Legendaarisen melankolista mättöä Pohjanmaa-Pirkanmaa-akselilta – arviossa Diablon 20-vuotispäiviä viettävä debyyttialbumi ”Elegance In Black”

Diablo, tuo suomalaisen metallimusiikin kansallisaarre on pitkin 2000-lukua ihastuttanut ja ilostuttanut kansalaisten raskaanpuoleista metallinnälkää kuuden pitkäsoiton verran. Kahteenkymmeneen vuoteen mahtuisi varmasti monella yhtyeellä enemmänkin levytyksiä, mutta niinhän se vanha sanonta kuuluu, että määrä ei korvaa laatua. Myös Diablon kohdalla seikka pitää positiivisella tavalla paikkansa, varsinkin vuosien rullattua pisteeseen, jolloin yhtyeen debyyttialbumi ”Elegance in Black” on tullut jo sen 20 vuoden ikään.

Syksy 2000 ja radio-ohjelma nimeltä Metalliliitto olivat omiaan radiojuontaja Klaus Fleimingin johdolla valistamaan metallinnälkäistä nuorisoa, johon myös allekirjoittanut tuolloin kuului. Muistikuvat ohjelmasta, jossa myös Diablo oli debyyttialbuminsa tiimoilta haastatteluineen vierailemassa, ovat jo nykyään hataria, mutta jonkinlaisia sentään. Sen muistan, että yhtyettä ja sen ilmaisutapaa oltiin vakaasti vertaamassa ainakin jenkkiyhtye Machine Headiin, sillä olihan Diablossa aivan kuin Machine Headissakin tuolloin sitä niin sanottua aggressioon puettua groovea. Todellisuudessa vertailukohdat loppuvatkin muutaman kappaleen osalta ehkäpä juuri tuohon määritelmään, vaikka ”Elegance In Blackin” aikaisen Diablo-materiaalin voi helposti nähdä uppoavan Machine Headinkin faneihin. Todellisuudessa Diablon voidaan katsoa kuitenkin alkaneen luoda aivan omaa kuulijakuntaansa heti debyyttialbumin ilmestymisestä alkaen, tai jopa jo sitä aiemmin julkaistujen kolmen demon ja pienempien keikkojen muodossa.

”Elegance in Black” -kappale starttaa samannimisen albumin eikä voisi olla yhtään osuvampi aloitusraita kyseiselle pitkäsoitolle. Toisaalta albumin lähes kirkkaasti suvereenein kappale putsaamassa pöytää jo kättelyssä on varmasti ollut riskaabelikin ratkaisu, mutta makuasioitahan nämä ovat tyynni. Toisena kuultava ”Princess” on helposti mieleenjäävä rypistys mieleenjäävine lyriikoineen. Vielä vuosien jälkeenkin Diablon live-setissä ollut kappale oli ehkä kuitenkin tunnetumpi siitä, että se omistettiin live-tilanteessa lavalta käsin aina yhtyeen jäsenten entisille tyttöystäville. Totuuden nimissä kappale ei silti edusta välttämättä edes albumin parempaa puoliskoa, mikä kertoo jo myös jotain itsessään albumin kappalemateriaalin tasosta. Meininki on nimittäin hurjaa ja hurjan kekseliästäkin läpi albumin eikä ole ajan saatossa omassa tyylilajissaan edes aikonut kalveta millekään muulle kuin korkeintaan yhtyeen omille myöhemmille albumeille.

Kappalekolmikosta ”Triumph Of Misery”, ”Crusify” ja ”The Art Of Self Destruction” ensimmäinen ja jälkimmäinen setvii lyriikoissaan perisuomalaisia onglemia hieman Sentenced-yhtyeen tyyliin. Niitä kuunnellessa voi hyvin kuvitella, että tekstit ovat syntyneet jossain syrjäisessä pirtissä kynttilänvalossa vain viinapullo lyyrikko/tulkitsija/keulamies/kitaristi Rainer Nygårdin seurana. Kärjistäen sanottuna lyriikoista löytyy uhoa aivan angstiksikin asti, etenkin, jos arvioi ”Crusify”-kappaleessa antikristilliseksikin äityvää herjaamista. Mutta siinä, missä osa kappaleista on angstikkaitakin, toinen osa on pitkälti miehekästä ja kypsääkin mielenmaiseman kurjuuden kuvaamista. ”Crusifyn” keyboard-melodiat tuovat pientä piristystä albumin keskelle mutta jäävät ideana kaiken sen painostavuuden keskellä antamaan kappaleelle vain hieman lisäpisteitä.

