Ota joukko moniongelmaisia teininarkkareita, joilla on jo valmiiksi horjuva mielenterveys. Heitä heidät kadulle ja anna vapaat kädet tehdä, mitä huvittaa. Eihän syntyvä jälki kaunista ole ja rumemmaksi menee siinä vaiheessa, kun tyypeillä on käsittämättömän paljon rahaa. Joskus kuitenkin käy niin, että tuhon ja uskomattoman urpoilun lisäksi syntyy jotain aidosti kuolematonta. Guns N’ Rosesin ”Appetite for Destruction” on sellainen levy. Se siivitti bändin valtavaan suosioon, ja bändi muodostui yhdeksi kasarin loppupuolen ja ysärin alkupuolen populaarikulttuuria määrittäneistä monoliiteista. Mick Wallin kirja ”Guns N’ Roses – Viimeiset jättiläiset” käy bändin tarinan läpi alusta nykypäiviin saakka.

Wall on sikäli oikea henkilö kirjoittamaan tämän kirjan, että hän vietti vuosikausia bändin sisäpiirissä. Suhde oli aika ajoin niin läheinen, että kuljettiin journalistisen etiikan rajamailla. Toisaalta, kuten Wall itsekin muistaa juurta jaksain kertoa, hän joutui myös Axl Rosen vihan kohteeksi. Rosen raivo häntä kohtaan tuli ikuistettua jopa ”Use Your Illusion II” -albumin kappaleeseen ”Get In The Ring”.

Wall ei sorru musiikkitoimittajia joskus vaivaavaan tarpeeseen keskittyä elvistelemään sillä, miten piireissä he ovat. Joskus musatoimittajat eivät voi jutuissaan tai kirjoissaan vastustaa kiusausta kirjoittaa itseään tarinan päähenkilöksi, mutta Wall pitää itsensä tarinan taustalla siltä osin, kuin se on mahdollista. Hän ei myöskään sorru fanipoikailuun, joka on musiikkijournalismin toinen raivostuttava piirre. Lukekaapa vaikka, kuinka Jeff Wagner nuoleskelee edesmennyttä artistia kirjassa Peter Steele (2016), niin ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Klassisen Gn’R -viisikon Axl Rose, Slash, Duff McKagan, Izzy Stradlin ja Steven Adler taustat juostaan kirjan alussa nopeasti läpi, ja tarina keskittyy pääosin bändin nousun ja suuruuden vuosiin. ”Appetiten” tekemisen ja julkaisemisen prosessista edetään loputtomalta tuntuneeseen ”Illusion”-kaksikon odotteluun, julkaisuun ja sen jälkeen alkaneeseen alamäkeen ja hajoamiseen. Rose kokoaa toki uuden bändin saman nimen alle, mutta kukaan tuskin pitää sitä samana bändinä. Kirjan loppupuolella kelataan kohtalaisen pikaisesti läpi vielä loputtomammalta tuntunut ”Chinese Democracyn” odottelu ja vilkaistaan viisikon muita projekteja kuten Slashin soololevyjä ja Velvet Revolveria, jonka nousukiito tyssäsi Scott Weilandin kuolemaan. Sitten ollaankin jo nykytilanteessa, jossa Slash ja Duff ovat palanneet bändiin ja Axl on toiminut myös Brian Johnsonin korvaajana AC/DC:n Rock or Bust -kiertueella.

Jos nyt jokin, niin kirjan konkreettisin viesti on se, että vaikka Axl Rosella on musiikillista lahjakkuutta, ovat hänen henkilökohtaiset ongelmansa kerta toisensa jälkeen saaneet miehen ampumaan itseään ja ympärillään olevia jalkaan juuri, kun on päästy vauhtiin. Välillä jälki on ollut todella rumaa ja inhottavaa. ”One In A Million” -kappaleen synnyttämä rasismikohu saa kirjassa perusteellisen käsittelyn, ja Wall tuntuu ostavan Axlin selittelyt. Eivät ne selittelyt kovin vakuuttavalta kuulosta, mutta se ei toki tarkoita sitä, että Rose olisi rasisti. Paljon todennäköisempää on, että hän on vain kusipää, mutta kuka tietää. Rose ei oikein koskaan ole joutunut kunnolla vastaamaan pahoinpitelyistä ja seksuaalisesta väkivallasta, joihin hän on syyllistynyt.

Viisikon muista tyypeistä Wall maalaa kuvan elämäniloisina narkkareina, joista kukin vuorollaan törmää seinään ja päättää kääntää suunnan. Izzy esitellään oman polkunsa kulkijana, Slash rentona kitarasankarina, Duff bändin eräänlaisena selkärankana ja Steven Adler sympaattisena reppanana. Adlerin korvanneesta rumpali Matt Sorumista kuva jää kapeaksi, ja muita bändissä pyörähtäneitä ei juuri nimeämistä enemmän kuvata. Wall tekee kirjallisilla valinnoillaan hyvin selväksi, mikä hänen mielestään on bändin oikea kokoonpano, eikä hän varmasti ole yksin mielipiteensä kanssa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Kirja ei juurikaan siloittele mitään, ja se tarjoilee useista kiistakysymyksistä monta näkökulmaa yrittämättäkään esittää lopullista totuutta. Bändistä on kirjoitettu valtavan paljon, mutta kenties näin perusteellinen elinkaaren piirtäminen on vielä jäänyt tekemättä. Kirja puoltaa paikkaansa, ja Wall on tehnyt sen perusteellisesti ja ansiokkaasti. Lisäksi hän kirjoittaa hyvin. Erikseen on vielä syytä mainita, että suomentaja Petri Silas on onnistunut työssään todella hyvin. Kuvaliitteitä on mukana kaksi, ja ne toimivat kirjan rytmittämisen kannalta hyvin, vaikka eivät mitään erityisen kiinnostavaa tarjoakaan. Formaatille uskollisessa musiikkikirjassa kuvaliite on vain oltava. Yli 500 sivun eepos on lopulta kiinnostava, nopea ja kevyt lukupaketti.

8/10

Kirjoittaja: Pasi Huttunen