Kymmenvuotias ”Venus Doom” – porttini HIMin ja love metalin maailmaan
Jäähyväiskiertueellaan oleva HIM on uransa aikana saavuttanut kansainvälistä menestystä, jonka kaltaista hyvin harva suomalaisyhtye on nähnyt. Tämä suosio on ollut ansaittua, sillä HIM on ehdottomasti paitsi parhaita Suomesta ponnistaneita hevibändejä, mutta myös omasta mielestäni parhaita bändejä missään milloinkaan ylipäätänsä. Bändin soundi on tehnyt niinkin suuren vaikutuksen, että monet ovat julistaneet bändin luoneen oman genrensä, joka on sittemmin ristitty love metaliksi. Rakkauslaulut eivät ole tyypillisiä metallimusiikin piirissä, mutta HIM on kyennyt tekemään niin sanotusti lällystä aiheesta genrelle tarpeeksi saatanallista ja synkkää kirjoittamalla sydäntä riipaisevia kappaleita rakkauden tuomasta tuskasta. Ville Valon sanoitukset ovatkin puhdasta runoutta, ja itsehän en esimerkiksi kykene kuuntelemaan ”Vampire Heartin” kaltaisia biisejä kyynelehtimättä. Mutta kunhan vaan biiseissä on oikein miehekkäitä riffejä, niin saahan sitä hevarikin välillä herkistyä.
Ensikosketukseni HIMiin tapahtui vuonna 2007 bändin julkaistessa kuudennen albuminsa ”Venus Doom.” Muistan nähneeni levyn ensimmäiseksi singleksi valikoituneen ”The Kiss of Dawnin” musiikkivideon MTV:llä silloin, kun kyseinen kanava vielä oikeasti näytti musiikkivideoita, eikä monta tuntia putkeen tosi-TV -ohjelmia. Biisin riffi jäi soimaan päähäni heti, ja HIMin yhdistelmä tarttuvia melodioita ja raskasta melankoliaa vakuutti heti. Pian ”Venus Doom” pääsikin kovaa vauhtia täyttyvään levyhyllyyni. Tässä vaiheessa en kuitenkaan koe olleeni vielä kovan luokan HIM-fani. Muutos tapahtui varsinaisesti vasta bändin julkaistessa seuraavan levynsä ”Screamworks: Love in Theory and Practice.” Siitä hetkestä kun kuulin levyn ensimmäisen singlen ”Heartkiller” olin koukussa, ja hyvin pian ”Screamworksin” julkaisun jälkeen kaikki loputkin HIMin levyt löysivät tiensä levyhyllyyni.
”Venus Doom” ilmestyi HIMin kahden popeimman ja melodisimman levyn välissä, ja on soundillisesti näiden kahden levyn täysi vastakohta. Kun ”Dark Light” ja ”Screamworks” ovat molemmat kosketinvetoista popheviä, jäävät koskettimet ”Venus Doomilla” taka-alalle huomattavasti riffivetoisemman soundin vallitessa. Tulos on varmaankin bändin koko uran raskain levy, jolla selvemmin kuin varmaan millään muulla HIMin levyllä voi kuulla Black Sabbathin kaltaisten orkesterien vaikutuksen bändin soundiin. Ja vaikka ”Screamworks” ja ”Dark Light” ovat suosikkini HIMin tuotannosta, ei ”Venus Doomin” soundista voi sanoa pahaa sanaa, kiitos sen loistavan tuotannon. Soundi on rouhea ja täyteläinen, eikä levy koskaan kuulosta ylituotetulta.
Vuosien kuluessa ”Venus Doom” on osoittautunut itselleni levyksi, joka vain paranee ajan kanssa. Päätösraitaa ”Cyanide Sun” lukuun ottamatta en keksi levyltä yhtäkään biisiä, jota en pitäisi loistavana tai vähintäänkin hemmetin hyvänä. Jopa minuutin pituinen akustinen rallatus ”Song Or Suicide” on niinkin muistettava, että huomaan usein laulavani kyseistä laulua itsekseni tehdessäni muita askareita. ”Venus Doom” onkin kevyesti yksi HIMin vahvimpia levykokonaisuuksia koskaan.
