Laiskuus on kuolemansynti: arviossa Dream Theaterin ”Distance Over Time”

Jo 80-luvulta asti toiminnassa ollut Dream Theater on gargantuaaninen yhtye monellakin tapaa. Neljätoista studioalbumia, joista vähintään viittä voidaan pitää genrensä merkkipaaluina, massiivisia pinkfloydmaisia konseptialbumeja, monituntisia konserttispektaakkeleja sekä loputon määrä soitettuja nuotteja ja venkoiltuja tahtilajeja. Muusikkojen huippuunsa hiottu tekninen virtuositeetti on muodostanut yhtyeestä lähes synonyymin ”vaikealle musiikille”. Dream Theater oli kiistatta kulta-aikansa innovatiivisin progemetalliyhtye, joka puski metallin rajoja äärimmilleen ja teki soittimillaan jotain sellaista, joka tuntui mahdottomalta.

Miksi bändi sitten kuulostaa tänä päivänä niin laiskalta ja mielikuvituksettomalta?

Julkaistuaan vuonna 2016 massiivisen, yli kaksi tuntia kestävän rockoopperansa ”The Astonishingin”, yhtye päätti tehdä uudesta ”Distance Over Time” -albumistaan perinteisemmän bändilevyn ilman yhtä tarinaa, henkilöhahmoja ja muita krumeluureja. Hyvä niin, sillä olen onnistunut kolmen vuoden aikana kuuntelemaan koko pötkylän vain kerran läpi. Muut yritykset jäävät yleensä jonnekin ensimmäisen CD:n puoliväliin.

Onneksi mikä tahansa musiikki kuulostaa ”The Astonishingin” jälkeen varsin hyvältä. Bändin ansioksi tulee sanoa, että ”Distance Over Time” sisältää joitakin post-Portnoy -aikakauden parhaimpia DT-kappaleita. Avauskappale ”Untethered Angel” ei ensimmäisenä singlelohkaisuna iskenyt juuri yhtään, mutta taitaa se nyt olla suosikkini levyltä. Tyylillisesti se muistuttaa hieman bändin 2010-luvun tuotannon parasta singleä, ”The Enemy Insidea”. Kappaleesta löytyy varsin pätevää riffittelyä ja varsinkin ensimmäisen kertosäkeen jälkeen yhtye varioi ja muuntelee kappaleen pääteemoja varsin toimivasti. Jordan Rudessin kosketinsoitinlinjat kuulostavat freeseiltä ja jopa LaBrien määkiminen istuu hyvin. Väliosassa päästään pakolliseen kikkailuun, mutta yllättävän hillitysti.

Paralyzed” on levyn yllättäjä. Melkein nu metal -tyylisellä riffillä alkava kappale on varsin ”epätyypillinen” DT-kappale herran vuonna 2019, mutta mielestäni tervetullut. Kappale olisi aikoinaan istunut oikein jouhevasti ”Octavariumille”. Bändi onnistuu luomaan väliosasta jopa aidosti motivoituneen ja tyylikkään. Albumin kolmas kappale kahden edellisen tavoin on myös etukäteen julkaistu single, ”Fall Into The Light”. Harvinaisen selkeän Metallica-riffin ja -väliosan omaava kappale on myös erittäin innostava. Introssa tosin on hieman hassua, miten Mike Mangini vaihtaa rumpujen feelia lähes kokoajan niin, ettei yksikään pulssi tai komppi oikeastaan tunnu istuvan. Kappaleen kertosäe on todella imelä, johon on yritetty saada makua harhauttavalla sointukierrolla, mutta lopputulos kuulostaa lähinnä halvalta.

Levyltä löytyy vielä lisää raskaamman puoleisia kappaleita. ”Room 137” alkaa groovaavalla riffillä, joka olisi voinut olla kotonaan yhtyeen edellisellä albumilla. Hieman huvittavaakin boogieta seuraa Beatles-tyylinen väliosa ennen sooloa, jossa Petrucci päästää itsestään ulos maukkaimmat blues-likkinsä. ”S2N” hakee todella selkeästi inspiraatiota Rushilta murean bassoriffinsä ja nykivän groovensa puolesta. Kappaleen kertosäe on varsin tyylikäs, ja olisi sopinut hyvin esimerkiksi ”A Dramatic Turn Of Eventsille”. Kappale toimisi todella hyvin ilman, että loppuun olisi väkisin heitetty melkein parin minuutin mittainen breakdown vain, jotta Rudess pääsee ejakuloimaan juustoisen soolonsa sen päälle.

Sooloista puheen ollen, ne ovat tällä albumilla bändin parhaimmistoa. Vaikka salamannopea shreddaus on edelleen läsnä, on tällä levyllä äärimmäisen maukkaita ja mieleen jääviä sooloja. Erityisesti Petruccin kitarasoolo ”Untethered Angelissa” erottuu muiden joukosta upealla fryygisella ja kromaattisella soundillaan. Rudessin soolo puolestaan ”Fall Into The Lightissa” sai minut jopa istumaan tuolini reunalla henkeäni pidätellen.

