Kymmenen vuotta sitten ”Sonic Boom” päätti KISSin monivuotisen levytystauon
Kun itsestäni tuli KISS-fani vuoden 2006 tienoilla, oli bändin edellisestä ”Psycho Circus” -albumista ehtinyt kulua jo kahdeksan vuotta. Kahlatessani läpi bändin tuotantoa en ollutkaan varma, pääsisinkö koskaan itse jännittämään uutta KISS-albumia. Vain paria vuotta myöhemmin sain kuitenkin vastauksen kysymykseeni, kun bändi yllättäen ilmoittikin palaavansa studioon työstämään ensimmäistä albumiaan nykyisellä kokoonpanollaan. Tällä kokoonpanolla on sekä ymmärtäjänsä että vihaajansa. Kun alkuperäisjäsenet Ace Frehley ja Peter Criss lähtivät bändistä viimeistä kertaa, astuivat heidän kenkiinsä kitaristi Tommy Thayer ja rumpali Eric Singer. Melko kirjaimellisesti jopa, sillä ensimmäistä kertaa KISSin historiassa Frehleyn ja Crissin ikonisten Spaceman- ja Catman-hahmojen asut pukivat päälleen toiset henkilöt. Osa faneista on ollut hyvinkin kriittisiä tästä päätöksestä. Usein kuulee sanottavan, että Thayerin ja Singerin olisi pitänyt saada omat uudet hahmonsa kasarilla bändiin liittyneiden Eric Carrin ja Vinnie Vincentin tavoin, ja että Frehleyn ja Crissin hahmojen kierrättäminen osoittaa epäkunnioitusta heitä kohtaan. Vaikka itsekin olen kyllä sitä mieltä, että Thayer ja Singer olisivat ansainneet omat hahmonsa, en ole koskaan ollut yhtä kärkkäästi vanhojen hahmojen kierrättämistä vastaan kuin jotkut KISS-fanit. Olisi totta kai hienoa nähdä uusia hahmoja, mutta loppujen lopuksi minulle ei ole väliä, mitä Thayer ja Singer pitävät päällään, kunhan homma pelaa musiikin ja esiintymisten puolesta. Ja itse olen kyllä vakaasti sitä mieltä, että Tommy Thayer ja Eric Singer ovat joitain pätevimmistä muusikoista, joita KISSin kokoonpanoon on koskaan kuulunut.
Siltikin ennen vuotta 2009 KISSin nykykokoonpanoa vaivasi tietty epätasa-arvoisuus muihin kokoonpanoihin verrattuna. Jokainen edeltävä kokoonpano oli nimittäin päässyt jättämään jälkensä bändin historiaan levyttämällä albumin. Jopa hyvin lyhyen aikaa KISSissä viihtynyt Mark St. John ehti levyttää ”Animalizen” bändin kanssa. Ensimmäiset vuotensa KISSin nykykokoonpano siis enemmän tai vähemmän eleli menneiden kokoonpanojen tuotosten varassa. Bändin livesoundi oli yhä hyvä, mutta kysymys siitä, miten tämä kokoonpano pärjäisi studiossa uutta luodessa, jäi auki. ”Sonic Boom” siis paitsi antoi KISS-faneille uutta musiikkia kuunneltavaksi fanittamaltaan bändiltä, se myös vakiinnutti bändin nykyisen kokoonpanon sitä edeltäneiden kanssa tasavertaiseksi, luovaksi yksiköksi. Ja se teki sen albumilla, jota sen ei tarvinnut hävetä pätkän vertaa. Itse nimittäin väittäisin ”Sonic Boomin” olevan yksi vahvimpia KISS-albumeita koskaan.
Suuri kiitos ”Sonic Boomin” onnistumisesta kuuluu Paul Stanleylle, joka päätti tuottaa levyn itse Greg Collins apumiehenään. Stanley oli jo 80-luvulla osoittanut pätevyytensä tuottajana esimerkiksi bändin ”Animalize”-levyllä, minkä lisäksi hänellä oli ratkaiseva rooli bändin pysymisessä ylipäätään kasassa läpi kyseisen vuosikymmenen, Gene Simmonsin ollessa tuolloin kiinnostunut enemmän elokuvaprojekteista ynnä muusta. ”Sonic Boom” olikin vahva muistutus siitä, että harva ymmärtää KISSiä yhtä hyvin kuin Paul Stanley – ei edes Gene Simmons. Soundillisesti se itse asiassa vangitsee KISSin ydinsoundin mielestäni paremmin kuin suuri osa bändin muista albumeista. Heti avausbiisin ”Modern Day Delilah” polkaistessa levyn käyntiin, ”Sonic Boom” nimensä mukaisesti iskee kuulijaa päin kasvoja massiivisella äänivallilla. Se kuulostaa juuri siltä, miltä itse haluan rock-levyjen kuulostavan – sanalla sanoen valtavalta. Sitä kuunnellessa voi jo kuvitella KISS-konsertin tapahtuvan silmiensä edessä – valot välkkyvät, liekit nuolevat ilmaa ja vahvistimien seinämä puskee ulos kovaäänistä rokkia.
