Malina (2017, Inside Out Music)

Leprous todistaa uudella ”Malina”-albumillaan olevansa modernin progen mestari

Kirjoittanut Samuel Järvinen - 21.8.2017

Ei ole ollenkaan liioiteltua kutsua norjalaista Leprousia yhdeksi tämän hetken kiinnostavimmista proge-yhtyeistä, tai yhdeksi parhaimmista. Yleiseen tietoisuuteen ”Tall Poppy Syndrome” -debyytillään noussut orkesteri on tarjoillut modernia ja koukeroista avantgardea aikaisemmilla albumeillaan kuten ”Bilateral” ja ”The Coal”, joilla se on kerännyt uskollisen ja kohtalaisen suuren fanikannan. Yhtyeen edellinen julkaisu, vuonna 2015 julkaistu ”The Congregation”, merkitsi kuitenkin uuden sivun kääntymistä Leprousin kirjassa. Ylistystä kerännyt albumi toi yhtyeen uudella tavalla kartalle tehden siitä yhden seuratuimmista ja potentiaalisimmista proge-yhtyeistä.

25.8.2017 julkaistava ”Malina”-albumi on kuin musiikkia ”The Congregationin” matriisin takaa, jopa looginen jatkumo. Sen kulmikkaat, nyrjähtäneet rytmit saavat kuulijan nykimään matemaattisen pulssin vallassa kuin lumottuna. Valtaosa Leprousin kappaleista rakentuukin usein rytmillisiin motiiveihin, jotka vuorovaikuttelevat sankarillisten melodioiden ja rikkaiden harmonioiden kanssa. Bändin tavaramerkkinä on vahvan synkopoidut ja kekseliäät rytmit, joiden lyhytkestoinen ja terävä atakki leikkaa tiheidenkin kerrosten läpi. ”Captiven” rytmitykset sohivat ympäriinsä samalla sekä aggressiivisesti että kutsuvasti kertoen Leprousin taidosta hallita kaaos ja mania ilman, että ne leviävät käsiin. Säkeistöissä yhtälöä siivotaan hieman tasaisemman pulssin tieltä, mutta joka nousee taas kertosäkeeseen, joka hapuilee ”Bilateralia” kohti. Myös ”Coma” rakentuu dominoivan ja äkkiväärän rytmiikan pohjalle, mitä vasaroidaan aggressiivisesti niin, että se varmasti manipuloi kuulijan sisäistä pulssia. Kun lopussa päälle heitetään pomppivat jousiostinatot, on lopputulos todella vahva.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Kappalemateriaali on tällä kertaa vielä dynaamisempaa ja monipuolisempaa kuin aikaisemmin. Mukana ei ole enää murinavokaaleja, vaan kaikki lauluraidat ovat kuin ”kirkasta lähdevettä majesteettisen vuoren suonista”, joka on hieman runollisempi ilmaisu yhtyeen solistin Einar Solbergin upealle ja akrobaattisen taipuisalle äänelle, ja joka on ehdottomasti yksi tämän hetken hienoimmista ja tunnistettavimmista metallin soinneista. Miehen komea tenori soi puhtaasti ja kirkkaasti läpi albumin kuin Chet Bakerin kuulas trumpetti ikään. Mukaan on uutena elementtinä otettu myös enemmän jousia, mikä kertoo rikastuneemmasta orkestraatiosta. Joko ne tuovat lisäpotkua ja täytettä ”From The Flamen” viimeiseen mahtipontiseen kertosäkeeseen, siivittävät muutoin melko suoraviivaisen ”Stuckin” progempaan outroon, luovat uskomattoman kauniin kudoksen hymnimäisessä lopetuksessa ”The Last Milestonessa”, tai muuten vain tuovat lisäväriä ja rikkaampaa soundimaailmaa muutoin melko kitaravoittoiselle albumille.

