KYPCK sohaisi ytimeen

Missä vaiheessa taide muuttuu poliittiseksi? Missä menee se raja, että taiteen ensisijaiseksi funktioksi muodostuu jokin, joka alkaa sanalla ’poliittinen’?

KYPCKin huhtikuulle suunniteltu keikka Valko-Venäjän pääkaupunkiin Minskiin kaatui Valko-Venäjän oikeusministeriön ilmoitukseen. Kyseessä ei tosiaan ollut tervetulotoivotus, vaan jotain hämmentävän päinvastaista. Virallisessa syyssä vilahtavat sanat ’sotapropagandan tai extremismin levittäminen’. Tosiasiassa KYPCKista ei ole tarkoituksella propagandaksi mihinkään suuntaan, vaikka yrittäisi sitä siihen valjastaa. Laulaja/sanoittaja Erkki Seppäsellä on taskussaan paperit Oxfordin yliopistosta pääaineenaan venäjän kieli ja kirjallisuus. Ei kai nyt kukaan hanki sellaista tieto-taitoa käyttääkseen sitä sitten nurinkurin kyseistä kulttuuria vastaan?  Eikä ainakaan taiteilija, jonka sielu soi niin kuin soi. Ja vaikka Venäjällä ja Valko-Venäjällä onkin läheiset välit, eikö jälkimmäisen reagointi ole jo vähän yliampuvaa? Kaiken lisäksi 11 venäläistä kaupunkia sai viime vuonna todistaa ”Imena Na Stene” -albumin support-kiertuetta vastaanoton ollessa lämmin ja kannustava. No, mistä ihmeestä tässä on sitten kyse? Kun kuitenkin, tahtomattaan, tämä musiikillinen ydinsukellusvene on ikään kuin politisoitunut.

Kun Infernon toimittaja Jukka Hätinen esitteli ”Imena Na Stene” –albumin ennakkoon 17.3.2014 (levy siis ilmestyi 21.3.14), otsikoi hän juttunsa sanoilla ”KYPCK ennusti Ukrainan kriisin synkällä tuomionjulistuksellaan”. Astuttiinko tässä vaiheessa varovasti politiikan tuolle puolen? Ja jos, niin miten se oikein tehtiin?  Erkki Seppänen ja kitaristi Sami Lopakka kommentoivat samaisilla Infernon sivuilla levyä raita raidalta, ja kuinka ollakaan, levyn aloitti ”Prorok”. The Prophet. Jo avausraidan kommentissaan Seppänenkin joutui toteamaan: ”Lyriikat osoittautuivat viime viikkojen Ukrainan kriisin varjossa vähän liian osuviksi.” Miten tällaista voi oikeasti tapahtua? Tämä on kuin jotain korkeampien voimien mustaa huumoria. Hämmentävää kylläkin, mutta ei  ainakaan tarkoituksella tehtyä politiikkaa.

Näin Sibeliuksen teemavuonna (kansallissäveltäjämme syntymästä on kulunut 150 vuotta) en malta olla vetämättä tähän niinkin isoa vertailukohtaa kuin Sibeliuksen ”Finlandian” synnyn. Tai sehän ei ollut niin iso juttu alun perin. Päinvastoin, kyseessä oli vain viimeinen osa orkesterikuvaelmaa, joka kuvasi Suomen historiaa, tai paremminkin ensimmäinen versio siitä. Sen alkuperäinen nimi ”Suomi herää” kylläkin viittasi isompaan asiaan: kansalliseen heräämiseen ja Venäjän sortopolitiikan vastustamiseen. Jotain erikoista kuitenkin tapahtui, kun sen sisältämä hymni tarttui ihmisten mieliin niin, että syntyi suorastaan pakonomainen tarve kirjoittaa tuohon melodiaan sanat. Erilaisia sanoituksia syntyikin jopa eri puolilla maailmaa niin paljon, että täytyy suorastaan ihmetellä ihmisten mielikuvitusta.  Olennaista oli kuitenkin  säveltäjän itsensä oma huomautus: ”Sitä ei ole tehty laulettavaksi. Sehän on tehty orkesteria varten. Mutta jos maailma tahtoo laulaa, niin ei sille mitään mahda.” Kun maailma tahtoo laulaa. Niin. Mitä mystistä siinä oikein tapahtuu, kun musiikki ja sanat kolahtavat toisiinsa  tavalla, jota ei voi enää tehdä tyhjäksi? Tavalla, joka osuu syvälle ihmisyyteen. Tavalla, jonka jokainen tajuaa lähteneen ihmisen ytimistä asti. Mutta on olemassa lauluja, jotka vain täytyy laulaa. ”Finlandia”-hymnin nykyisin tunnetut sanat ovat V.A.Koskenniemen käsialaa vuodelta 1940, ja jokainen suomalainen tajuaa tämän kombinaation  kansallisen symboliarvon. Sitä ennen hymni oli kuitenkin ehtinyt olla toisilla sanoilla  jopa vapaamuurarirituaalimusiikkia, mutta vasta Koskenniemen sanoitukset sytyttivät sen suoranaisesti palamaan.

