Lauantai Sauna Open Airissa — viihdettä glam rock -päivätansseista death metaliin

Kolmantena ja viimeisenä Sauna Open Airin päivänä festarikansan unihiekat silmistä hävisivät taivaan tuuliin herättelevällä kukon kiekumisella. Liekö kyseessä ollut punainen kukko, sillä ensimmäisenä bändinä lauantain korkkasi Mokoma.

Ihan pikkuisen ihmettelimme Mokoman soittoaikaa, eikä oltu kuulemma ainoita, Rockfestissähän sama bändi oli esiintynyt ihan viimeisenä. Mokoma kuuluu kuitenkin niihin festarien vakiopumppuihin, joilla on aina iso yleisö. Sillä oli kuitenkin mentävä mitä oli annettu, ja bändi teki sen mitä siltä oli ehkä odotettukin, kun se oli sijoitettu päivän alkuun. Porukka löysi paikalle yllättävän sankoin joukoin, ja aika nopeasti siellä jo vähäinen mutta innokas pitti pyöri. Lavalta saatiin kyllä hyvää kuittailuhenkistä kommenttia, että onhan se vaikeaa olla moshpitissä, jos on aamukahvi kädessä. Mokoma oli valikoinut kesän settilistalle hittikimaran, ja ajankohtaan nähden melko kovat yhteislaulutkin saatiin tutuimpien biisien kohdalla aikaiseksi. Alussa kiekunut kukko koristi tällä kertaa myös taustalakanaa, ja luonnollisesti tuo ”Punainen kukko” kuultiin sitten myös livenä. Sisäänheittobändiksi kova, vaikkakin erikoinen valinta, mutta näin oli päivä saatu rytinällä käyntiin.

Pikkulavalta kajahti seuraavaksi rockabillyn konkari Melrosen svengaavat alkutahdit. 80-luvun lopussa aika isossakin suosiossa ollut bändi vetää vieläkin hyvällä vireellä, ja vaikka en valitettavasti nähnyt tuosta keikasta kovin pitkää pätkää, niin muu yleisö näytti kyllä tämän bändin ostavan, vaikka olivat kuulemma itsekin epäilleet, että riittääkö yhtyeen raskaus näin raskaan musiikin festareille. No riittäähän se, ja tuollaisella kolmipäiväsellä maratonilla monipuolisuus on ehdottomasti rikkaus, ja tällaisia Melroseja todellakin tarvitaan. Huomattiinhan se jo Eläkeläisten kohdalla, ettei kaiken musiikin kuulukaan olla mitään huutoheviä, vaan kysyntää löytyy monenlaiselle orkesterille. Melrose myös ajoitettiin täysin oikein, sillä kevyt rockabilly sopi aurinkoiseen iltapäivään kuin nyrkki ilmaan.

Melrosen jälkeen päälavan otti suvereenisti haltuun Cyan Kicks. Uuden musiikin kilpailussa euroviisuedustajaksikin pyrkinyt Cyan Kicks taisi ottaa kevään kilpailusta hieman lisätuulta purjeisiin ja onkin tarjoillut popmetallia tänä kesänä useilla festareilla. Vaikka lavan edustalle olisi mahtunut enemmänkin porukkaa, veti bändi energisen show’n upean laulaja Susanna Alexandran johdolla. Yleisöä saivat hieman liikkeelle ”Gasoline” ja ”Invincible”, jotka ovat tainneet radiossakin joskus kuulua, mutta parhaiten toki ”Hurricane”, joka taitaa kuitenkin olla se tämän hetken tunnetuin hitti.

Pikkulavan puolella alkoi seuraavaksi päivätanssit Reckless Loven glam rockin tahtiin. Setin alkuun kuultiin heti muutama biisi uusimmalta, tänä vuonna julkaistulta ”Turborider”-albumilta. Nimikkobiisin lisäksi setin alkuun oli valikoitunut muun muassa ”Eyes of a Maniac” ja ”Outrun”. Myös coveri Ozzy Osbournen ”Bark at the Moonista” kuultiin livenä, kyseinen versiohan löytyy niin ikään Reckless Loven viimeisimmältä lätyltä. Laulaja Olli Herman piti taustanauhojen käytöstä pienen puheenvuoron liittyen viimeaikaiseen somessa käytyyn keskusteluun, koska bändi käyttää itse varsinkin viimeisellä levyllä paljon synaa ja koskentinsoittimia, ja osa noistahan tulee keikoilla taustoilta. Tähän liittyen bändi vetikin sitten biisin ”Badass” ilman mitään taustanauhoja. Keikan loppuun nostatettiin vielä lämmöt tutuilla ”Night on Fire”– ja ”Hot”-hiteillä. 