Leprousin vahvuuksiin lukeutuvat myös vahva tunteikkuus sekä kyky kasvattaa kappaleita. Aloituskappale ”Boneville” lähtee käyntiin rauhallisesti ja levollisesti – kuin vetäisi syvään henkeä ja päästäisi ilman hitaasti ulos keuhkoista. Lopulta kappale räjähtää massiivisiin kitaran murinoihin kuin unestaan herännyt peto. Lohduttomat jouset ja Solbergin vaikeroiva ääni maalaavat kuitenkin maiseman, joka voisi olla Pompeijin viimeisiltä hetkiltä. ”Illuminate” on ehdottomasti nimensä veroinen kappale. Mielenkiinnon herättävä rytmi ajaa kappaletta eteenpäin kohti upeaa kertosäettä. Pian mukaan otetaan heleän sähköurun asettama matto, jonka nopea värinä ja ruosteinen sointi luovat ehdottomasti tuntua Kuun valaisemasta yöstä. Albumin nimikkokappale ”Malina” on kuin Godspeed You! Black Emperorin tyylinen valtaisa crescendo. Päätöskappale ”The Last Milestone” on varmasti yhtyeen kaunein kappale: eteerinen ja huokaileva teos on upea hymni, joka rakentuu vahvasti kokonaan kaiutetulle jousikvartetille ja Solbergin äänelle, joka muovautuu yhdeksi instrumentiksi muiden instrumenttien sekaan.

Mukana on kuitenkin myös huomattavasti simppelimpää ja ehdottomasti Leprousin popahtavampaa materiaalia. Moni kappale seuraa yhtyeelle aiemmin hyvin vierasta A-B-A-C-B-rakennetta, joka puolestaan esiintyy usein pop ja rock -musiikissa. ”Stuck”, ”From The Flame” ja ”Illuminate” ovat ehdottomasti bändin tuotannon suoraviivaisimpia kappaleita, joista ensimmäinen julkaistiin jopa lyhennettynä radiosinglenä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö kappaleet olisi hienoja taidonnäytteitä ja loistavia sävellyksiä. Albumin ehdottomasti upein kappale ”Mirage” on dynaaminen, vahva ja selkästi myös ”Malinan” raskain yksittäinen hetki. Tremololla maustettu, varsin retro syntikka, kirkkaat ja moukaroivat iskut, taustalla pulputtavat yksittäiset tremolonuotit sekä Meshuggah-tyylinen outro tekevät tästä lujimman ja pakahduttavimman yksittäisen kappaleen koko albumilla tuoden esiin Leprousin raskaimman puolen.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Uudella albumillaan Leprous on selvästi päivittänyt soundiaan ja jättänyt taakseen osan avantgardestaan, kokeellisemmasta progestaan sekä raskaimmasta metallistaan. Tuloksena on siltikin yhtyeen uran monipuolisin ja erilaisin albumi, jonka sävellykset ovat rikkaita ilman, että kuunneltavuus ja tarttuvuus kärsisivät. Lopputulos on ehkä jopa bändin tähän asti kunnianhimoisin, eikä läpimurto ole todellakaan kaukana. Mukana ei ole kuitenkaan samanlaista jännittävyyttä kuin ”The Congregationilla”, jolla bändi keksi itsensä uudestaan. ”Malina” tuntuu tavoittelevan selkeästi enemmän apollonialaista estetiikkaa kuin sitä kieroa ja koukuttavaa dionysialaista ideaa, jota yhtye on edustanut aikaisemmilla tuotoksillaan, ja joka on vedonnut kuulijan omaan Idiin. ”Mirage” vangitsee parhaiten bändin ekstaattisen eläimellisyyden, josta on muutoin kuultavissa lähinnä hetkellisiä kaikuja. Toisaalta on kuitenkin myös rikkaus tavoitella uudenlaista estetiikkaa, koska se puolestaan puhuu yhtyeen progressiivisuuden puolesta. Lopputuloksena onkin onneksi tuore ja raikas lisäys yhtyeen virheettömään katalogiin.