Laulajavetoisen rockin radioystävällinen soihdunkantaja – arviossa The Pretty Recklessin ”Dear God”
Mittavan kiertueen ACDC:n lämppärinä tehnyt yhdysvaltalainen The Pretty Reckless on yksi merkittävimpiä perinteisen rock-musiikin soihdunkantajia, joita kentälle on ilmestynyt viimeisen noin 15 vuoden aikana. Kyseessä on läpeensä kaupallinen, häpeilemättä alan kliseitä viljelevä mutta takiaisen lailla tarttuvia kappaleita taikonut Taylor Momsemin karismaattiseen ääneen kiteytyvä perinteinen neljän jäsenen rock-yhtye. Kotimaankielisessä mediassa The Pretty Recklessia on tähän menneessä käsitelty melko säästeliäästi. Lieneekin siis aihetta avata lyhyesti bändin uraa ennen pureutumista sen viidennen albumin ”Dear God”-sisältöön.
Bändin vuonna 2010 ilmestynyt debyyttialbumi ”Light Me Up” asetti riman välittömästi pilviin yhtyeen myöhempien levyjen osalta. Ronskisti raikaava hittivärisuora sisälsi toinen toistaan tarttuvampia kertosäkeitä siistien riffien, rennon grooven ja vilpittömän angstisen asenteen saattelemana. Neljä vuotta uudempi ”Going To Hell” oli tuotantonsa puolesta silotellumpi ja radioystävällisempi versio. Väkevän startin jälkeen bändin kappaleiden hittipotentiaali laski kenties vähän paria poikkeusta lukuun ottamatta, mutta toisaalta kolmas levy ”Who You Selling For” oli yhtyeen omaehtoisin, kokeilevin ja saundien puolesta ihailtavin teos. Koronan keskellä helmikuussa vuonna 2021 ilmestynyt ”Death by Rock and Roll” oli onnistunut, vaikkakin ehkä ärsyttävän turvallinen paketti lunastamaan yhtyeen paikan stadion-luokassa. Viimeiset pari kierrettyä vuotta ACDC:n kanssa ovat kaiketi varmistaneet sen, että mahdollisimman moni on vähintään kuullut bändin nimestä. Kaikkiaan tasokas ja häikäilemättömänkin kuulijaystävällinen biisikatalogi tällaisen näkyvyyden kanssa yhdistettynä takaa, että bändi on tehnyt osansa tarjotakseen vaihtoehdon megafestivaaleille sitten, kun jo viimeisiään vetelevät alan dinosaurukset astuvat syrjään.
Muutaman vuoden mittaisen levytystauon jälkeen ilmestyneet singlet eivät varsinaisesti lupailleet ihmeitä The Pretty Recklessin uusimmalta levyltä. Kaikkiaan neljästä ennakkoon ilmestyneestä biisistä vakuutti lähinnä debyyttialbumin henkeä muistuttava ”When I Wake Up”. Hyvissä ajoin viime vuoden elokuussa pulpahtanut ”For I Am Death” on ryhdikkäästä kertosäkeestään huolimatta kokonaisuutena hieman takkuava tekele, jota vapautuneemmin soivia kappaleita on totuttu kuulemaan varsinkin yhtyeen sinkkujen osalta. Vielä ennen kokonaista lättyä paljastetut ”Love Me” ja ”Dear God” eivät ole auenneet minulle sen paremmin. Kokonaisuutena edellä mainittu nelikko herättikin hieman pettyneen vaikutelman: eikö tällä kertaa olisikaan luvassa sen ihmeellisempää korvakarkkia. Kesäkuun 26. päivä julkaistu ”Dear God” ravistelee kuitenkin epäilyksiä ja osoittautuu monessa mielessä plussan puolelle kallistuvaksi levyksi.
Introraita ”Life Evermore Pt. 2:n” jälkeen levyn alku menee sinkkumaistiaisten tutuissa sävelissä. Niiden jatkoksi asetettu ”Dragonfire” soi rennosti ja päästää Momsemin äänen välittömästi oikeuksiinsa. Yleisesti kappale edustaa koko levyn tapaan The Pretty Recklessin rauhallisempaa puolta. Aggressiivisemmillaankin yhtye on pohjimmiltaan aika kilttiä kamaa, ja albumin otsikkoakin kuvaavasti koko kvartetti kuulostaa viidennellä täyspitkällä suorastaan kesytetyltä. Kokonaisuutena ”Dear God” onkin musiikkimausta riippumatta vaivattomasti soiva ja helposti kuunneltava rock-albumi, joka ammentaa inspiraatiota alan alkukantaisilta nimiltä mutta kuulostaa ennen kaikkea The Pretty Recklessiltä itseltään.
Tuotannon puolesta ”Dear God” on elävämpi ja rennompi kuin edeltäjänsä. Kirkkaat pellit yhdistettynä semi raakoihin kitarasaundeihin tuo ilahduttavasti mieleen ”Light Me Up:n” saundin. Loppua kohti paranevasta biisimateriaalista erityismainintana on nostettava luonnollisella flow’lla virtaava ”About You”, jolla koko bändi soi ja hengittää raikkaasti. Hieno teos on myös laiskan maltillisesti rullaava ”Dark Days”. Muuten biisimateriaali on tasaisen rentoa kuunneltavaa, mutta ei missään nimessä säkenöivää. Momsemin ääni pelastaa paljon, ja sen varaan on levyä tehdessä epäilemättä myös laskettu. Neidin ääni ja ilmaisu on kaikessa särmikkyydessään kestänyt yhtyeen tähänastisen uran käytännössä muuttumattomana, ja niille, jotka kaipaavat karismaattisen persoonallisia rock-laulajia, suosittelen antamaan mahdollisuuden The Pretty Recklessin uusimmalle levylle.
Kirjoittanut: Lauri Nieminen