Legenda jaksaa hämmentää – Ritchie Blackmore’s Rainbow kuumotti Hartwall Areenaa
Ritchie Blackmoren legendan status on kiistämätön. Miljoonia kitaristeja inspiroineen ja tuittupäisyydestäänkin tunnetun kuuden kielen maisterin menestyksekäs ura jakautuu lähinnä kolmeen pääosaan; Deep Purple, Rainbow ja Blackmore’s Night. Ensin mainittu on tehnyt Blackmoren kera suuren määrän kuolemattomia hittejä, ja vaikka mies ei yhtyeessä olekaan vaikuttanut kahteenkymmeneenviiteen vuoteen, niin ei Deep Purplesta voi oikein puhua unohtamatta häntä. Rainbow oli Suomessa kultalevybändi, ja näiden molempien kylvemät siemenet näkyivät esimerkiksi 1970- ja 1980-luvuilla nuoruuttaan viettäneen yleisön ikäjakaumassa, jota riitti loppuunmyymään Hartwall Areenan. Toki Blackmoren mittaisen uran aikana yleisöön ehtii astua useampi sukupolvi.
Pari vuotta sitten YouTubesta nähdyn laulaja Ronnie Romeiron videon ansiosta uusi Rainbow-tuleminen sai alkunsa. Nykykokoonpanon puolesta bändin nimi voisi olla mikä tahansa Blackmore-johdannainen, sillä kokoonpanoon ei kuulunut yhtään vanhaa jäsentä Purplesta eikä Rainbowsta. Kyllähän ilmassa oli vahvasti tribuuttibändi featuring Blackmore-henkeä, mutta jos sen ei antanut haitata, niin saattoi nauttia vain musiikista. Blackmoren livekunnosta liikkui sekalaisia huhuja ennen keikkaa, mutta tottakai hänelle piti antaa mahdollisuus. Keikkoja yhtye on heittänyt hyvin valikoidusti eikä nytkään osuuteen mahtunut kuin viisi keikkaa. Suomi sai kunnian olla ainoa Pohjoismaa tällä kertaa.
Illan aloitti kotimainen ja tänä vuonna debyyttialbuminsa julkaiseva National Nightmare. Kokoonpano voi olla suhteellisen uusi, mutta kokemusta löytyy vuosikymmenien verran. Vuosikymmenten taakse palasi myös yhtyeen olemus, sillä heidän musiikki henki vahvasti aikaa ennen kännyköitä ja sähköautoja. Välillä mielessä kävi The Rolling Stones, niin musiikillisesti kuin laulaja Sami Haxxin jaggermaisista tanssiaskelista. Perinteistä rock ’n’ rollia maustettiin percussioilla eikä ryhmän soundi itse asiassa ollut lainkaan hassumpi. Bändi ei ehkä ollut kotoisimmillaan Hartwallin kokoisessa paikassa, mutta pienemmässä klubissa tuopin äärellä bändi tekisi varmasti tehokasta jälkeä. Parhaiten jäi mieleen avausbiisi ”Shooting Starin” miellyttävä kertosäe ja ”Sweet Boy”-biisi. Soitto oli jämäkkää ja kitaristi Ace Markin slidesoolot makean kuuloisia.
En ollut ainoa bändistä digannut, sillä yleisöstä nousi sen verran käsiä, että kaikki ei voinut olla kavereita. Loppuun tykitetyt sinkkubiisit ”Night Bus” ja ”Wild Blood” saavat kyllä odottamaan bändin kokopitkää. Keikka sinetöitiin kuulemma aina ajankohtaisella Rollari-coverilla ”Gimme Shelter”. Toivottavasti tiemme yhtyeen kanssa kohtaavat vielä.
Täytyy sanoa, että en koskaan nähnyt Hartwallilla pääesiintyjällä niin askeettista lavaa kuin Ritchie Blackmore’s Rainbow-keikalla. Lavalla ei ollut juurikaan mitään ylimääräistä eikä Marshall-pinot tuoneet raskaan rockin tunnelmaa. No, lujaa se musiikki tuli silti.
”Over The Rainbow”(nimi, jolla Blackmoren poika soitti Rainbow-aiheisia keikkoja muun muassa bändin vanhan laulajan Joe Lynn Turnerin kanssa)-intron soitua herrat ja taustalaulajanaiset olivat stagella. Blackmoren kumarrettua ensimmäisenä käyntiin polkaistiin ”Difficult To Cure”- albumilta tuttu ”Spotlight Kid”. Soitto oli melkoisen kankeaa ja rehellisesti sanottuna kävi mielessä kauhu, että koko keikka on samanlaista tarpomista. Valot ja taustascreen elävöitti esiintymistä, mutta soitto ei vain kulkenut. Romeiro otti paikkansa lavan sivusta ja hänenkin esiintyminen oli aluksi arastelevaa. Ääni herralla oli mainio ja moneen taipuva, vaikka olemus muuten olikin hieman persoonaton eikä keulamiehelle vaadittava karisma ollut päässyt vielä puhkeamaan täyteen loistoon.