Mainos päättyy
”Sonic Boom” paitsi onnistuu yllättävänkin hyvin vangitsemaan KISSin livesoundin, se onnistuu myös olemaan yllättävänkin toimiva läpikatsaus bändin koko urasta. Levyn kokonaissoundi heijastaa selkeästi bändin 70-luvun soundia ja erityisesti omasta mielestäni vuoden 1976 ”Rock and Roll Over” -albumia, jonka kansitaiteesta vastuussa ollut Michael Doret taiteili myös ”Sonic Boomin” kannen. Vaikka 70-luvun rokki onkin siis se ydinsoundi, joka pitää ”Sonic Boomin” yhtenäisenä albumikokonaisuutena, on sillä kuitenkin myös hetkiä, jotka muistuttavat KISSin muistakin aikakausista. Esimerkiksi bändin 80-luvun tukkahevikautta henkii levyn päätösraita ”Say Yeah”, joka on melodioiltaan paljon popimpi kuin suurin osa levyn muista, selkeämmin perusrokkiin nojaavista biiseistä, kuten lehmänkelloja viljelevä ”Hot and Cold”. Jos ”Say Yeah” kuitenkin jotain KISSin 70-luvun popahtavammista biiseistä muistuttaa, niin ehkä sitten ”Destroyer”-levyn ”Do You Love Me?” -helmeä. ”Sonic Boomin” kärkihetkiin kuuluu myös ”I’m an Animal”, joka raskaine riffeineen muistuttaa hiukan enemmän ”Creatures of the Nightin” kaltaista raskasta kasari-KISSiä kuin bändin 70-luvun tuotantoa. Tämä Gene Simmonsin laulama biisi onkin miehen Demoni-hahmolle täydellisen pahaenteinen sävellys, kun taas ”Russian Roulette” -biisissä Simmonsin jykevät bassoriffit pääsevät poikkeuksellisesti vielä kitaroita suurempaan osaan.
Mitä tulee Simmonsiin laulajana, kuulostaa hän ”Sonic Boomilla” yllättäen melkeinpä paremmalta kuin koskaan. Miehen laulutyyliä 70-luvulla voisi luonnehtia jossain määrin koomiseksi hänen möristessään ja karjuessaan selkeästi omaa luonnollista lauluääntään matalammalta. 80-luvun mittaan bändin hylätessä ikoniset kasvomaalinsa ja mukautuessa vuosikymmenen tukkahevitrendeihin räkäisyys katosi Simmonsin äänestä. Sittemmin mies on palannut takaisin Demoni-persoonaansa, joka on nyt ainakin levyillä vielä vakuuttavampi kuin 70-luvulla. Ajan kanssa Simmonsin äänestä on tullut matalampi ja tuhdimpi, minkä vuoksi hänen ei enää tarvitse yrittää möristä ollakseen uhkaava. Nykyään jo hänen pelkkä puhdas lauluäänensä riittää uhkumaan uhkaa ja raakaa voimaa. Jollain ilveellä mies ikääntyy kuin viini, eli hän vain paranee ajan kanssa, joten tästä pisteet kotiin Gene Simmonsille.
Paul Stanleyn suhteen tilanne onkin sitten enemmän tai vähemmän päinvastainen. Kun Stanleyn ääni oli vielä voimissaan, oli hän mielestäni yksi rock-historian ylivoimaisesti parhaita laulajia. Nyt vuonna 2019 miehen ääni ei kuitenkaan ole ollut kunnossa moneen vuoteen. Entisen kultakurkun hämmästyttävä ääniala alkoi vakavasti kärsiä jo ”Sonic Boomin” aikoihin, ja viimeistään bändin seuraavan ”Monster”-levyn ilmestyttyä vuonna 2012 miehen ääni oli lähes täysin pilalla. Nykyään miehen ulosanti on enemmänkin epätoivoista sävelkorvatonta rääkymistä kuin laulua. Jo ”Sonic Boomin” ilmestyessä vuonna 2009 Stanleyn ääni ei ollut enää yhtä voimakas ja kirkas kuin se oli vielä ”Psycho Circus” -albumilla vuonna 1998. Hyvä juttu on kuitenkin se, että vaikka Stanleyn ääni oli jo vuonna 2009 selkeästi käheämpi kuin ennen, pystyi hän silti pääosin vielä osumaan haluamiinsa nuotteihin.
