Leikittelevän syvällistä ja tarttuvaa menoa: Arvostelussa Noitavasaran ”Noir”-EP

Eteläpohjalainen, eri tyylejä musiikissaan yhdistelevä rock-yhtye Noitavasara julkaisi elokuussa ”Noir”-EP:n, joka tarjoaa kuulijalle turvallista viihdettä viiden kappaleen verran. Laulu ja musiikki muodostavat selkeän kokonaisuuden, jonka pariin on vaivaton hypätä tahdin kuljettaessa nopeasti läpi julkaisun. Kappaleissa toistuu sama rakenne, ja esimerkiksi kitarasooloa odottaa alkavaksi kahden minuutin kahdenkymmenen sekunnin kohdalla. Tuttu toisto toimii.

Kuulen Noitavasarassa samaa suoraviivaista ilmaisua kuin Klamydiassa, aitoa heittäytymistä kuin Dingossa sekä vastaavaa syvällistä pohdintaa ja leikittelyä kuin Absoluuttisessa Nollapisteessä. Silti bändillä on oma ote levittää raikasta menoaan – raikasta ja mieltä nostattavaa musiikki nimittäin on.

Kuulen mielessäni Noitavasaran biisien kantautuvan karaokebaareissa. Ja totean sen vailla naljailua, sillä kappaleet nostavat sitä hyvää oloa, jota ihmiset yleensä musiikista hakevat. Mukaansatempaava rytmi ja sanoitus, joka ei saa laulavan fanin kieltä solmuun edes pienessä alkuillan nosteessa. Musiikki syleilee kuulijan helposti mukaansa tarttuvalla tavalla, jonka yhtenä vaikuttajana pidän selkeitä ja rentoja rumpuiskuja.

Rumpali Arto Keränen pitää huolen, että kuulija tietää mihin ollaan menossa. Se tuo juuri sitä vaadittavaa monipuolista lisää kertosäkeisiin ja saattaa biisejä kohti viimeisten kertosäkeiden nostetta. Nautin rummun mainioista leikittelyhetkistä, etenkin “Ensimmäinen ihminen” -kappaleen rumpuosuus piristää kertosäettä. Biisi on livenä varmasti sellainen, joka saa ihmiset yhtymään mukaan lauluun.

Levyn laulu on selkeää, ja kertosäkeet jäävät toistettuna helposti mieleen. Laulaja Tuomo Saarenpää pitää puolestaan huolen, ettei laulu ole tylsää tai tasapaksua. Hän kuljettaa sanoituksia rohkealla ja ennen kaikkea tunteikkaalla otteella. Laulun myötä musiikki saa mausteita sopivassa suhteessa, sopivissa kohdin. Taustalaulut ja kaiut tuovat biiseihin omat kerroksensa. Vierastin aluksi taustakuoron lallatuksia, mutta myöhempien kuuntelukertojen jälkeen totesin, että niiden uupuminen voisi tuntua varsin oudolta. Jotain ne kohdat tarvitsivat, joten miksei lallatusta. Lisäksi livenä vedettynä ne saavat bändin varmasti parempaan vuorovaikutukseen laulavan yleisön kanssa.

Julkaisun päättävä ”Äiti Maa” soi muita kappaleita matalampana, ja basisti Risto Heikkilä määrää tahdin kiivaammalla soitannalla. Biisin kuljinkin basistin parissa, sillä kyseinen instrumentti soi selkeästi irrallaan muista soittimista.

Omaksi suosikikseni nousee “Etsin itseäni”, jonka sanoituksista löytyy kerroksia ilman, että niissä pysähdytään tai niitä alleviivataan liikaa. Toni Leppisen säröinen kitara kulkee rinnakkain rumpujen kanssa, jolloin muut osiot pystyvät tukeutumaan niihin. Kappaleen kitarasoolo nousee suosikikseni kaikista levyn sooloista.

Pidän siitä, että synkät ja masentavatkin aiheet esitetään EP:llä toivoa herätellen. Jos sanoitukset eivät tunnu tuovan sitä esille, hoitaa sen musiikki, ja julkaisun päätteeksi jää hyvä mieli. Bändillä on paikkansa suomalaisessa musiikissa ja tunnelman nostamisessa.

Noitavasara Facebookissa
Noitavasara Insgramissa

Tuomo Saarenpää – laulu
Toni Leppinen – kitara
Risto Heikkilä – basso
Arto Keränen – rummut