Seuravana tarjoiltu ”I Surrender” käänsi kurssia jo huomattavasti parempaan. Suomalaisten radioasemien puhkisoittama renkutus tuntui olevan yleisölle mieluinen valinta ja suuri kännykkämeri nousi tallentamaan tätä monille pysäyttävää hetkeä. Ensimmäisessä välispiikissa Romeiro kyseli lyhyesti kuulumisia ja enempää solkkaamatta tuumasi, että ”let’s play rock ’n’ roll”. Ohjelmassa seurasi raskas versio vanhasta Deep Purple-klassikosta ”Mistreated”. Soitettu versio oli hyvä, vaikka biisin herkkyys katosi vähän raskauteen ja David Coverdalen itkunsekaista suoritusta ”California Jam ´74”-videolla on vaikea ylittää. Eeppisessä tulkinnassa kapellimestari Blackmore antoi tilaa muillekin soittajille, ja varsinkin basisti Bob Nouveau sekä kosketinsoittaja Jens Johansson käyttivät hyvin tuota sovituksellista avaruutta hyväkseen. Muutenkin bändi soi yllättävän tasavertaisina eikä kukaan noussut huomattavasti muiden yli unohtamatta kuitenkaan kuka johtaja oli. Blackmore näytti alituiseen sormillaan bändille milloin on aika pistää pyörät pyörimään tai painaa jarrua.
Johtaja itse tuntui olevan hyvällä ja leikkisällä tuulella maaten lavalla kättelemässä eturiviä ja pelleilemällä muiden soittajien kanssa. Shown loppupuolella nousi ehkä hieman myrskypilviä herran ylle, kun basisti Nouveau omien sanojensa mukaan spontaanisti muisti Blackmoren seuraavana päivänä olevia synttäreitä. Hän kertoi yleisön aina kysyvän, että miksi Ritchie ei enää riko kitaroita. Huhuilusta huolimatta Ritchie kävi lavalla näyttämässä kieltäymisen merkkiä kannettuaan jonkun ämpärin sinne, ja lopulta taustalaulaja avasi lahjan. Siellä oli ilmeisesti jonkinlainen kitarankuvatus rikottavaksi, mutta vähin äänin se vietiin lavalta pois. Noveau tiedustelikin mahdollista jatkoaan yhtyeen riveissä.
”Since You’ve Been Gone” aiheutti yleisössä saman efektin kuin ”I Surrender”. Tarkemmin Rainbown tuotantoon tutustuneille ”Man On The Silver Mountain” oli mannaa, vaikka sisälsi Romeiron ja Nouveaun välistä ”vitsikästä” sanailua. Blackmore on sanonut Romeiron olevan Ronnie James Dioa parempi, mutta ihan niin pitkälle en menisi hänen kehumisessaan. Tosiasia kuitenkin on, että Romeiro ei missään tapauksessa ollut illan heikoin lenkki. Väliin sotkettiin lyhyesti Purplen ”Woman From Tokyo”-biisiä.
Se heikoin lenkki oli valitettavasti Ritchie Blackmore. Hänen soittonsa oli ajoittain hapuilevaa ja välillä hän tuntui heittävän mitä sattuu ääniä joukkoon, kuten sivuttain yleisöön soittaneen Johanssonin ansiokkaasti aloittamassa ”Perfect Strangersissa”. Basso ja kiipparit olivat miksattu melko lujalle ilmeisesti tukevoittamaan Blackmoren välillä hyvin ylimalkaista soittoa. Jossain vaiheessa myös hänen tapansa soittaa biisejä ”dägä-dägä”-tyylillä (ei ehkä ihan oikeaoppinen termi) alkoi syödä biisien tehoja. Olihan maestrolla toki hyvät hetketkin, ja ajoittain kitara soi oikein kauniisti. ”Soldier Of Fortunessa” hän sai akustisen kitaran käteensä, ja mies syttyi aivan uudenlaiseen eloon. Siinä biisissä onnistui muutenkin kaikki, ja esitys oli herkkyydessään ja harmonisuudessaan yksi illan huippukohtia.
Mainos päättyy
Huippukohtiin lukeutui myös ”Sixteenth Century Greensleeves”, jota ei oltu tällä kiertueella vielä kuultu. Ennen biisiä Romeiro kysyi toiveita, mutta johtiko tämä kappaleen soittoon, niin tiedä en. Tosin hän ihmetteli samaan hengenvetoon yleisön hiljaisuutta. Minusta yleisö oli hyvin mukana, mutta ehkä Etelä-Amerikasta kotoisin olevana hän on tottunut kiihkeämpään meininkiin.
