Lahtaava hollantilainen – klassikkoarviossa Gorefestin 30-vuotias ”False”

Death metalin kuumimman aallon jälkimainingeissa Alankomaiden Goesin kaupungista nousseen, vuonna 1989 perustetun Gorefestin kakkosalbumi ”False” oli eräs genrensä mestariteoksista. Albumi julkaistiin 15.10.1992 Nuclear Blast Recordsin kautta. Yhtyeen alkuperäisen kokoonpanon muodostivat basisti-laulaja Jan-Chris de Koeijer, kitaristit Frank Harthoorn ja Alex van Schaik sekä rumpali Marc Hoogendoorn.

Vuonna 1991 brittiläisen brutaalin metallimusiikin tuottajavelho Colin Richardsonin äänittämän Gorefestin debyyttialbumin, ”Mindlossin” promootiokiertueella yhtye soitti yhdessä englantilaisen Carcassin ja yhdysvaltalaisen Revenantin kanssa loppuvuodesta 1991. Kitaristi Alex van Schaikin tilalle Gorefest rekrytoi riveihinsä toiseksi kitaristiksi Boudewijn Vincent Bonebakkerin.

Samaisen vuoden edetessä yhtye solmi levytyssopimuksen Nuclear Blast Recordsin kanssa. Aivan albumin äänitysten kynnyksellä rumpali Hoogendoorn oli kokenut jotkin edellisen kiertueen vastoinkäymiset niin kokonaisvaltaisina ongelmina, että hän jätti yhtyeen ainoastaan paria viikkoa ennen kuin yhtyeen oli määrä astua studioon yhdessä Richardsonin kanssa äänittämään seuraajaa ”Mindloss”-albumille. Kuin onnenkantamoisena power metal -yhtye Elegyn rumpali Ed Wardy hyppäsi lennosta Gorefestin remmiin ja opetteli albumille tulevat rumpuosuudet ainoastaan kahdessa viikossa, lopulta äänittäen studiossa osuutensa äimistyttävän dynaamisesti soittaen, ihailtavalla ammattitaidolla.

Albumin avaava, death ’n’ rolliksi sittemmin tunnustettu, speed death thrash -jyrä ”The Glorious Dead” esittelee albumilta ainoan biisin, jossa Wardy väläyttelee blastbeat-kykyjään, mutta ainoastaan mausteena raskaasti rouskuttavan ja jyrän lailla tieltään puskevalle, alkuvoimaisen death metalille. De Koeijerin ärhäkkäsoundinen säröbasso ja matalalta repivän täyteläisesti möyryävä dödisvokalisointi vetää paikoin vertoja tuon ajan Napalm Deathin ja ex-Benedictionin ”Barney” Greenwayn äänihuulten raakaan käsittelyyn.

Vokalisti-basistin tuimat teesit ”Falsella” olivat nimeään myötäilevässä ajankohtaisuudessaan lopulta varsin ajattomia. Albumin teksteihin de Koeijer ammensi aiheita muun muassa (Persianlahden) sodasta, kansallissosialismista, rasismista, joukkomedian vaikutuksesta ihmisiin, järjestäytyneen uskonnon ja sen harjoittajien tekopyhyydestä ja televisioevankelistoista. Lisäksi kyseinen kirkasmielisen idealistinen nuori herra antoi sanan säilän sivaltaa sosiaalisista ongelmista; yksilön merkityksettömyydestä kulutusvetoisessa yhteiskunnassa, joka kohtelee ihmisiä kertakäyttöisinä hyödykkeinä.

Albumin musiikillinen puoli oli myös kauttaaltaan edistyksellistä. Harthoornin ja Bonebakkerin riffityö on puolestaan hillityn tyylikästä ja dynamiikantajuista jossa genretyypillistä varioivuutta parivaljakko osaa laventaa niin melodisen thrashin, doomin kuin goottimetalin puolelle. Kappaleen loppuosuuden temponlasku on luonteva siirtymä ultra-raskaalla Hellhammerin alkukantaisuutta henkivällä blues-juurisella heavy-poljennolla moukaroivaan ”State Of Mindiin”.

Allekirjoittaneen ollessa yläasteella, kaveri oli äänittänyt Headbangers Ball -ohjelmia MTV:ltä. Eindhovenin Dynamo-festivaaleilta tuoreeltaan vuonna 1993 äänitetty liveveto ”Reality – When You Die”. Siinä hetkessä lähti allekirjoittaneelta matto jalkojen alta. Kyseessä tuntui silloin olevan pelottavan raakalaismainen kappale. Näin kolmenkymmenen vuoden jälkeen kappaletta ymmärtää jokseenkin paremmin – se on täydellinen death metal -kappale, jonka sisälle on mahdutettu useita, erinomaisesti kappaleen hyytävää tunnelmaa kannattelevaa ja loogisesti sen punaista lankaa eteenpäin johtavaa osaa.

Vaikka albumilla kuultava studioversio kappaleesta on tuota sittemmin ”The Eindhoven Insanity” (1993)-liveäänitteeltä tuttua rykäisyä astetta pliisumpi ja varovaisempikin, mutta olennainen siltäkin välittyy. Eteerisen melankolisesta goottimetalli-introsta uhmaavasti vyöryttävään säkeistöosaan etenevä ”Get-A-Life” on albumin vankimpia runkobiisejä.

Albumin B-puolen avaa itämaiseen, eteerisen toisteista kitaramelodiakiertoa teknisen thrash metalin riffittelyyn yhdistelevä ja progahtavaan kappalerakenteeseen kulminoituva albumin nimikkobiisi. Kappale on albumilta selkeiten Deathin, Cynicin ja Pestilencen biisimuottiin puristettu kappale. Albumin vahvan, pirullisen raskaan ja keskitempoisen rytmisyyden kiteyttää yksittäisenä biisinä ehkä parhaiten ”Second Face”. Kyseessä on Wardyn intensiiviseen basso- ja tom-rumputyöskentelyyn, muun rytmiryhmän osalta ilkeän harkittun sekä paikoin melodramaattiseen sointu- ja riffimurjontaan perustuva kappale.

Albumin selkein doom-viitteinen hidastelu on puolestaan ”Infamous Existence”. Kappale saa kuitenkin edetessään sävyjä niin Paradise Lostin vanhan hyvän ajan tyyppisistä koruttoman hauraista kitaraharmonioista ennen syöksymistään biisin lopun soolo-osuuksien alla piiskaavaan death thrash -kaahaukseen. ”Falsen” vahvimman, tarkasti soitetun groove-pitoisen äyskäröinnin joukkoon nousevat vielä albumin viimeiset kappaleet. Ensimmäinen näistä on riffimaisemoinniltaan varsin pelkistetty ”From Ignorance To Oblivion” ja toinen albumin päättävä, Wardyn oivaltavia break beat-rytmejä primitiiviseen speed metaliin yhdistävä ”The Mass Insanity”.

”False” on musiikillisesti vahva ja omalla tavallaan rajoja rikkova death metal -albumi, jonka rytmiset ja kappalerakenteelliset ratkaisut ovat näin jälkikäteen katsottuna eräät genrensä tärkeimpiä kädenojennuksia muun muassa groove-, doom- ja goottimetallin suuntiin.