Levyn keskeisin biisi omasta mielestäni on kymmenminuuttinen ”Sleepwalking Past Hope.” Kyseinen biisi osuu sopivasti juuri levyn keskelle, jakaen sen mukavasti kahtia. Tämän vuoksi onkin vaikea välttyä tunteelta, että biisin on tarkoitus olla eräänlainen levyn keskipiste. Ja koska HIM julkaisee yleensä napakoita hittibiisejä, on tämän sävellyksen reippaasti tavallista pitempi kesto omiaan kiinnittämään huomiota. Pidänkin tätä biisiä monella tapaa HIMin musiikillisen kehityksen huipentumana – kymmenminuuttinen eepos, joka esittelee kaiken sen, mikä bändin soundissa on oleellista, ja miksi se vetoaa ihmisiin. Ja bändi pääsee myös revittelemään tavalla, jolla se ei kolmeminuuttisten kertsipainotteisten hittibiisien puitteissa pääse.
Mainos päättyy
Yksi ”Venus Doomin” erikoisuuksia on se, miten usealla biisillä on jonkinlainen loppusoitto tai outro. Sen sijaan, että kappale vain perinteiseen tapaan päättyisi viimeisen kertsin jälkeen, useampi levyn biiseistä jatkuu vielä tämänkin jälkeen täysin uudella riffillä tai melodialla, jota ei muualla biisissä kuulla. Pieni juttu sinänsä, mutta tämä silti antaa levylle omanlaisen tunnelman ja persoonallisuuden. Tunnelmansa puolesta ”Venus Doom” on myös HIMin koko uran synkin albumi. Vaikka melankolisuus on aina ollut osa bändin soundia, tällä levyllä on tietty painostavuus, jota millään muulla HIMin levyllä ei ole. Tämä näkyy jo levyn kansikuvasta. Kuvassa ei sinällään ole mitään groteskia tai kauheaa, mutta silti se jollain tavalla tekee olon epämukavaksi. Silti se on väriensä vuoksi esteettisesti miellyttävä ja vetoava.
Suurelta osin ”Venus Doom” on loppujen lopuksi kuitenkin hyvällä tavalla tuttua ja turvallista HIMiä. Lähes kaikki levyn biisit ovat raskaimmillaan ja synkimmilläänkin silti napakoita, tarttuvia hittibiisejä, joiden kirjoittamisesta HIM ja Ville Valo ovat tulleet tunnetuiksi, ja moni levyn biiseistä lukeutuu bändin parhaisiin. Ainoa syy miksi omilla listoillani ”Venus Doom” ei ole kärjessä on se, että HIM on julkaissut niin monta loistavaa levyä, että valitettavasti jokainen loistojulkaisu ei vaan sinne listan kärkeen mahdu. Monen muun bändin kohdalla tämä olisikin heittämällä heidän uransa paras tuotos.
Siitä on jo kymmenen vuotta, kun ”Venus Doom” ilmestyi ja tutustutti minut HIMin love metaliin. Ja vaikka bändi onkin nyt pistämässä pillit pussiin, tulee heidän musiikkinsa silti tuomaan itselleni ja lukemattomille muille ihmisille iloa vielä monet vuodet. Kiitos kaikesta, HIM, ja jos joskus päätättekin tehdä comebackin, olen ensimmäisten joukossa toivottamassa teidät tervetulleiksi takaisin.
Kappalelista:
Mainos päättyy
1. Venus Doom
2. Love in Cold Blood
3. Passion’s Killing Floor
4. The Kiss of Dawn
5. Sleepwalking Past Hope
6. Dead Lovers’ Lane
7. Song Or Suicide
8. Bleed Well
9. Cyanide Sun
HIMin kotisivut
HIM Facebookissa
Mainos päättyy
Kirjoittanut: Markus Mickels