Kymmenvuotias Live to Win – kuinka Paul Stanley sanoitti elämäni
Kun puheenaiheena on KISSin alkuperäisjäsenten vuonna 1978 samanaikaisesti julkaisemat soololevyt, yleinen konsensus on harvinaisen selvä: Ace Frehleyn soololevy on kaikista neljästä paras. Aina löytyy kuitenkin joku haastamaan tällaiset yleisesti tunnustetut mielipiteet, ja tässä tapauksessa se omituinen höpöttäjä, joka väittää vastaan, olen minä. Minä nimittäin olen aina pitänyt Paul Stanleyn soololevyä näistä neljästä tuotoksesta selkeästi parhaimpana. Acen legendaarisia saavutuksia yhtään väheksymättä minun kirjoissani Paul Stanley on aina ollut KISSin musiikillinen selkäranka, ja tämän soololevyt ovat ne tuotokset, joilla hän osoittaa paremmin kuin missään muualla, miten loistava popahtavien hittibiisien kirjoittaja hän oikeasti onkaan. Tästä päästäänkin kevyen aasinsillan kautta puhumaan Stanleyn nyt kymmenen vuotta täyttävästä soololevystä ”Live to Win”.
KISS on omalla suosikkibändieni listalla kakkosena. On siis selvää, että minähän suorastaan palvon bändin musiikkia. Tästä huolimatta kehtaisin kuitenkin väittää, että Paul Stanleyn toinen ja toistaiseksi myös viimeisin soololevy ”Live to Win” on itselleni jopa tärkeämpi kuin yksikään KISSin levyistä. Yhdeksi syyksi tähän voisi todeta sen, että vaikka KISS on uransa mittaan levyttänyt joitain todellisia klassikkobiisejä, ovat sen albumit hyvin usein erittäin epätasaisia kokonaisuuksia. Poikkeuksia tietenkin löytyy, kuten suuri osa bändin 70-luvun tuotoksista ja myöhemmästä tuotannosta esimerkiksi sellaiset helmet kuin ”Creatures of the Night” ja ”Revenge”. Mutta vähintäänkin yhtä paljon yhtyeen tuotannosta löytyy joko noloja pohjaanoteerauksia tai sitten levyjä, joilla puolet biiseistä ovat loistavia ja toiset puolet taas mitäänsanomatonta täytekamaa. Esimerkiksi ”Animalizen” kärkihetket ovat KISSiä parhaimmillaan, mutta levyn yleistasoa ajavat alas sellaiset tylsät ja väsyneet vedot kuin ”While the City Sleeps” ja ”Murder in High Heels”. ”Hot in the Shade” taas voisi olla KISSin parhaita levytyksiä, jos sen viidestätoista biisistä karsisi pois turhat täytekappaleet ja jättäisi vain kymmenen kovinta biisiä jäljelle.
Tällaisen ytimekkään ja täytekappaleista vapaan levyn kaipaukseen ”Live to Win” tuokin suurta tyydytystä, sillä kyseessä on puolen tunnin ja kymmenen biisin verran täyttä asiaa. Biisit ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, energiaa riittää levyn alusta loppuun niin, ettei meno ehdi hyytyä tai kuuntelija kyllästyä; hittikelpoisia kertsejä syötetään yksi toisensa jälkeen sellaisella tahdilla, että mieleen tulee Bon Jovi aikana, jolloin bändin biisinkirjoituskynä oli kaikkein terävimmillään. Bon Jovista puheen ollen useampaa ”Live to Winin” biisiä on ollut kynäilemässä myös kyseisen yhtyeen kanssa yhteistyötä tehnyt biisinikkari Desmond Child. Itselleni ei tule mieleen montakaan henkilöä, joka olisi yhtä monen lempiartistini kanssa kirjoittanut yhtä monta suosikkibiisiäni, ja ”Live to Win” on vain yksi monista todisteista Childin kyvystä kirjoittaa aivan järjettömän koukuttavia hittibiisejä. Jos pysytään Bon Jovi -esimerkeissä, niin riittää varmaan maininta, että Childin nimi löytyy esimerkiksi sellaisten biisien kuin ”You Give Love a Bad Name” ja ”Livin’ on a Prayer” krediiteistä.