Mainos päättyy
Tietyllä tasolla Paul Stanleyn äänen pieni käheys jopa lisää ”Sonic Boomin” 70-lukua muistuttavaa retrofiilistä positiivisella tavalla. Stanleyn ääni ei nimittäin aina ole ollut täydellisen kirkas ja kyennyt saavuttamaan kaikkia korkeimpia nuotteja. Jos KISSin 70-luvun tuotantoa oikeasti kuuntelee, voi Stanleyn kokemattomuuden laulajana kuulla niillä selkeästi. Vaikka miehen ääni kuulosti jo tuolloin upealta, ei hän laulanut yhtä paljon kuin huusi, ja tästä seurasi hänen äänensä lievä räkäisyys. Vasta 80-luvulle tultaessa Stanleyn ääniala oli alkanut merkittävällä tavalla kasvaa, ja hänen kykynsä käyttää ääntään todella kehittyä siihen suurenmoiseen kuntoon, jossa se sitten oli läpi bändin 80-luvun tukkahevikauden. Vaikka siis esimerkiksi falsettikirkumiset kappaleessa ”Modern Day Delihah” eivät lähde yhtä kirkkaasti kuin joskus muinoin, on Stanleyn räkäisessä kirkumisessa omalla tavallaan jotain todella tyydyttävää. Pieni käheys siis sallittakoon ”Sonic Boomin” materiaalissa.
Mitä tulee Tommy Thayeriin ja Eric Singeriin, pääsevät myös he esittelemään laulutaitojaan ”Sonic Boomilla”. Thayerin laulua kuullaan kappaleessa ”When Lightning Strikes”, joka on mainio rokkibiisi, vaikkei siitä Ace Frehleyn ”Shock Me” -biisin veroista klassikkoa varmasti koskaan tulekaan. Thayer ei ehkä ole henkeäsalpaavan upea laulaja, mutta ei sitä koskaan ollut Ace Frehleykään, ja Thayerilla on ainakin sopivasti asennetta hoitaa homma kotiin. Itse ihailenkin miehen vahvaa rutiininomaista suorittamista suuresti sekä laulun että kitaransoiton saralla. Esimerkiksi Thayerin melodinen kitaratilutus kappaleessa ”Yes I Know (Nobody’s Perfect)” tuo parhaalla tavalla mieleen Ace Frehleyn ”Rock and Roll Overin” aikaiset soolot. Rumpali Eric Singer taas omaa erittäinkin hyvänkuuloisen äänen, jota hän pääsee esittelemään kappaleessa ”All for the Glory”, joka on melodisuudessaan ja julistuksenomaisuudessaan omia suosikkejani ”Sonic Boomilta”. Suosikkeihini kuuluu myös Paul Stanleyn laulama puhdas riffipainotteinen rokkiveto ”Danger Us”.
”Revenge”-levyn ”God Gave Rock ’n’ Roll to You II” -biisin kaltaiseksi julistukseksi nousee ”Sonic Boomilla” taas kappale ”Stand”, jonka Paul Stanley ja Gene Simmons laulavat yhdessä. ”Stand” on genrelle niinkin ominaisista aiheista kuin itseensä uskominen, kuulopuheiden ja muiden kommenttien huomiotta jättäminen, sekä yhteisöllinen toistemme auttaminen ympäröivän maailman yrittäessä murtaa meidät. KISS julistaakin biisissä kuulijalle seisovansa heidän rinnallaan läpi elämän vaikeuksien, jotta ne voidaan kohdata yhdessä. Kirjaimellisesti tulkittuna tämä on totta kai puhdasta fantasiaa. Ei KISS tiedä jokaista faniaan nimeltä, eivätkä he tule maagisesti ratkaisemaan kaikkia ongelmiasi. Monelle KISS-fanille bändin musiikki on kuitenkin ollut lohtu ja turva elämän vaikeina hetkinä. Vaikka Paul Stanley, Gene Simmons, Tommy Thayer ja Eric Singer eivät siis kirjaimellisesti seiso faniensa tukena, KISSin musiikin ansiosta maailmassa on lukemattomia ihmisiä, joiden ei elämänsä vaikeina hetkinä tarvinnut tuntea olevansa yksin. Näinä hetkinä ”Standin” kaltainen kappale ja ”Sonic Boom” albumina ovat juuri sitä, mitä KISS parhaimmillaan on: eskapismia ja fantasiaa, joka auttaa unohtamaan elämän ongelmat ja keräämään voimia niiden kohtaamista varten.
Kappalelista
Mainos päättyy
1. Modern Day Delilah
2. Russian Roulette
3. Never Enough
4. Yes I Know (Nobody’s Perfect)
5. Stand
6. Hot and Cold
7. All for the Glory
8. Danger Us
9. I’m an Animal
10. When Lightning Strikes
11. Say Yeah
KISSin kotisivut
KISS Facebookissa
Kirjoittanut: Markus Mickels