pitää albumilla pintansa. ”Taste Of My Scythe” on kappale, jonka voisi helposti leimata täytebiisin rooliin, vaikkei se sitä monen kuuntelun jälkeen olekaan. Tempoltaan poukkoileva pääriffi yhdessä Jaska Raatikaisen varioitujen komppien kanssa on mielenkiintoinen pläjäys metallimusiikkia, joka ylläpitää ”Follow The Reaperillä” kivasti tempoa ja terävyyttä.

Sitten päästäänkin albumin kiintopisteeseen ja takuuvarmaan livehittiin, jollainen ”Hate Me!” on ollut kaikki nämä vuodet. Olisi ollut todellinen yllätys, mikäli Alexi Laihon nykyinen yhtye Bodom After Midnight ei olisi kelpuuttanut kappaletta livesettiinsä. Ensimmäistä kertaa bändin uralla hieman rockimpi single huudahduksineen, mikä saattoi olla aikanaan uskalias veto, varsinkin, kun black-, neo-, klassisen- ja jopa power metalin suuntaan leimatut bändin aiemmat albumit ”Something Wild” ja ”Hatebreeder” toivat mukanaan myös kaltaistaan kuulijakuntaa. Hate Me!:stä” on lisäksi todettava, että kappaleen väliosan riffi on edelleen sellainen helmi kaikille headbangereille, että mikäli sitä ei ole näin kahdenkymmenen vuoden jälkeen vielä koskaan kuullut, ei välttämättä myöskään tiedä pään takomisesta yhtään mitään.

Hyvänen aika! Sitten päästään analysoimaan albumin loppupäätä, joka on periaatteessa se osuus, joka on vain parantunut vuosien kuluessa – kuin viini vanhetessaan. Sääliksi käy niitä, jotka ovat painaneet soittimensa stop-näppäintä ennen albumin kahta viimeistä kappaletta – jos sellaisia eläjiä maapallolla edes pyörii. Toivottavasti ei! ”Northern Comfort” oli pitkään ”Taste Of My Schythen” ohella niitä albumin hitaimmin aukeavia ralleja. Se on myös sellainen kappale, josta ei tahdo löytyä moitteen sijaa. Kappale on aina ollut selkeä ”levybiisi” eikä niinkään livehitti, ja se nivoo koukuillaan ja dynamiikallaan kasaan ”Follow The Reaperia” tavalla, joka kuulostaa kaikkine yksityiskohtineen ainutlaatuiselta. Väläytteleepä Laiho vokaaleillaan myös hieman jotain muuta kuin pelkkää huutoa tai örinää, mikä on vallan asenteikas ja tyylikäs ratkaisu keskellä kappaletta. ”Northern Comfortilla”  kuultava virtuositeetin ja hard core punk -hengen vuorovaikutus on korvia hivelevää kuultavaa, mikä vain viitoittaa tietä seuraavalle virtuositeetille nimeltä ”Kissing The Shadows”.

Tarina kertoo, että harvakseltaan bändin setissä livenä kuultu ”Kissing The Shadows” syntyi vasta Abyss-studiolla, kun yhtye oli sessioiden edetessä huomannut, että albumilla olisi tilaa vielä yhdelle biisille. Hieman kuten Black Sabbath ”vain” kolmekymmentä vuotta aiemmin biisin nimeltä ”Paranoid” kohdalla laittoi ehtymätön ideapankki Laiho sormea nopeasti toisen eteen. Erityismaininnan voisi antaa oivaltavia teemoja komppikitarallaan raapivalle Aleksander Kuoppalalle kera koko yhtyeen. Lopputulos täytyy kirjata ylös isoin kirjaimin: MAAGINEN! Se, miten lyhyessä ajassa ”Kissing The Shadows” syntyi, ei ole allekirjoittaneen tiedossa, mutta kyse lienee muutamasta päivästä. Sitä, oliko yksikään kappaleen riffeistä, kitara-likeistä tai melodioista olemassa ennen studiota, ei ole myöskään julkisesti paljastettu. Kyseessä on kuitenkin todella uskomattoman suvereeni kappale niin säveltaiteellisesti kuin soittotaidollisestikin tarkasteltuna.

Tämän koronarajoitusten runteleman vuoden journalistisia kohokohtia on ollut ehdottomasti mahdollisuus päästä muistelemaan ”Follow the Reaper” -nimistä merkkiteosta, jota vähemmänkin hyvällä tahdolla voi jo kahdenkymmenen vuoden jälkeen kutsua sanalla ”klassikko”. Se on metallimusiikin klassikko, melodisen death metalin klassikko ja ennen kaikkea niin sanotun suomimetallin klassikko, jonka vaikutus metalliskenen kasvamiseen ja muokkaantumiseen Suomessa sekä maailmalla on kiistaton. Se oli myös viimeinen sivallus siivittää Children Of Bodomia yhä enemmän ja yhä laajempia ulkomaankiertueita kohti. Saadessani albumin aikoinaan hyppysiini oli siitä vaikea päästää irti. Se soi kotona ja kaverilla. Se kulki mielessä mukana läpi yläasteen puberteetin aina aikuisiälle ja näihin päiviin saakka. Sittemmin se on valehtelematta soinut soittimessa satoja kertoja, ja lisääkin tulee varmasti, ellei viikatemies sitten katoa näkökentästä. Jos tässä kohtaa tulisi antaa pisteitä tai tähtiä, olisivat miinustekijät jotakin niin marginaalista, ettei kukaan huomaisi niitä lopullisessa arvosanassa.