Lauluja nummilta: Jethro Tullin Heavy Horses 40 vuotta
Vuonna 1968 Blackpoolin kaupungissa Lancashiressa perustettu brittiläinen progressiivinen rock-yhtye Jethro Tull on nähnyt monta reinkarnaatiota neljälle vuosikymmenelle yltävän uransa aikana. Aina alkuaikojen blues-vaikutteisesta yhtyeestä, 1970-luvun hard rock-sävytteisestä progressiivisen folk rockin jättiläiseen ja 1980-luvun uuden aallon ja heavy metallin sävyttämään materiaaliin. Yhtye teki 1970-luvun klassisella kokoonpanolla useita klassikoiksi muodostuneita albumeita, kuten ”Stand Up”, ”Aqualung”, ”Thick as A Brick”, ”Benefit” ja ”Passion Play”. Progressiivisen rockin merkkipaalu ja yhtyeen 11. studioalbumi ”Heavy Horses” täyttää 10.4.2018 kokonaiset 40 vuotta, jonka kunniaksi levy julkaistiin 40-vuotis -juhlaversiona, Porcupine Tree –yhtyeestä tunnetun Steven Wilsonin uudelleenmiksaamana.
Albumi on toinen osa yhtyeen folk rock -trilogiaa, johon kuuluvat myös vuoden takainen ”Songs from the Wood” ja vuoden 1979 ”Stormwatch”. Albumin keskeisiä teemoja on katoava englantilainen maalaiselämä, jossa koneistuneisuus on korvannut sekä ihmisen että työjuhdat. ”Heavy Horses” käynnistyy heleän akustisen kitaranäppäilyn ja Andersonin jazzia ja kelttiläistä kansanmusiikkia yhdistävän huilukuvion ”Mouse Police Never Sleeps” -biisillä. Laulajan kissalle omistetussa kappaleessa on kissamaista kepeyttä ja viekkautta. Kappaletta seuraa yhtyeelle ominaisia kelttiläisiä kansanmusiikkivaikutteita hyödyntävä ”Acres Wild”, jossa keskiössä on irlantilaistyylinen, mandoliinilla ja akustisella kitaralla soitettu rytmikäs näppäilykuvio. Kuvion aikana rumpali Barrymore Barlow soittaa tom-tom -rumpuihin perinnesoitin bodhrania muistuttavaa kuviota, mikä tuo musiikilliseen kudokseen entistä enemmän kelttiläisyyttä. Jazzahtavalla, paikoin koukeroisiakin rytmikuvioita hyödyntävällä kappaleella ”No Lullaby” kuullaan kitaristi Martin Barren herkullisen melodista sooloilua, joka keskittyy konventionaalisen rock-sooloilun sijaan melodisiin linjoihin. Ian Anderson tarjoilee myös maukasta blues-tyyliä ja kansanmusiikkia yhdistävää huilunvisertelyä, joka pehmentää Barren hard rock -tyylistä kitaraa.
Folk rock -revittelyn ”Moths”, Andersonin koiralle omistetun kappaleen ”Rover” ja tavallisesta kansanmiehestä kertovan ”Journey Manin” myötä albumi huipentuu lähes yhdeksän minuutin mittaiseen eepokseen ”Heavy Horses”, joka kertoo vanhoista työhevosista, jotka on korvattu traktoreilla ja muilla työkoneilla. Kappaleella vierailee brittiläisestä proge-yhtye Curved Airista tunnettu viulusti Darryl Way, jonka seesteiset aiheet ovat kuin kuorrutus makean leivonnaisen päällä. Tämän tiukasti teemassaan pysyvän albumikokonaisuuden päättää renessanssityylinen, peribrittiläinen kahden huilun harmoniakuviolla maustettu ”Weathercock”, joka yhdistää samassa kappaleessa tyylikkäästi melodisuutta ja räväkkää hard rock -asennetta.
Mainos päättyy
”Heavy Horses” –albumia ei ole turhaan luonnehdittu Jethro Tullin kauneimmaksi albumiksi: se on maistuva sekoitus rokkaavia hard rock -riffejä, kelttiläistä kansanmusiikkia ja toinen toistaan kauniimpia melodioita. Tämä rokkaava, mutta kaunis albumi ei ole Jethro Tullin helpoimmin sisäistettäviä, mutta oivallinen valinta niin parkkiintuneelle proge-diggarille kuin myös genreen sukellusta aloittavalle. ”Heavy Horses” osoittaa, että rock voi yhdistää sekä kauneutta että tuhtia asennetta.