Leprousin Einar Solberg avautuu mielenterveysongelmista, uudesta tyylisuunnasta ja siitä, mitä hän muuttaisi musiikkimaailmassa

Norjalainen Leprous on noussut yhdeksi modernin progressiivisen metallin ylistetyimmistä yhtyeistä. Bändin järjestyksessään kuudes albumi ”Pitfalls” julkaistaan 25. lokakuuta, ja albumilla yhtye suuntaa täysin uudenlaiseen musiikilliseen suuntaan. Kaaoszinen arvion albumista pääset lukemaan täältä.

Toimittajamme haastatteli syyskuussa bändin keulakuva Einar Solbergia bändin tulevaa albumia koskien. Haastattelussa Solberg avautui mielenterveysongelmista, albumin tekoprosessista sekä siitä, mitä hän muuttaisi musiikkimaailmassa, jos pystyisi.

Tervehdys! Miten syksysi on sujunut?

Einar: Melko hyvin, vaikka luonnollisesti olenkin ollut hieman kiireinen uuden albumin markkinoinnin ja tulevan kiertueen takia. Olin itse asiassa juuri uuden musiikkivideon kuvauksissa. Tällä alalla hommia on paljon, mutta siitä minä pidän.

Kuudennen albuminne, ”Pitfallsin”, julkaisu lähestyy. Millainen prosessi albumin työstäminen oikein oli?

Einar: Tämä albumi on ollut hyvin erityinen, sillä se syntyi rankkojen aikojen keskellä. Prosessi oli huomattavasti erilainen verrattuna siihen, mitä se on yleensä ollut. Joinakin päivinä minun oli jopa pakotettava itseni tekemään töitä, vaikka minulla ei olisi ollut muutoin energiaa. Tavallaan on kuitenkin hyvä, että sain itseni työstämään levyä, vaikka en olisi pystynyt tekemään muuta, sillä sen tekeminen todella auttoi minua toipumaan.

Lähtiessämme valmistelemaan levyä lähestyimme sitä täysin ilman rajoituksia – tai siis olihan meillä tietysti joitakin rajoituksia, mutta me emme vain välittäneet niistä. [naurua] Emme suostuneet missään kohtaa kompromisseihin, vaan teimme juuri sen, mitä halusimmekin. Taisin olla studiossa yhteensä kahdeksankymmentä päivää. Olin siellä ihan jatkuvasti.

Sinä siis lähes asuit siellä.

Einar: Niin minä tavallaan itse asiassa teinkin. Studiolla oli pieni huoneisto, jonne saatoin jäädä yöksi aina nauhoitusten ajaksi. Aluksi en pitänyt siitä yhtään, mutta 80 päivässä siihen alkoi tottua. [naurua]

Mutta tosiaan, koko prosessi oli samaan aikaan sekä todella upea että erittäin raskas. Se oli niin sanotusti aikamoista vuoristorataa. Kun asettaa tavoitteensa niin kunnianhimoisiin mittoihin, on lopulta aivan valtavan palkitsevaa, kun ne sitten lopulta saavuttaa. Kun taas tuntuu siltä, että mistään ei tule mitään, olo onkin sitten ihan surkea. Jotkin päivät studiossa olivat sellaisia, että en saanut yhtikäs mitään tehtyä. Ja studion varaaminen on todella kallista, joten aikaa ja rahaa vain meni hukkaan. Siellä sitten vain istuu ja säälii itseään samalla kun rahaa kuluu.

Se on kuitenkin osa sitä prosessia.

Einar: Kyllä, juuri niin. Se on osa prosessia. Onneksi kuitenkin tuottajamme David [Castillo] oli kärsivällinen, ja hänkin käytti aikaa mielellään soundien ruuvaamiseen ja etsimiseen, joten saimme paljon tehtyä, vaikka siihen kuluikin enemmän aikaa. Prosessi oli myös kenties hieman avoimempi kuin aikaisemmin. Joihinkin kappaleisiin olin kirjoittanut jo kaikkien osuudet valmiiksi – siis kaikkien paitsi Baardin [Kolstad, rumpali], koska hän aina kehittelee itse omat kuvionsa. Mutta suurimmasta osasta kappaleista tein aluksi vain raakaversiot, koska halusin, että bändikaverit voisivat päästää luovuutensa valloilleen ja tehdä itse omia juttujaan.

