Uutiset

Länsirintamalta ei mitään uutta – Michael Monroe Naantalissa

Kirjoittanut Juhani Mistola - 6.5.2016

Koko kansan virallinen rocktähti heitti 29.4.2016 Naantalissa luotettavan, tasavahvan ja hyväntuulisen show’n, jonka kääntöpuolena oli hienoinen yllätyksettömyys.

Naantalin Kaivohuone on mielenkiintoinen paikka rock ‘n’ roll-show’lle: kristallikruunut ja viime vuosisadan alkupuolen puukoristeet saisivat saastaisimpaankin rockbändiin yläluokkaisuuden tuntua. Matti Fagerholm yhtyeineen ei tätä tarvitse, Hanoi Rocksin puhtoisempi ydinhahmo on nostanut profiiliaan viime vuosina niin korkealle, ettei hammasmainoksissa poseeraavaa lauluvalmentajaa melkeinpä tunnista samaksi elämäntapafriikiksi, joka oli vielä kuoppaamassa Hanoi Rocksia vuonna 2009.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Setti oli sekoitus uuden ”Blackout States” -lätyn biisejä, vanhempaa soolomateriaalia, Demolition 23.– ja Hanoi Rocks -yhtyeiden kappaleita ja punk-covereita, eli kattaus oli tuttu miehen esiintymisiin tottuneille. Keikan aloituskaksikko ”This Ain’t No Love Song” –”Old King’s Road” paljasti pelin hengen asiaan vihkiytymättömillekin. Punkiin kallellaan oleva rock ’n’ roll toimii aina ja Michael Monroe on maailmanluokan esiintyjä – on aina ollut ja on yhä.

Sitäkään tuskin tarvitsisi erikseen mainita, että mies on ikäisekseen hämmästyttävän hyvässä kunnossa niin laulusuoritusten kuin liikunnallistenkin harjoitteiden puolesta. Siinä missä vaikkapa David Lee Rothin nykyiset heilumiset näyttävät lähinnä vanhan sedän kiusallisilta tanssiaskelilta teinibileissä, kykenee Monroe tekemään spagaatit ja muut maneerinsa yhtä hyvin kuin nuoruutensa päivinä.

Hanoi Rocksin toisen hajoamisen jälkeen perustettu taustabändi on pysynyt jo kuuden vuoden ajan lähes muuttumattomana. Hanoi-kumppani Sami Yaffan kanssa New York Dollsin uusioversiosta napattu Steve Conte sekä mm. Chelsea Smilesissa soittanut Karl Rockfist ovat kukin luotettavia soittajia omalla tontillaaan. Tuulista kakkoskitaristin pestiä hoitaa tällä hetkellä Rich Jones (mm. The Black Halos). Taustabändi ei ole tainnut olemassaolonsa aikana huonoa päivää nähdä, eikä se pettänyt nytkään. Huomion kiinnittävät karisman läpitunkema Yaffa ja Johnny Thunders -elkeet kiitettävästi omaksunut Conte.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Alun hitit ”’78″ ja ”Ballad of the Lower East Side” upposivat Voice Of Finlandin tuomaria katsomaan tulleisiin kansan riveihin, ja ovathan ne mitä mainiointa tasavahvaa rokkia – eivät vain mitään unohtumatonta sellaista. Vuoden 1989 ”Man With No Eyes” sen sijaan iski täysin uudella voimalla koko yleisöön, myös siihen nuorehkoon glam-jaostoon, joka on seurannut Monroeta esikuvansa kokoisen meikkipussin kanssa 2000-luvun alusta alkaen. Biisi ei ollut mikään megahitti näilläkään lakeuksilla, mutta herätti yleisön jo siksi, että se toi vaihtelua loputtomalta tuntuvaan puolitarttuvien punk-hoilausten ketjuun.

Tuon punkkihoilausosaston suhteen on pakko myöntää, että kun rinnalle laitetaan yhä kiihkeästi soiva Hanoi-klassikko ”Malibu Beach Nightmare”, jäivät edellislevyn ”Horns & Halos” ja tuore ”R.L.F.” pahasti jalkoihin. Uusista kappaleista rauhallisemmat ”Keep Your Eye On You” ja haudan takaa itse Dee Dee Ramonen lahjoittama ”Under the Northern Lights” pitivätkin jo sisällään jotain pyrkimystä uudistumiseen. Myös parvella kiipeillen esitetty ”Goin’ Down With The Ship” on tarttuva ja hyväntuulinen renkutus, joka jää päähän kuin se usein mainittu purukumi hiuspehkoon.

Kun takataskusta löytyvät niin omat, Andy McCoyn, Ginger Wildheartin kuin sekalaisten New Yorkin punkkareidenkin laulukirjat, luulisi, ettei biisimateriaalin yksipuolisuus kävisi ongelmaksi. Tasalaatuisen tasapaksuuden ongelma toistui silti tasaisin väliajoin, vaikka energinen bändi pitikin keikan nautittavan puolella. Yhtään todellista balladia keikan aikana ei kuultu, vaikka muutama hidastempoinen kappale olisikin tuonut vaihtelevuutta ja uutta eloa koko settiin.

Bändi soitti ja esiintyi mainiosti rock ’n’ rollin ikiaikaisia perinteitä kunnioittaen, mutta todelliset vaarantunteet olivat harvassa. Loppupuolen Hanoi Rocks -vedoistakin paistoi työmentaliteetti. Ei voi mitään, tuli väistämättä ikävä eräänkin elämäntapamustalaisen taipumusta luoda riskejä ja vaaraa sinne, missä niitä ei muuten olisi. Encoreissa kuultu ”Oriental Beat” -yllätys osui hyväntuulisena maaliin, vaikkei vokalisti ihan kaikkiin lyriikoihin osunutkaan.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Keikka ei silti missään tapauksessa ollut huono. Jos olisin ollut näkemässä ensimmäistä Michael Monroe -esiintymistäni ikinä, liputtaisin epäilemättä sen elinvoimaisuuden puolesta. Nykyisissä olosuhteissa ennalta-arvattavuus ja samasta puusta veistetty kappalevalikoima kuitenkin laskivat vedon rutiinitasolle.

Pisteet Monroelle siitä, että hän on löytänyt paitsi uuden yleisön myös oman äänensä. Nykyisellään se ääni vain tuntuu soivan turhan yksipuolisena, vanhat meriitit tuntien kykyä monipuolisempaankin ilmaisuun löytyisi.