Kertosäkeistöt ovat albumilla pitkälti sillä kaavalla toteutettu, että niistä ei ole sopinut jättää ainakaan kappaleen nimeä laulamatta. Seikka paistaa melko kirkkaasti esiin kokonaisiuutta läpikuunnellessa mutta häiritsee vähemmän, kun esiin pulpahtaa aina toinen toistaan hienompia riffejä sekä kappalerakenteellisesti oivaltavia ratkaisuja. Vaikka ”The Beginning Of The End” on jo ainakin nykyään loppuunkulutettu fraasi monen yhtyeen lyyrisessä ilmaisussa, on Diablon samanniminen kappale sen debyyttialbumin selkeää parhaimmistoa. Soolokitaristi Marko ”Kuula” Utriaisen tunnelmallisesti soivat ja tavaramerkeiksikin jalostuneet melodiakuljetukset sekä dynaaminen ryhdikkyys koko yhtyeeltä – basisti Aadolf Virtasta ja ainoalla Diablo-albumillaan rumpuja soittanutta Timo Kemppaista myöten – tekevät kappaleesta ”Elegance In Black” -albumin top 3 -tekeleen.

”Elegance In Black” -albumia on kehuttava myös sen kappaleiden pituudesta. Toisiinsa nähden kappaleet eivät nimittäin ole kovinkaan paljon toistaan pidempiä vaan pysyvät järjestään pääasiassa noin 3–4 minuutin mitassa. Tästä kaikesta tasaisuudesta huolimatta ei raskaan metallisen painostavakin albumi – joka ”Elegance In Black” on – käy silti juuri missään vaiheessa liiankaan tylsäksi. Seitsemäntenä kuultava ”Distorted” vieläpä korostaa hieman koko painostavuutta, tuoden ensimmäistä kertaa mieleen jopa Meshuggahin viljelemiä tunnelmia. ”Distortedin” osaksi lankeaa valitettavasti loppua kohden ja kokonaisuutta ajatellen kuitenkin ehkäpä se albumin kummajaisen osa, joita myös usein täytekappaleiksi kutsutaan.

Seuraava ”Penetration” on jo täysin toista maata. Albumin top 5 -avausriffejä sisältävä kipale on myös kevyesti kaikessa raskaudessaan albumin top 5 -biisejä, ja se sisältää kertosäkeistössä jopa ihan oikean lauletun melodian huutotyylillä vetäistynä. Hattua täytyy nostaa nuorelle Rainer Nygårdille näistä hänen laulusuorituksistaan, jotka osaltaan ovat myös siivittäneet yhtyettä ainakin Suomen mittakaavalla suureenkin suosioon tietyssä vaiheessa yhtyeen uraa. Äänihuulten kovilla pitäminen mikrofonia apuna käyttäen on kuitenkin ollut Diablolla kunnossa vahvasti jo debyytistä lähtien, vaikka ”Elegance in Blackilla” sellainen tietty nuorekas yrmistely ilmaisussa kuuluukin, toisin kuin vaikkapa viimeisimmällä ”Silver Horizon” -pitkäsoitolla. Kumpi ilmaisutapa, melodisempi vai puhtaampi laulu, nyt sitten enemmän miellyttääkään Diablon ilmaisussa, on jälleen vain kuulijasta riippuvaa.

Kaksi viimeisintä biisiä – albumin pisimpiin kuuluva hyvin raskasmetallinen ”Core Of Lies” sekä Abba-cover ”Dancing Queen” – ovat keskenään lähes kuin yö ja päivä. Jos edellä mainittu on puristavalla tunnelmallaan lähes piinallinen yli viisiminuuttinen, päästää ”Dancing Queen” kuulijan viimein pälkähästä ikään kuin vapaalle ja viikonlopun viettoon. Kuin kidnappaajan kynsistä pakoon päässeenä albumin päätös antaa kuulijalleen pakoreitin helpommin kuunneltavasta pophitistä, joka on valehtelematta ja lainabiisin statuksestaan huolimatta Diablon parhaita levytyksiä edelleen. Ilmestyessään, ja kuten mainittua, Metalliliito-ohjelmassakin soineina antoivat Diablon Abba-coverointi ja albumin nimiraita huomattavan buustin päivään nuorelle miehelle ja vakuuden siitä, että suomalaisessa metallimusiikissa olisi tulevaisuutta. Jos siihen aikaan täysin puskista tuutannut Diablo osasi luoda jotain noinkin uutta ja omaperäistä, saattoi vallan vain vakuuttua.

”Elegance In Black” sisältää paljon hienouksia, joita kuunnellessa ei uskoisi vieläkään, että kyseessä on yhtye, joka vielä pari vuotta aiemmin oli julkaissut omakustanteisen pienjulkaisun. Mutta jostain on albumitaival aina aloitettava, ja tuohon aikaan vuosituhannen alussa oli toisaalta kotimaassa myös pienoinen astetta parempien debyyttialbumeiden buumikin meneillään, joka sittemmin on hiipunut merkittävästi. Vaikka ”Elegance In Black” ei aivan parasta Diabloa olekaan, on se silti itsenäisenä teoksena ainakin muistelon ja läpikuuntelun jos toisenkin arvoinen pala suomalaista metallimusiikin historiaa.