Lähestulkoon onnistunut – arviossa Helmetin ”Left”
New Yorkin post hardcore-skenen merkittävimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin bändeihin kuuluva Helmet on julkaissut yhdeksännen pitkäsoittonsa, ”Left”. Kenellekään alavireiseen voimariffittelyyn perustuvan vaihtoehtorockin ja -metallin kehitystä sen alkuvaiheista lähtien seuranneelle ei liene yhtyeen merkityksellisyyden suhteen epäselvää. Helmetin merkitys koko 1990-luvulta edespäin kehittyneen D-vireisen, groove-pitoisen vaihtoehtorockin ja -metallin suunnannäyttäjänä on avannut ovia lukemattomille post-hardcore- groove- ja nu metal-bändeille.
Helmet on toiminut jo kohta puolitoista vuosikymmentä samassa kokoonpanossa. Jazziin, noise rockin ja kokeelliseen (epä)musiikkiin perinteisesti mielenkiintonsa suunnanneen laulaja-kitaristi Page Hamiltonin johtama, kahden kitaran perusmuotoinen kvartetti hallitsee tyylilajinsa käänteet suvereenisti. Kyle Stevenson, (rummut) Dan Beeman, (rytmikitara, taustalaulu), Dave Case (basso) -rytmiryhmä soi muhkeasti mutta ei toisaalta päästä kuulijaa helpolla. Hamiltonin laulutyyli on iän myötä ehkä pehmentynyt, mutta mikä vastoin genren oletusarvoja, istuu yhtyeen murean soitinvallin kontrastina sen ilmaisuun elegantin tyylikkäästi.
Hamiltonin näkemykset Atlantin takaista poliittisesti kiristyneestä ilmapiiristä ruotivat tulevat albumin nimen ja biisien tematiikan myötä harvinaisen selviksi. Tarttuvaa, pop-pitoista koukkua yhtyeelle tyypillisen, jazzahtavan riffimoukaroinnin kylkeen tarjoileva avausraita ”Holiday” sekä heti perään suoraviivaisena paukuttava ”Gun Fluf” ovat suoria kannanottoja hasardia, yhdysvaltalaisen käsiasepolitiikkaa vastaan. Valitettavaa tosin on, että näistä jälkimmäiseksi mainittu on biisinä junnaavan kasvoton ja mielenkiinnoton kuin mikä.
Mainos päättyy
Kotikaupunkinsa hardcore-skenen kiiltokuvamaisen illuusion rikki repivä, Smashing Pumpkinsin vaihtoehtoisia maneereita hyödyntävä ”NYC Tough Guy” vaikuttaa alussa vaikeasti lähestyttävältä teokselta mutta paranee kuuntelukertojen myötä. Hamiltonin eteeristä britti-popia lähestyvällä laulutyylillä kyllästetty ”Make-Up” korostuu vastapainonaan mukiinmenevä moukarikitarointi, vaikka onkin vaarassa jäädä lähtötelineisiin liiallisen pehmoilun takia. Tuttua moukarointia tarjoileva ”Big Shot” toimii avauspuolelta parhaiten, vaikka vaatii sekin alkuunsa muutaman kierroksen sulattelua.
B-puolella alkavatkin sitten albumin vaikeudet. Perkussiivisten noise rock-pitoisten kitararytmitysten tukemalla ryhdikkyydellä ja taidemusiikkivivahteilla toimivasta ”Bombasticista” lähtien homma alkaa yskiä. Välisoitonomaiseen taidemusiikkiin edeltävästä juontava ”Reprise” alkaa suorastaan kuulostaa vieraannuttavalta. Mutaisa, blues rock-pitoinen katkorytmipala ”Dislocated” tarjoaa periaatteessa Helmetille tuttuja elementtejä, mutta tasonsa puolesta jää valitettavan keskinkertaiseksi.
Loppupuoliskolla tuoreutta tuova puoliakustinen, slide-kitaroin country-vivahteisin grunge-elementein ja miellyttävin jousisoittimin operoiva ”Tell Me Again”. Albumin vahvimpien biisien rintamaan vaivatta asettuva, hitaasti vietellen groovaava ja komealla kertosäkeellä varustettu ”Powder Puff” nostaa albumin loppupuoliskon voittavan pelaamisen puolelle. Varsin päämäärättömän, alle kaksiminuuttisen free jazz-idean ”Resolutionin” sijoittamista albumin viimeiseksi kappaleeksi voi toki kyseenalaistaa -ellei nyt ajatus ollut lopettaa raskaaseen kitarointiin perustuva rock -albumi mahdollisimman epäkonventionaalisella tavalla.
Mainos päättyy
Parin viimeisen vuosikymmenen aikana Helmetin studiotyön onnistumiset ovat olleet harvassa. ”Left” onnistuu muutamalla kappaleella vakuuttamaan olevansa yhtyeen paras studiotuotos sitten vuoden 2004 ”Size Mattersin”. Kyllä tältä kokonaisuudelta silti enemmänkin olisi ollut lupa odottaa yhtyeen verkkainen levytystahti huomioon ottaen.