Musiikin lisäksi yksi keskeisimmistä syistä siihen, miksi ”Live to Win” on itselleni niinkin tärkeä levy, ovat sen sanoitukset. Jokaisella on varmaankin niitä biisejä, joihin yhdistyy tärkeitä muistoja. Biisejä, joita kuunnellessa muistaa kristallinkirkkaasti jonkin tietyn hetken omasta elämästään. Biisejä, joiden sanoituksiin voi samaistua niin vahvasti, että voi kokea uudestaan menneitä niiden tuomien muistojen kautta. ”Live to Winin” biiseistä käytännössä jokainen on allekirjoittaneelle tällainen. Jokainen levyn biiseistä voisi yhtä hyvin olla minun elämästäni kirjoitettu – niin vahvasti niiden teksteihin samaistun. Jos on yhtäkään levyä, joka tuntuu itselleni suorastaan omaelämänkerralliselta, niin se on tämä levy. Jos joku haluaisi selvittää, millaista pääkoppani sisällä on ollut viimeiset viisi vuotta, tämän levyn sanoituksien lukemisella pääsisi jo aika pitkälle.
Jo pelkän musiikkinsa takia ”Live to Win” olisi minulle tärkeä levy, koska sen biisit ovat melodioidensa puolesta juuri sentyyppistä melodista hard rockia, joka itseeni iskee. Mutta sille on syynsä, miksi kaikista melodisista hard rock -levyistä – mukaan lukien KISSin levyt – juuri ”Live to Win” on pysynyt itselleni tärkeänä kaikki nämä vuodet. Syy on se, että mitä tahansa elämässäni onkaan tapahtunut viime vuosina, tämä levy tuntuu pysyvän aina vain ajankohtaisena. Mikään biisi levyllä ei tätä kuvasta yhtä hyvin kuin ”Lift”, josta voin aina löytää uusia tapoja muokkautua mielessäni kuvaamaan juuri sitä elämäntilannetta, jossa satun sillä hetkellä olemaan.
Palataanpa ajassa muutama vuosi taaksepäin, vuoteen 2012. Suonette anteeksi, jos minä tässä vaiheessa vähän tilitän ihmissuhteistani. Vuoden 2012 alussa olin ihastunut erääseen henkilöön enkä ollut varma, tuntisiko tämä henkilö samoin. Lopulta rohkaistuin avautumaan kyseiselle henkilölle tunteistani, jotka osoittautuivat yksipuolisiksi. Tänä ajanjaksona ”Liftin” kuvaamat tunteet siitä, kuinka maailma ympärillä romahtaa samalla, kun rukoilet sinulle tärkeän ihmisen pelastavan sinut enkelin lailla, tuntuivat erittäin ajankohtaisilta. Noin puoli vuotta myöhemmin olinkin jo ihmissuhteessa, ja yhtäkkiä enkelimäinen pelastajani oli senhetkinen kumppanini eikä tavoittamattomissa ollut entinen ihastukseni. Tämä suhde kuitenkin päättyi melko pian, ja jälleen ”Liftin” pelastaja oli tavoittamattomissa oleva ihastus. Tämä enkeli ei enää ollutkaan uusi tuttavuus, joka tulisi pelastamaan minut jo valmiilta kaaokselta, vaan vanha tuttavuus, jota rukoilin takaisin, koska kaaos oli syntynyt tämän lähdettyä. On elämäntilanteeni siis ollut onnellinen tai onneton, on ”Lift” aina kyennyt sitä kuvaamaan. Ja oltuani nyt onnellisessa parisuhteessa viimeiset pari vuotta on kyseisen biisin pelastaja vihdoinkin vakiintunut taas läsnä olevaksi rakkaaksi eikä menneisyyden haamuksi.
