Laatuhoitoa vanhoilla lääkkeillä – arviossa The Troops of Doomin ”A Mass To The Grotesque”
Nyt kun vanha Sepultura on päättänyt lyödä hanskat naulaan, sen alkuperäisjäsenillä tuntuu löytyvän alati enemmän pontta ja intoa tehdä uutta, nuoruutensa päiville varsin leimallista kaahausta. Cavaleran veljesten ohella, toisaalla Sepulturan alkuperäinen kitaristi ja myös Sarcofagosta monille tutun kitaristin, Jairo ”Tormentor” Guedzin johtama The Troops of Doom on Herran vuonna 2024 yllättävän viriilissä iskussa.
Yhdessä laulaja-basisti Alex Kafer, Mysteriis-kitaristi Marcelo Vasco yhdessä rumpali Alexandre Oliveiran kanssa on onnistunut loihtimaan erään koko vuoden tykeimmistä ja otteessaan pitävimmistä vanhan liiton death-thrash-levyistä. joka tottelee nimeä ”A Mass To The Grotesque”. Armottoman napakasti lähteviin piiskariffeihin perustuva kiritys toimii hyvin polveilevien biisien muodossa pitkin koko 50-minuuttisen, yhdentoista kappaleen kokonaisuuden.
Koomisen uhkaavan intron, ”Solve Et Coagula – Introductionin” jälkeen homma on silkkaa tyylitajuista teurastusta, ja hyvin hallittua sellaista. Vaikka ”Chapels of The Unholyn”, kovaa porhaltava pääriffi tuoksahtaa piirun verran liikaakin Kreatorin ”Enemy of Godilta”, polkaisee albumi kappaleen myötä kunnon kierroksille. Albumin ykköstykiksi nousevat allekirjoittaneen listalla albumin ensimmäinen, laatuaan varsin ilkikurinen videobiisi, ”Dawn Of Mephisto”, aavemaisella tritonuskierrolla nopeusrajoituksia uhkaava ”The Impostor King” nousee puolestaan erääksi albumin vahvimmista kappaleista. Albumin mahtipontisinta rienaavuutta tarjoava ”Psalm 78 – God Of Bizarre” ja Sepulturan ”Inner Selfiltä” piirteitä saanut ”The Grotesque” pitävät laatustandardin riittävän korkeana.
Mainos päättyy
Mitään järin uutta auringon ja vihtahousun hännän alla meno ei tarjoile, mutta jossakin määrin Jairo ja kumppanit ovat onnistuneet eurooppalaistamaan yhtyeen yleissoundia luolamiesmäisestä, sinällään jo edellisellä albumilla, ”Antichrist Rebornilla” näpsäkästi toimineesta metallimäiskeestä. Tämä jos mikä on erinomainen esimerkki oman soundin uudistamisesta genressä, jonka ilmaisunvapaus on jo lähtökohtaisesti kovin kapea, ja vielä aikakautena, jolloin kaikkien parhaiden albumien sanotaan olevan jo tehty.
