Norjalaista Leprousia seuranneet ovat kulkeneet vaiheikkaan tien bändin mukana. Tie on vienyt esikoislevy “Tall Poppy Syndromen” teatraalisen metallivaiheen kautta ”Bilateralin” psykedeliaan, aina avant-gardempaan “The Congregationiin”, monipuoliseen “Malinaan” ja vuoden 2019 “Pitfallsiin”, jota pidän bändin suurimpana saavutuksena.

“Pitfalls” vei bändiä harppauksen indiempään suuntaan. Levyn tarina laulaja Einar Solbergin kamppailusta masennusta vastaan oli sävykäs ja runollinen matka kärsivän ihmisen mieleen. Tällöin elämässäni oli vaihe, jolloin aloitin jokaisen aamuni kuuntelemalla albumin. “Pitfalls” oli yksi niistä levyistä, joilla tuntui olevan jonkinlainen suora yhteys aivojeni välittäjäaineiden tuotantoon.

Odotusten voidaan todeta olleen korkeat. Elämässä on varmaa vain yksi asia: Leprous muuttuu. Voiko Leprous muuttua taas, ja parempaan suuntaan? 

“Aphelion” on levy, jonka oli alun perin tarkoitus olla EP. Levyä on äänitetty kolmessa eri studiossa ja kappaleita on sävelletty eri tavalla, myös improvisoidusti. Punaisena lankana levyä sitoo yhteen Solbergin henkilökohtaiset lyriikat. Albumi jatkaa edellisen julkaisun suuntaa tuntuen jatko-osalta. Mukana ovat aiemmilta levyiltä tutut sellisti Raphael Weinroth-Browne ja viulisti Chris Baum. Lisämausteena kahdella raidalla kuullaan norjalaista puhallinorkesteri Blåsemafiaenia.

Leprous on kasvanut itsevarmuudessaan ja sävellysten monimuotoisuudessa huippuunsa vuonna 2021. Bändin lähestymistapa säveltämiseen on poikkeuksellisen kokonaisvaltainen: miten tällaista tehdään? Kappaleita rakennetaan äänimaailma edellä sen sijaan, että olisi yksi ydinidea, jonka ympärille muu aines koostuu. Mielenkiintoista on, miten yksikään elementti ei kuitenkaan nouse hallitsevaksi. Jokainen soittaja ottaa vuorotellen tilansa ja väistyy.

“Running Low” aloittaa levyn tummanpuhuvasti ja elokuvamaisesti. Pahaa enteilevä nostatus viipyy ensimmäiseen kertosäkeeseen asti, jolloin kappale nousee kunnolla jaloilleen. Kirjoitin muistiinpanoihini kommentit “voimakkaan toiveikas” ja “levyn pysäyttävin”. Biisi on täydellinen avaus levylle, jolla kantavana teemana on masennuksen suosta nouseminen.

Albumi jatkuu hienolla, haikealla kappaleella “Out Of Here”. Kuulijaa hellitään yhdellä Leprousin kauneimmista laulumelodioista. Kertosäkeen laulut muistuttavat massiivisuudessaan TesseracTia, ja taustalle on sovitettu mielenkiintoinen funkahtava kitarariffi. “My joy is buried deep, I’m becoming frighteningly aware”, Solberg kajauttaa dramaattisesti.

Lyriikat ovat pysäyttävän laadukkaasti kirjoitettua materiaalia läpi koko levyn. Solbergin tapa kirjoittaa on sekä poeettinen että suora, mikä tekee lyriikasta verrattain helppoa luettavaa, mutta samalla moniulotteista. Levy ei päässyt täyteen loistoonsa ennen kuin luin biisien sanoituksia.

“All The Moments” nousee levyltä esiin jopa valoisalla saundillaan. Jousisektion melodiat leijailevat kauniisti synkopoitujen rytmien yllä. Dynamiikkavaihtelut hiljaisten ja äänekkäiden osioiden välillä on tehty poikkeuksellisen sulavasti. Jaksoin vain ihmetellä, kuinka intensiteettiä voidaan vetää nollalle ja kääntää hetken päästä sataan näin vaivattoman tuntuisesti. Seitsemäs raita “The Shadow Side” taas lähtee liikkeelle raikkain syntikkasaundein. Saamme hämyiseksi miksatun rock-kitarasoolon, joka on sanalla sanoen upea. 

“Aphelionin” päättävät albumin vahvin ja heikoin kappale. Etukäteen julkaistu “Castaway Angels” jäänee historiaan yhtenä Leprousin parhaista sävellyksistä. Kappale on todellinen balladi. Bändi laittaa parastaan, ja tuloksena on elävä, hengittävä teos. Leprous on selkeästi elementissään kappaleissa, jotka matkaavat eri vaiheiden kautta kehkeytyen lopulta suuriksi kliimakseiksi. 

On myönnettävä, että jäin odottamaan vielä yhtä viimeistä kliimaksia. Bändi osoittaa suurta itsehillintää pidättäytyessään suoraviivaisesta paahdosta. Huomasin silti kaipaavani useissa kappaleissa sellaisia räjähtävän emotionaalisia purkauksia, joista Leprous ehkä parhaiten tunnetaan.

“Nighttime Disguise” päättää levyn samassa hengessä kuin viime levyn apokalyptinen “The Sky Is Red”. Kappale on edellä mainitun tapaan kitaravetoinen ja energinen, mutta valitettavasti hyvin maneerinen. Kertosäe on heikoin koko levyllä ja biisi tuntuu olevan levällään. Lopussa kuullaan pitkästä aikaa karjuntaa, mikä on sinänsä virkistävää, mutta tuntuu silti hieman irralliselta. Peruskaava on tuttu: hiljaista ja herkkää, sitten nostattavaa jännitystä, ja äänekäs kliimaksi. Päätösbiisi jättää ikävän maun suuhun Leprous-maneerien kimarana. 

Hetkittäin “Aphelion” tuntuu hyviksi todettujen ideoiden kierrätykseltä. Mutta onneksi vain hetkittäin, sillä albumi osoittaa Leprousin uusiutumiskyvyn olevan edelleen huikea. “Aphelion” onnistuu olemaan romahtamatta “Pitfallsin” painon alle, vaikka onkin selkeästi jatkoa edelliselle. Albumi onnistuu tuomaan bändin diskografiaan hienon kokoelman biisejä, mutta se ei kuitenkaan tunnu järin yhtenäiseltä kokonaisuudelta. 

Leprousin seitsemäs levy on hillitty portfolio siitä, mitä bändi tekee parhaiten. “Aphelion” on edeltäjänsä tapaan laulajan näköinen levy, ja se avaa uuden sivun keulahahmon mielenterveydellisiin kamppailuihin. Joka-aamuista voimalevyä tästä ei tullut, mutta jään innolla odottamaan, mikä on norjalaisen kokoonpanon seuraava askel.

Kirjoittanut: Santtu Paananen

8/10

Kappalelista:

1. Running Low
2. Out Of Here
3. Silhouette
4. All The Moments
5. Have You Ever?
6. The Silent Revelation
7. The Shadow Side
8. On Hold
9. Castaway Angels
10. The Nighttime Disguise

Leprous Facebookissa