Seuraava bändi luotti musiikkiin ja eteni hyvinkin vähillä välispiikeillä. Ruotsalainen Graveyard soittaa bluesrockia ja esiintyy melko vähäeleisesti. En tuntenut bändin materiaalia ennestään, mutta laulajalla oli makea rouhea ääni, joka kuulosti livenä tosi hyvältä. Monet ottivat tämän setin aikana istuma-asennon ja rauhoittuivat kuuntelemaan sekä tankkaamaan samalla. Bändiä ennestään tuntemattomalle Graveyard tarjosi hetken rauhoittumisen keskellä menevää iltapäivää, ja vaikka olisin ehkä itse sijoittanut bändin enemmän päivän alkuun, oli lopulta ihan mukava rauhoittua kuuntelemaan hyvä-äänistä Joakim Nilssonia ilman sen kummempaa heilumista.

Sitten tuli taas melkoinen tunnelmanmuutos, kun pikkulavalla Klamydia yllätti suosiollaan. Kenttä oli suhteellisen täynnä, kun pohjalaisbändi polki menemään aika syvällisiäkin aiheita käsittelevää punkkia. Liikkeelle lähdettiin ”Pohjanmaalla”-kappaleella ja loppua kohden vain kiristettiin tahtia, kun lopussa piti saada kahdeksaan minuuttiin vielä pari biisiä vedettyä. Eipä tuo mennyt edes tiukille, ja viimeisenä kuultu ”Pienen pojan elämää” kirvoitti vielä hyvät yhteislaulut ennen homman paketointia.

Päälavalla nähtiin seuraavaksi melkoinen klassikko, kun jo melkein nelikymppinen bändi Skid Row saapui esiintymään uuden laulajansa kanssa. Skid Row’ssa on tosiaan kolme alkuperäistä jäsentä, mutta alkuperäisen laulajan, Sebastian Bachin, jäätyä pois yhtyeestä jo vuonna 1996 laulajan viitta on vaihtanut pari kertaa omistajaa. Nyt remmissä on mukana mm. H.E.A.T.:istä tuttu mies, Erik Grönwall. Meikäläiselle tämä kokoonpano kelpasi mainiosti, sillä olen kerran nähnyt Grönwallin esiintyvän H.E.A.T.:in kanssa, ja laulajalla on loistavan äänen lisäksi mahtava lavaenergia. Niillä, jotka eivät Grönwallia olleet aiemmin nähneet livenä, saattoi olla jopa hieman ennakkoluuloinen suhtautuminen uuteen kokoonpanoon, mutta omaan silmääni vaikutti siltä, että tuore vokalisti hyväksyttiin hyvinkin nopeasti.

Nuori ja persoonallinen Grönwall istuu muuten hieman iäkkäämpään bändiin mainiosti, ja laulaja ottikin tilan haltuun juuri niin kuin ison maailman rokkikukon kuuluu. Keikalla kuultiin jättihitit ”18 and Life”, ”I Remember You” ja ”Youth Gone Wild”, mutta loppupuolella saatiin myös kuulla tulevalta albumilta tuore single ”The Gang’s All Here”. Biisi sujahti luontevasti mukaan settiin, eli tuttua Skid Row’ta lienee siis varmasti luvassa, toki uudella mutta varsin hyvä-äänisellä laulajalla varustettuna. Skid Row oli todella kova ja selvästi yks perjantain odotetuimpia esiintyjiä. 