Millainen tyypillinen sävellysprosessisi sitten on? Teetkö kappaleista notaatioita vai alatko suoraan nauhoittaa demoa?

Einar: Aluksi hahmottelen kappaletta pianolla, ja sitten myöhemmin lisään siihen päälle erilaisia juttuja, kuten syntikoita. Teen kaiken työn suoraan sekvensserissä. Joihinkin kappaleisiin ohjelmoin myös suoraan kaikki kitarakuviot. Esimerkiksi ”The Congregation” -albumi on kokonaisuudessaan tehty niin, ja siitä kuulee, että kitaristi ei niitä riffejä ole tehnyt, mutta prosessi aina hieman vaihtelee.

Minkä sanoisit olevan suurin eroavaisuus edellisen albuminne ”Malinan” ja tuoreen ”Pitfallsin” välillä?

Einar: Soundi on muuttunut, ja musiikista on tullut huomattavasti monipuolisempaa. Uusi albumi on todella monipuolinen. Ei pelkästään sen suhteen, millaisia kappaleita sillä on, vaan myös sen tunnelman suhteen. Se kattaa melkein kaikki tunnetilat, ja sieltä löytyy myös voimaannuttavia kappaleita ja rauhallisia, rauhoittavia kappaleita. Mukana on kuitenkin myös häiritseviä ja jopa aggressiivisia juttuja. Toki myös melankolisia kappaleita, niin kuin kaikilla levyillämme. [naurua] Mutta yleisesti ottaen ”Pitfallsilla” on hyvin erilainen soundi aikaisempaan verrattuna. Tuotannoltaan se on myös huomattavasti suurempi. Siitä voi kuulla sen, että levyn tuottaminen on maksanut paljon enemmän kuin aikaisemmin. Ja me halusimmekin tuotannon olevan suurempi, mutta samaan aikaan halusimme levyn myös kuulostavan aikaisempaa orgaanisemmalta. Teimme paljon töitä sen eteen, että saisimme molemmista maailmoista esiin juuri ne parhaat puolet.

Halusimme saavuttaa massiivisen soundin ilman, että nojaisimme liikaa suuriin kitaravalleihin. Kitaroissa on se ongelma, että ne vievät niin suuren osan koko frekvenssikentästä, eivätkä kappaleet pysty hengittämään. Joskus se on siistiä, mutta sellainen ei vain sopinut tälle albumille. Massiivisuus syntyy levyllä toisinaan jousista ja toisinaan vaikka bassosta. Tältä levyltä löytyy nimittäin myös aikaisempia tuotoksiamme enemmän bassoa.

Mukana on bassokitaran lisäksi myös paljon synabassoa.

Einar: Kyllä, sitä on siellä paljon! [naurua] Ja kun basso soi levyllä, se myös kuuluu. Meille basso ei ole pelkästään sitä varten, että se rymisee siellä pohjalla, vaan me pidämme sitä tärkeänä instrumenttina.

Kuten mainitsit, on albumi tavallista henkilökohtaisempi. Miltä se sinusta tuntuu, että pian tuo erittäin henkilökohtainen levy on kaikkien kuultavissa, ja että ihmiset kirjoittavat siitä kaikenlaista internetiin?

Einar: Luonnollisesti se ahdistaa hieman, varsinkin, kun levyä ei ole vielä julkaistu, mutta minusta tuntui siltä, että minulla ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin tehdä tämä levy. Olen yleensä melko avoin ihminen, mutta on eri asia olla avoin läheisille ja niille, jotka tuntevat minut, kuin olla avoin koko maailmalle. Samalla tiedän, että moni saa apua siitä, että joku toinen samoissa tilanteissa ollut henkilö kertoo omista tuntemuksistaan. Koen sen olevan paljon tärkeämpää kuin sen, että pidän kaiken vain sisälläni. Minusta tuntuu vähän siltä, että jos on jonkinlainen taiteilija, on jo tavallaan valmiiksi luopunut täydellisestä yksityisyydestään. Eikä yksityisyyden tulisikaan olla se tärkein asia elämässä, joten koska se ei edes ollut itselleni vaihtoehto, päätin sitten vain avautua ihan kaikesta.