”Difficult To Cure” eli versio Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta antoi vastuuta kaikille soittajille taustalla pyörineiden ilotulisten myötä. Nouveau tunnusti, että kukaan tuskin haluaa kuulla bassosooloa, mutta Johansson heitti ilmoille ihka oman soolonsa ”Finlandiaa” myöden. Henkilökohtaisesti pidin kyllä rumpali David Keithin moni-ilmeisestä soitosta.
”All Night Long” oli sellainen pikainen läpiluenta kappaleesta, mutta ”Child In Time” nousi niiden huippukohtien joukkoon. Tuntui muutenkin, että hitaammat osiot olivat sitä yhtyeen ydinosaamisen aluetta. Yleisö lauloi ansiokkaasti mukana, ja vaikka Romeiron loppuhuudot ei ihan vastannutkaan Ian Gillanin alkuperäisiä psykoottisia laulu-osuuksia, niin nykypäivänä Gillan jää kauaksi taakse. Biisi päättyi musiikillisesti hallittuun kaaokseen. Ehkä jamittelua olisi voinut joissain biiseissä vähän hillitäkin, mutta kyllähän tekijämiehet soittaa haluavat.
Lyhyellä rumpufillillä alkanut ”Stargazer” sekä Ritchien ensimmäiseen säkeistöön asti yksin säestämä ”Long Live Rock ’n’ Roll” ovat kuolemattomia ikivihreitä. Näissä Ritchie päästi sooloilun valloilleen ja suhteellisen onnistuneesti. Varsinaisen setin lopuksi kuultiin ”Burn”, jonka yleisö Romeiron pyynnöstä opetti hänelle suomeksi. Keikka loppui samalla tavalla kuin alkoikin, eli könkköön ja kankeaan versioon. Soolo oli osittain improvisoitua sekasotkua ja basso/kiiparikuviot soivat epäselvinä sekä lujaa kaiken päälle. Kenties voimakkaasti sanottu Ritchien soitosta, mutta siltä se tuntui. Yhtye poistui hieman sekavissa tunnelmissa lavalta yksi kerrallaan ikään kuin he ei olisivat tieneet, että loppuiko keikka vai ei.
Mainos päättyy
Encoreissa on kuultu aikaisemmilla keikoilla muun muassa ”Black Night” sekä yhden maailman ikonisimmista kitarariffeistä omaavan ”Smoke On The Waterin”. Yleisö jäi äänekkäästi huutamaan ja taputtamaan. Lavalle jäi valot, mutta yhtäkkiä alkoi musiikki ja halliin syttyivät valot. Sitten valot sammuivat taas ja tämä kuvio toistui yhteensä kolme kertaa. Hämmennys iski yleisöön osan lähtiessä pois ja osan jatkaen uskollisesti taputtamista. Ensin ajattelin, että antavatpa hävyttömän pitkään odottaa. Rumpali Keith levitteli käsiään lavan reunalla yhtä hämmentyneenä. Lopulta valot syttyivät pysyvästi, ja roudarit alkoivat tyhjentää lavaa. Yleisö alkoi ennen näkemättömästi buuata ja kirosanat lentelivät ilmassa. Oli kerta kaikkiaan odottamaton loppu. Tosin ei sinällään yllätys, että Blackmorelta voi odottaa mitä vain. Iskiköhän Helsingin kirous ja kävikö niin, että pääkaupunkimme jäi herran viimeiseksi keikaksi kuten Purplen riveissä 1993? Ehkä kuulemme vielä tästä dramaattisesta lopusta.
Itseäni ei haitannut läpikuluneiden encoreiden puuttuminen, sillä sain osittain mitä hain. Näin yhden legendan vielä kerran hard rockin parissa, ja sen vuoksi epävakaasta sekä huojuvasta keikasta huolimatta mieli on positiivinen. Konsertin tunnelma oli jännä sekoitus pienieleisyyttä ja mahtipontisuutta, desibelikyllästettyä rockia ja konserttisalin hartaanomaista herkkyyttä, sekavuutta ja onnistumisia. Mukana ei ollut enää Cozy Powellia eikä Ronnie James Dioa, mutta näillä mentiin. Nyt ymmärrän vielä paremmin, miksi Deep Purple suhtautuu kielteisesti Blackmoren haaveilemaan yhteen paluukeikkaan. Ehkä joskus asioiden on parempi antaa olla ja tämän näkeminen riittäköön.
Settilista: Spotlight Kid/I Surrender/Mistreated/Since You’ve Been Gone/Man On The Silver Mountain/Perfect Strangers/Sixteenth Century Greensleeves/Soldier Of Fortune/Difficult To Cure/All Night Long/Child In Time/Stargazer/Long Live Rock ’n’ Roll/Burn
Mainos päättyy
Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat: AJ Johansson