Seuraavalta esiintyjältä en osannut odottaa mitään, tähän bändiin en ollut edes ehtinyt tutustua ennakkoon. Eikä ollut varmaan moni muukaan. Skid Row’n jälkeen porukkaa levisi ympäri aluetta, ja brittiläinen Massive Wagons aloitti keikan melko tyhjälle kentälle. Kovin kiitollinen paikka soittaa ei tuo Skid Row’n jälkeinen paikka tietenkään ollut, koska kaikki lähtivät syömään ja juomaan. Tässä on sellainen ongelma, että potentiaalisia ja hyviä bändejä on liikaa, joten jotain missaa pakostakin. Punkahtavaa rokkia soittava Massive Wagons oli joka tapauksessa positiivinen yllätys ja viihdyttävä seurattava. Yhtye näytti viihtyvän lavalla mainiosti, laulaja sinkoili villisti pitkin lavaa ja yleisö alkoi kiinnostua. Pikkuhiljaa lavan edusta täyttyi, ja myös kentälle tuli istuskelijoita lähemmäs kuuntelemaan. En tiedä, kuuntelisinko bändiä muuten, mutta livekokemuksena ihan hauska.

Hyvällä menofiiliksellä homma jatkui päälavalla Danko Jonesin johdolla. Hard rockin suurnimi on tänä kesänä viihtynyt Suomessa useamman keikan verran, ja mikäs siinä, kyllähän täältä yleisöä löytyy. Moottoriturpa Jones otti kontaktia yleisöön pitkin keikkaa ja esiintyi loistavalla energialla. Jones myös otti kantaa festareilla melko yleiseen kuvausperiaatteeseen, jonka mukaan kolmen ensimmäisen biisin aikana kuvaajat pääsevät lavan eteen kuvaamaan. Bändi ei hänen mukaansa ehdi muuta kuin päästä vauhtiin siinä ajassa ja käskikin kuvaajien jäädä pidemmäksi aikaa. Laulaja lupasi ”miljoonan dollarin kuvan” niille, jotka jäävät, ja setin lopussa saatiinkin todistaa vähintäänkin ilmeikästä esiintymistä. Settilistalla oli mm. sellaisia tuttuja kipaleita kuin ”Had Enough”, ”My Little RnR” ja ”First Date”. Bändin loistava meininki kantoi setin alusta loppuun, ja yleisö lämpeni nopeasti ja enenevissä määrin loppua kohti.

Illan toiseksi viimeinen esiintyjä Hardcore Superstar meni allekirjoittaneella valitettavasti pikkuisen ohi, mutta yleisölle selvästi kelpasi, ja bändi tykitti ilmeisen innokkaasti ja kovaa. Danko Jonesin nostattama hyvä fiilis jatkui selvästi kakkoslavan puolella illan pääesiintyjää odotellessa.

Lauantain ja koko viikonlopun päätti melodinen death metal, jota saunojille tarjoili In Flames. Pitit pyörivät eri puolilla kenttää ja yleisö vaikutti äärimmäisen innostuneelta. Välispiikeissä laulaja Anders Friden mm. ihmetteli värikkäitä pikachu- ja yksisarvis-pipo-päähine-mitä lie -asusteita, jotka ovat valuneet myös hevifestarien festarimuotiin. En kyllä vastusta ajatusta siitä, että kyseinen krääsä lähetettäisiin takaisin sinne, mistä tulikin. Yksisarvisista huolimatta keikka oli hirvittävän hyvä, vaikka lähdimmekin kyytipoliittisista syistä jo vähän ennen loppua. Toki ensin piti kuulla tänä vuonna julkaistu sinkku ”State of Slow Decay” ja sitä seurannut hitti ”Only for the Weak.” Vaikka sanoinkin, että Five Finger Death Punch näytti silmämääräisesti keränneen mahdollisesti viikonlopun suurimman yleisön, ei In Flames hävinnyt sille tunnelmassa pätkääkään. Ei olisi yleisöstä arvannut, että monilla on takana jo kolme päivää festarointia.

Se oli sellainen Sauna. Kivaa oli, ja festivaalihan on tekemässä taas paluun ensi kesänä, sillä löylyä heitetään jälleen 6.7.2023. Näillä spekseillä tapahtuma toimi kaikkiaan ihan mainiosti, ja voisin hyvin mennä uudestaankin.