Se, että maailma tahtoo laulaa, on ollut tosiasia aikojen alusta asti. Ihmisen täytyy saada purkaa sisintään sanoilla, jotka irtautuvat yksiviivaisen c:n ylä- ja alapuolelle, ikään kuin siiville. On yleistajuinen, yleisesti ja yksilöllisesti omaksuttavissa oleva taiteellinen saavutus, että joku onnistuu luomaan jotain, millä on tarttumapintaa rajojen molemmilla puolilla . Ja sen on KYPCK onnistunut tekemään,  koko olemuksellaan.  Reaaliaikainen maailma vain heiluu ja huojuu niin, että tahtomattaan se olemus on onnistunut raapaisemaan poliittista vivahdetta itseensä. Tässä mielessä Seppäsen sanoitukset ovatkin eräänlainen tulitikun raapaisu. Laulukielen valinta on kuitenkin  lopulta ollut inhimillistä diplomatiaa parhaimmillaan. Loppujen lopuksi me olemme samaa rotua -ihmisiä- kaikkien rajojen kaikilla puolin.

Tässä vaiheessa kirjoittamista kuuntelin jälleen ”Imena Na Stenen” avausraidan kylmät väreet selkäpiissä ja mietin, eikö tämä musiikki riitä itsessään. Miksi minä koen tarvetta kirjoittaa tästä? Ja miksi minä haluan avata sanoin jo sanottuja sanoja? Tai voiko tämän musiikin hyytävyyttä avata muuten kuin laittamalla kuulokkeet päähän ja olemalla hiljaa? ”I Asked you once ’will we win?’/ I ask you again: ’will we win?'” Siteeraus Putinin puheesta avausraidan viimeisinä sanoina kaikuu tavalla, jota en edes tahdo avata.  Kuunnelkaa ja sisäistäkää. Kuunnelkaa itseänne. Ja tulkitkaa, miten tahdotte, ja aika tulkitkoon omalla tavallaan. Varmasti se tulee sen tekemään.

Minä tuskin jään viimeiseksi ihmiseksi, joka tätä albumia jää pohtimaan. Toisaalta voisi sanoa, että juuri näin luovan taiteen pitääkin toimia. Erikoista ja erinomaista tässä on se, että KYPCK on  onnistunut hiuksenhienosti luomaan polun sotatantereen läpi, oli se tanner sitten henkilökohtainen tai yleismaallinen. Ja tässä suhteessa, siis sanoitusten näkökulmasta käsin, ikään kuin takavasemmalta vyöryvä musiikkikoneisto tekee siitä polusta niin käsittämättömän konkreettisen ja elävän tuntuisen, että vaikutelma on pysäyttävä. Näin minä tulkitsin itselleni. Tähän asti pääsin omissa pohdinnoissani. Sen tyhjiön, joka jää ymmärrykseni tuolle puolen, täyttäköön itse musiikki, kuten musiikin pitääkin.

Kirjoittanut: Sirpa Nayeripoor