Kysymys ja kannanotto – arvostelussa Primordialin ”How It Ends”

Kuinka kaikki päättyy. Irlantilaisen Primordialin kymmenennen albumin otsikko on samanaikaisesti sekä kysymys että kannanotto. Bändin keulahahmo ja puhemies Alan ”Nemtheanga” Averill on selittänyt halunneensa avata ”How It Ends”-albumin nimellä keskustelun siitä, kuinka kauan kolmisenkymmentä vuotta toimineen yhtyeen on vielä mielekästä, saatika mahdollista jatkaa. Yleisemmällä tasolla Nemtheanga on tarinoinut albumin kytkeytyvän vapauden ja siihen usein liittyvän väkivaltaisen kamppailun teemoihin, joten totutun paatoksellisella mentaliteetilla on Primordial jälleen liikkeellä.

”How It Ends” -albumi kellottaa kuusikymmentäviisi minuuttia. Viime viikkojen aikana olen kahlannut nämä musiikilliset minuutit läpi useammin kuin kehtaan laskea, ja jo Primordialin edellislevyn ”Exile Amongst the Ruins” aikana syntynyt epäilys alkaa nyt saada vahvistuksensa. Vaikka Primordial jaksaa kelttiläisellä folk metalillaan yhä tavoitella tavaramerkeikseen nousseita ajattoman jylhiä ja melankolisia tunnelmia, alkaa bändin eväät kymmenenteen albumiin tultaessa olla syöty. Siinä missä vuoden 2014 ”Where Greater Men Have Fallen” oli vielä väkevä voimannäyte irlantilaisilta, on kaksi sitä seurannutta levytystä yhä enenevissä määrin taantunut väkinäisen puurtamisen tasolle.

Jos viisi ja puoli vuotta sitten ilmestyneellä ”Exile Amongst the Ruins” -albumilla oli vielä omat hillityt kliimaksinsa, käy vastaavien huippuhetkien osoittaminen tuoreimmalta pitkäsoitolta valitettavan vaikeaksi. Lähimmäksi sellaista laskisin kiekon jälkipuoliskolta löytyvän ”Call to Cernunnos” -eepoksen, joka sekin taantuu pitkitetyksi paikallaanpolkemiseksi parin säkeistön jälkeen. Heti tämän perään, albumi saavuttaa syvimmän aallonpohjansa lähes yhdeksänminuuttisen, ”All Against All” -suossatarpomisen muodossa. Jotain synkän aggressiivista bändi kappaleella kai tavoittelee, mutta viimeistään biisin jälkipuoliskon vaivaannuttavan omituiset ääniefektit ovat jo lähes tahallista kuulijan loukkaamista.

”How It Endsin” huonoimman ja vähiten huonon kappaleen väliin mahtuu koko joukko musiikillisia ja sanoituksellisia viritelmiä, jotka bändi on tehnyt jo monta kertaa aiemmin ja paremmin. ”Only one song remains, and the words are the same”, runoilee Nemtheanga tarkoituksettoman itseironisesti albumin avauskappaleessa, sillä ”How It Endsin” kuusikymmentäviisi minuuttia kuluvat Primordialin ikiaikaisten teemojen ponnettomassa ja puuduttavassa pyörittelyssä. Varsin kuvaavaa on, että siinä missä levyltä julkaistu ensimaistiainen ”Victory Has 1000 Fathers, Defeat Is an Orphan” jätti itseni kylmäksi, edustaa se silti muuhun albumin antiin verrattuna sen onnistuneempaa osastoa. En mitenkään mielelläni sano näin vanhasta suosikkiyhtyeestäni, mutta jos ”How It Ends” merkitsee Primordialin lorun loppua, on tuo loppu kunnon räjähdyksen tai rimanalituksen sijaan väsähtänyt suutari.

Kappalelista:

1. How It Ends
2. Ploughs to Rust, Swords to Dust
3. We Shall Not Serve
4. Traidisiúnta
5. Pilgrimage to the World’s End
6. Nothing New Under the Sun
7. Call to Cernunnos
8. All Against All
9. Death Holy Death
10. Victory Has 1000 Fathers, Defeat is an Orphan