Läpi lumen, jään ja pakkasen – arviossa Tero Karjalaisen kirjoittama ”Zero Nine”

Suomesta on lähetetty vuosien varrella paljon mielenkiintoista musiikkia maailmalle, mutta eräs ensimmäisistä kansainvälistä läpimurtoa yrittäneistä orkestereista oli kuusamolainen Zero Nine. Yhtyeen merkitys suomalaisessa musiikkikulttuurissa on huomattava, ja kyseessä on yksi pitkäikäisimmistä edelleen toimivista kokoonpanoista. Bändi on myös pysynyt koossa samalla ydinkokoonpanolla jo reilut 45 vuotta. Nyt koko tarina on luettavissa samoista kansista, kun Tero Karjalaisen kirjoittama teos ilmestyi.

Zero Nine on minulle tuttu nimi jo vuosikymmenten takaa. Muistan etenkin 80-luvulla yhtyeen vilahdelleen tasaiseen tahtiin musiikkilehtien sivuilla ja silloin tällöin myös televisiossa. En ole kuitenkaan kovin tarkasti seurannut bändin uraa ja sen käänteitä, joten nyt oli korkea aika tutustua siihen tarkemmin.

Kirja ei kerro pelkästään Zero Ninen tarinaa vaan myös siitä, millaista bänditoiminta on ollut menneinä vuosikymmeninä. Keikkailu ei ollut aina helppoa Pohjolan olosuhteissa, ja maakuntien pikkufestareita sekä tanssilavoja kierrettiin suorastaan hengenvaarallisessa kunnossa olleella keikkabussilla. Teosta lukiessa ei voi kuin miettiä, kuinka lähellä hengenlähtö on jäisillä teillä jarruttomalla autolla suhaillessa ollut, ja keikkapalkkiotkin jäivät usein varsin mitättömiksi.

Kasarin alun työmääräyksissä eli keikkasopimuksissa mainitaan esimerkiksi 2000 tai 1000 markan palkkioita. Myös keikkailevien muusikoiden työolot saattoivat olla mitä sattuu, ja valinta oli tehtävä joko kahvi- tai makkaralipun väliltä. Molempia ei rokkarinretkuille suotu toivat he keikkapaikalle sitten kuinka paljon lipputuloja tahansa. Tilanne alkoi onneksi parantua 80-luvun edetessä, kun Remu Aaltosen johdolla vaadittiin muutosta epäkohtiin. Sen jälkeen takahuoneeseen saattoi ilmaantua jopa virvokkeita tai voileipiä.

Karjalaisen kerronta on värikästä ja vie lukijan elävästi tapahtumien keskelle. Kirjaa lukiessa voi helposti kuvitella, miltä eri tilanteet ovat tuntuneet, tai mihin äänensävyyn kommentteja niiden keskellä on heitetty. Siitä hyvänä esimerkkinä toimii jo mainitun Hurriganes-nokkamiehen kommentti:

Kepa: ”Remu oli kerran palkannut yhden meidän kaverin, Mannisen Villen, hommiin. Ville oli kysynyt palkkasummasta, että onko se brutto vai netto. Remu oli vastannut, että bruttonettovittuseonrahaa.”

Zero Nine toimi suomalaisen musiikkimaailman pioneerina raivaten tietä myös muille bändeille kohti kansainvälistä uraa. Yhtyeen ammattimaisuus näkyi myös sen työskentelytavoissa. Siinä missä nouseminen lavalle päihtyneenä saattoi tuohon aikaan olla pikemminkin sääntö kuin poikkeus, ei moinen kuulunut Ysiorkesterin tapoihin, ja kolme kaljaa oli ehdoton maksimi. Yksi poikkeus kuitenkin löytyy. Vuoden 1985 Saapasjalkarockissa Kepa Salmirinteelle sattui festaritunnelman tiimellyksessä pieni ylilyönti, joka kuvataan kirjassa näin:

Satoja Zero Ninen keikkoja miksannut Ilari Niemelä sanoo, että Saapasjalkarockin tapaus oli poikkeus: ’Zero Nine ei soittanut kännissä kuin ehkä kolme kertaa. Silloin kun niin on käynyt, se on ollut aivan hirveää. Tamperelaiset bändit osasivat soittaa päissään, kuusamolaiset eivät. Jos Popeda ei ollut jurrissa, jengi ajatteli, että nyt ei ole kaikki kohdillaan. Kerran Kuusrockissa nähtiin, kun Pate Mustajärvi tippui lavalta. Roudarit hakivat sen takaisin ja keikka jatkui. Sellainen ei sopinut yhtään Zero Ninelle. Töpeksiminen oli hirveän harvinaista.’

Käsmä: ’Työtapaturmahan se Kepan känni oli. Kun tuli ylilyöntejä, sovittiin, että yritetään olla mokailematta ja otetaan taas vaan se kolme kaljaa ja sillä sipuli. Sillä mentiinkin taas aika pitkään. Keikat yritettiin tehdä hyvin ja tehtiinkin.’

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Tero Karjalainen valottaa teoksessaan Zero Ninen tarinan yksityiskohtaisesti mitään säästelemättä. Ennen kaikkea teos on aikamatka läpi vuosikymmenten ja Suomen musiikkihistorian. Ja kun toimeen ryhdytään, täytyy se tehdä kunnolla. Sivuja kirjassa on huimat 500, ja bändihistoriikeissa pidän siitä, että luettavaa riittää. Teos sisältää myös kattavat luettelot bändin keikoista ja levytyksistä sekä mittavan lähdeluettelon. Minua miellytti erityisesti se, että mukaan on päätynyt myös niinkin yksityiskohtainen tieto kuin silloisen Neuvostoliiton tullilista Zero Ninen helmikuussa vuonna 1989 mukanaan kuljettamasta laitteistosta.

Kirjan luettuani jäin harmittelemaan, ettei sopimusta Atlantic Recordsin kanssa syntynyt ja kansainvälinen läpimurto jäi vain haaveeksi. Zero Nine olisi ehdottomasti sen ansainnut. Jos kaipaat luettavaksesi elämänmakuista tarinaa yhtyeestä, joka ei anna periksi vaan tahkoaa läpi lumen, jään ja pakkasen, on tämä teos oikea valinta. Samalla saat hyvän kuvan siitä, millaista suomalainen musiikkivienti 40 vuotta sitten todella oli.