Palaute on ollut toistaiseksi hyvin positiivista. Mielestäni on tärkeää, että ihmiset voivat puhua asioistaan, koska moni voi samaistua niihin. Varsinkin, kun nämä asiat eivät valitse ihmistä sen mukaan, onko hän koditon, huumeaddikti vai suuren yrityksen johtaja. Silti ihmiset toisinaan sanovat, että: ”Sinähän olet artisti ja saat tehdä sitä, mistä olet aina haaveillut. Mikä syy sinulla muka on olla masentunut?” Mutta eivät nuo liity mitenkään toisiinsa. Masennus tulee usein elämään juuri niinä hiljaisina hetkinä, kun ei ole muita murheita. Viime vuosi oli yksi elämäni kamalimmista vuosista, vaikka mitään erityisen pahaa ei tapahtunutkaan. Varmasti näytti siltä, että asiat olisivat olleet hyvin, mutta siitä huolimatta se oli yksi kauheimmista vuosistani. Juuri niin masennus ja ahdistus toimivat: ne käyttäytyvät irrationaalisesti ja hassusti.

Kuka vaan voi sairastua niihin.

Einar: Juuri niin. Ja minusta tuntuu siltä, että musiikkimaailma on täynnä ihmisiä, jotka kärsivät noista asioista. Luulen sen johtuvan siitä, että heidän on päästettävä tunteensa valloilleen, jotta he kykenisivät luovaan työhön. He ovat paljon enemmän kosketuksissa sisimpiin tunteisiinsa kuin monet muut. Eikä luova ala ole muutenkaan mikään vakain mahdollinen elämäntyyli. Kiertue-elämä on raskasta, etkä ehdi pitää itsestäsi huolta, ja samaan aikaan saat jatkuvasti huomiota muilta ihmisiltä. Se on hieman liian vaihtelevaa elämää. Minua on auttanut se, että yritän lyhentää aikaväliä kotona olemisen ja kiertämisen välillä, ja että yritän tehdä niistä mahdollisimman samanlaisia.

Onko albumilla jotain sellaista kappaletta, josta olet erittäin ylpeä?

Einar: Niitä on oikeastaan aika paljon. Olin erittäin iloinen silloin, kun julkaisimme ”Belowin”. ”Alleviaten” saaminen albumille puolestaan oli hieman vaikeaa, koska se on niin kahtiajakava kappale. Se on kuitenkin myös todella voimaannuttava kappale, mikä oli minulle itselleni erittäin tärkeä asia. Siinä on tärkeä viesti minulle itselleni. Olen myös erittäin tyytyväinen ”Distant Bellsiin”. Se on myös ensimmäinen kappale levyllä, josta minä en aluksi tehnyt luonnosta, vaan siitä vastasi basistimme Simen [Børven]. Sen jälkeen työstimme sitä kaikki yhdessä. Se oli mielenkiintoinen tapa tehdä musiikkia, koska olen niin tottunut aina työskentelemään yksin. Astuin siinä mukavuusalueeni ulkopuolelle hyvällä tavalla, ja minun oli pakko käyttää aivan erityistä luovuutta.

Julkaisitte jokin aika sitten coverin Massive Attackin kappaleesta ”Angel”. Jos Massive Attack vuorostaan versioisi jonkin teidän kappaleenne, minkä kappaleen haluaisit kuulla? 

Einar: [Naurua] Voihan hitto. Olen aika varma, että niin ei tule koskaan käymään, mutta mieleeni tulee uudelta albumilta esimerkiksi ”I Lose Hope”. Siitä saisi hyvän elektronisen kappaleen, ja voisin kuvitella sen sopivan Massive Attackille.

Kuinka hyvin uskot uuden albumin kappaleiden sopivan osaksi keikkasettiänne?

Einar: Meillä on ollut aikaisemminkin hyvin monipuolinen settilista, joten mistään täysin uudesta haasteesta ei ole kyse. Olen hyvin innoissani, ja uskon uuden albumin materiaalin siirtyvän todella hyvin live-soundiin sen vuoksi, millä tavalla levy oli sävelletty. Esimerkiksi ”The Congregationin” materiaali oli huomattavasti vaikeampaa toteuttaa livenä, koska se oli niin tarkkaa ja laskelmoitua. Uusi albumi on paljon avonaisempi ja rennompi, joten on myös helpompaa pitää se sellaisena keikoilla. Ja hassua on se, että vaikka tämä onkin paljon kevyempi albumi kuin yleensä, moni juttu albumilla kuulostaa paljon raskaammalta kuin jotkin metallikappaleistamme.