Yksi muista erottuva raita on selkeästi ”Out Of Reach”. Kyseessä on erittäin herkkä ja hauras kappale, joka lähentelee jopa koskettavaa. LaBrie malttaa enimmäkseen pitää liiallisen ylitulkintansa ja henkäilynsä aisoissa, ja melodia on hyvin kaunis. Kappale on kuin parempi versio ”Witherista”, jossa on vähemmän juustoa ja enemmän autenttisuutta. Varmaankin paras balladi yhtyeeltä pitkiin aikoihin, mikä on ihme ottaen huomioon, että edellinen levy oli niitä täynnä. ”Barstool Warrior” puolestaan on varsin ”A Dramatic Turn Of Events” -tyylinen kappale, johon on haettu hieman retrompaa fiilistä, ja vaikuttajina toiminevat Kansas ja Shadow Gallery.

Mutta voih. Levyn pisin kappale, ”At Wit’s End”. Harvinaisen heikko kappale, vaikka bändi on aina loistanut teosmaisissa biiseissä. Tässä kohtaa albumin ydinsoundi ja riffien tyylit ovat käyneet jo selväksi. Olisi hyvä rikkoa kaavaa, sekoittaa pakkaa, vaihtaa syntetisaattorin soundipankkia. Sen sijaan saamme kasan irrallisia riffittelyjä ja tilutteluja, jotka eivät johda mihinkään. Kuuden minuutin kohdalla yhtäkkiä purskahdetaan riipivän tunteelliseen kliimaksiin, joka ei kuitenkaan ole millään tavalla ansaittu tai perusteltu. Sitä ei ole rakennettu mitenkään, se vain luo dissonanssia ja hämmennystä kontekstissaan. Ja loppuun heitetään vielä turhaakin turhempi fade out, jota seuraa jopa vielä turhempi fade in.

Pale Blue Dot” on levyn toinen pitkä kappale. Samat DT-manerismit siitäkin löytyy, sisältöä ei kuitenkaan juuri yhtään. Se sisältää kyllä sirkustaiteilua ja otelauta-akrobatiaa, mutta lopulta se, että heittää lannan keskelle karkkia ei tee siitä kauhean tasapainoista ateriaa. Kyllähän se hyvältä kuulostaa, mutta kun kaikki muu kappaleessa on herätyskellon torkuttamista, niin mitä iloa siitä on? Bonuskappale ”Viper King” taas sai itsessäni aikaan spontaanin naurureaktion kuullessani sen. Iloisesti Hammondilla. LaBrie ei ole koskaan kuulostanut näin pahalta.

Albumilta löytyy joitakin 2010-luvun parhaimpia DT-kappaleita. Maukkaita ja jännittäviä soolosektioita, mureita ja groovaavia riffejä, tyylikkäitä, mutta edelleen taiturillisia kikkailuja ja temppuiluja. Levyllä on myös kauttaaltaan hyvät, orgaaniset ja iskevät soundit. Mutta samalla täältä löytyy joitakin bändin väsyneimpiä ratkaisuja. Mielikuvaa ei myöskään yhtään auta tietynlainen halpuuden ja laiskuuden tunne. ”Untethered Angelissa” on turha intro ja outro, jotka kuulostavat samalta kuin HakeninNocturnal Conspiracy”. ”Paralyzed” kuulostaa puolestaan Breaking BenjamininThe Diary Of Janelta”, ja ”Room 137:n” riffi on lähes yhtäläinen AmaranthenDrop Dead Cynicaliin”. Tähän päälle vielä se fakta, että albumin ja sen singlejen kansitaiteet ovat kaikki lähes kokonaan valmiina vapaista kuvapankeista otettuja. Tämä kaikki ei oikein istu yhteen mielikuvani kanssa yhtyeestä, joka on progemetallin pioneeri, ja yksi sen kekseliäimpiä ja upeimpia yhtyeitä, jolla on aina ollut originaaleja ideoita ja inspiroivaa kansitaidetta.

”Distance Over Time” on kuitenkin askel oikeaan suuntaan. Levy yltää helposti bändin parhaimpiin Portnoyn lähdön jälkeen. Toivottavasti yhtye jatkaa tällä linjalla, ja ei pelkäisi uudistua ja hypätä pois mukavuusalueeltaan. Muuten se on vain yksi dinosaurus, jonka kunnian päivät ovat kaukana takana.

5/10

Kappalelista:

  1. Untethered Angel
  2. Paralyzed
  3. Fall Into The Light
  4. Barstool Warrior
  5. Room 137
  6. S2N
  7. At Wit’s End
  8. Out of Reach
  9. Pale Blue Dot
  10. Viper King (Bonus Track)

Kirjoittanut: Samuel Järvinen

Kommentoi julkaisua