Mainos päättyy
Samaistumiseni Paul Stanleyn sanoituksiin omien ihmissuhteitteni kautta auttoi myös löytämään arvostusta levyn balladeille, jotka alun perin olin nähnyt sen ainoina heikkoina linkkeinä. Ei siinä, että balladeissa olisi mitään vikaa, mutta ”Live to Winin” kymmenestä biisistä kolme on balladeja. Yksi tai kaksi kävisi vielä rock-levyllä järkeen, mutta että kolme? Jokaisen balladin olisi tässä tapauksessa omattava täysin omanlaisensa soundi, jotta niille kaikille löytyisi järkevä paikka levyllä. Näin ei valitettavasti kuitenkaan ole, sillä jokainen levyn balladeista kuulostaa tyypilliseltä akustisen kitaran ja orkesterin säestämältä rakkausluritukselta. Jälleen kerran, tällaisissa biiseissä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta kun niitä on kolme yhdellä levyllä ja jokainen kuulostaa samalta, on suotavaa toivoa vähän lisää vaihtelua ja persoonallisuutta.
Kuten sanottua, mielikuvituksettomuudestaan huolimatta nämä balladit eivät sinänsä kuitenkaan ole huonoja biisejä. Yksikään niistä ei yksinään tuntuisi yhtään huonolta biisiltä, ja niitä kaikkia kuuntelee hyvin mielellään. Ongelma onkin vain siinä, että yhdessä ne muistuttavat liikaa toisiaan, eikä siksi tunnu mielekkäältä sisällyttää niitä kaikkia samalle levylle. Jälleen olen parisuhdekokemuksieni kautta löytänyt niihin paremmin tarttumapintaa. ”Everytime I See You Aroundin” kuuntelu auttoi edellisen ihmissuhteeni kaaduttua, ja ”Second to None” taas sopii täydellisesti nykyiseen onnelliseen elämäntilanteeseeni. ”Loving You Without You Now” tuntuu yhä kyllä vähän turhalta biisiltä, myönnettäköön.
Summa summarum, ihmisillä voi olla monenlaisia henkilökohtaisia syitä pitää tiettyjä levyjä itselleen tärkeinä. Minulle ”Live to Win” on yksi tärkeimmistä, koska sen avulla olen voinut käsitellä elämäni tapahtumia erittäin tarttuvien ja mukaansatempaavien biisien kautta. Varmaan ainoa levy, joka tuntuu itselleni yhtä omaelämänkerralliselta, on Voltairen ”Almost Human”, ja sekin vain ensimmäisellä puoliskollaan. Ja onhan ”Live to Win” levytetty vielä silloin, kun Paul Stanleyn ääni on ollut omaan makuuni kaikista parhaimmillaan. Vaikkeivät ne kaikista korkeimmat nuotit enää onnistuneetkaan Stanleylta samalla tavalla kuin kasarilla, oli hänen äänensä vuoteen 2006 mennessä kuitenkin kypsynyt sen verran, että omiin korviini se kuulosti jopa paremmalta kuin aikaisemmin. Levyn aikaisella Stanleyn soolokiertueella kuvattiin myös livetallenne ”One Live Kiss”, joka on yhä yksi kaikkien aikojen suosikkejani keikkatallenteista.
Hyvin pian tämän levyn ja kiertueen jälkeen Stanleyn ääni alkoi kuitenkin pettää, ja nykyäänhän entinen kultakurkku on vain varjo entisestä itsestään. Ellen olisi niin pessimistinen Stanleyn nykyisistä laulukyvyistä, voisin jopa toivoa jatkoa ”Live to Winille”. Ehkä olisi kuitenkin parempi, että Stanley vaan antaisi asian olla. Eipä hänellä oikein enää mitään todistettavaakaan ole. Mutta ei sitä tiedä. Jos Stanley saataisiin studiossa kuulostamaan edes kohtuulliselta ja mies saisi kirjoitettua edellisten soololevyjensä tasoista materiaalia, en panisi pahakseni, vaikka sieltä vielä yksi soololevy tulisi. Toivossa on hyvä elää, ja elää tulee voittaakseen.
Mainos päättyy
Kirjoittanut: Markus Mickels