Jos voisit muuttaa yhden asian musiikkimaailmassa, mikä se olisi?

Einar: Haluaisin, että eri tyylien välillä olisi vähemmän rajoja. En ymmärrä, miksi niitä pitää olla. Me esimerkiksi soitamme monilla metallifestivaaleilla sellaisten bändien joukossa, joiden kanssa meillä ei ole musiikillisesti mitään yhteistä. Sanotaan vaikka Leprous ja suomalainen Korpiklaani; kuuletko meissä mitään samanlaista?

Nyt täytyy sanoa, että en kuule.

Einar: Juuri niin, mutta silti me soitamme samoilla festivaaleilla! Esimerkiksi Tuska-festivaali on sen verran iso, että siellä on paljon erityylisiä bändejä. Sitten taas on valtavasti pienempiä festivaaleja, joiden anti saattaa koostua lähes kokonaan death metalista tai folk metalista. On toki hienoa, että pääsemme soittamaan sellaisiinkin tapahtumiin, mutta on outoa, että esiinnymme enimmäkseen juuri sellaisilla festivaaleilla.

Olisi hienoa kuulla metallia myös muilla festareilla. Devin Townsend taisi kerran sanoa, että metallimuusikkona oleminen on kuin olisi entinen pornotähti. Vaikka tekisit mitä, silti ihmiset sanovat, että ”joo, mutta sinähän soitit hevibändissä”. Toisinaan metallifanit menevät vähän liian pitkälle, ja tunnistan sen myös nuoremmasta minästäni. Saatoin esimerkiksi harmistua siitä, jos joku metallifani leikkasi tukkansa tai lopetti käyttämästä bändipaitoja. Olin aina ihan, että: ”Mitä helvettiä? Senkin petturi!” On todella outoa, että tuollainen ajatusmaailma vallitsee edelleenkin metallipiireissä. On hienoa, jos rakastaa metallia, mutta ei se tarkoita sitä, että pitäisi kuunnella vain metallia, tai että pitäisi olla pitkät hiukset. Haluaisin, että koko musiikkimaailmassa olisi enemmän vapautta näiden asioiden suhteen.

Mikä sitten on mielestäsi suurin ongelma progemetalliskenessä?

Einar: Mielestäni suurin ongelma progemetallipiireissä on se, että siellä pääpaino on enemmän kykyjen esittelemisellä kuin tunteiden välittämisellä. Mielestäni joidenkin progebändien tulisi käyttää enemmän aikaa musiikkiinsa. Ei esimerkiksi hyvää TV-ohjelmaa tehdä niin, että ruudulla tapahtuu koko ajan. Kuvittele vaikka, millainen Game of Thrones olisi, jos siinä olisi koko ajan ruudulla lohikäärmeitä tai white walkereita. Se olisi todella väsyttävää. Mutta kun juonta kehitellään, reaktio on ihan toisenlainen sitten, kun ne lopulla tulevat ruudulle. Sama pätee musiikkiin. Kannattaa hetki kehittää asioita. Moni progebändi yrittää liikaa olla uniikki, vaikka kukaan ei mielestäni ole sitä täysin. Pitäisi sen sijaan keskittyä olemaan sitä, mitä todella on. Silloin juuri tavallaan olet uniikki. Ihmiset kokevat, että heidän pitäisi näyttää olevansa tietynlaisia sen sijaan, että olisivat sitä, mitä oikeasti ovat. Maailma ei tarvitse toista Leprousta, vaan kannattaa tehdä sitä, mitä todella on.

Haluaisitko sanoa vielä jotain suomalaisille faneillenne?

Einar: Tämä on aina vaikein osuus, en koskaan keksi mitään sanottavaa! [naurua] Odotan innolla keikkojamme Suomessa, nähdään siellä!

Haastattelija: Samuel Järvinen

Kommentoi julkaisua