Leprousin ”Pitfalls” on murtuneen mielen synnyttämä mestariteos

Kirjoittanut Samuel Järvinen - 17.10.2019

Kun bändi ottaa askeleen uuteen suuntaan musiikissaan, on vaarana usein se, että fanit kokevat tulleensa petetyiksi. Bändin pitäisi soittaa juuri sellaista musiikkia, jota se on aikaisemminkin tarjoillut faneilleen, eikä tyyli saisi missään nimessä ainakaan muuttua liikaa – ei ainakaan kevyemmäksi saatikka popimmaksi.

Tässä kohtaa norjalainen Leprous ottaa ison, mutta tietoisen riskin uudella ”Pitfalls” -albumillaan. Avant-garde -henkisestä kokeellisesta metallistaan vuosia tunnettu yhtye julkaisi vuonna 2017 ”Malina” -albuminsa, jolla kuultiin entistä kevyempi versio bändin progressiivisesta metallista. Mukana oli ensimmäistä kertaa hallitsevassa asemassa jousisoittimia, enemmän suoraviivaisia rakenteita, tarttuvia kertosäkeitä ja huomattavasti enemmän rauhallisempia ja seesteisempiä hetkiä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Mikäli kontrasti vuoden 2015 ”The Congregation” -albumin ja ”Malinan” välillä oli suuri, on ”Pitfalls” ehdottomasti suurin harppaus täysin uuteen suuntaan kuin aikaisemmin. Osviittaa bändin uusista musiikillisista mielenkiinnonkohteista antoi jo vuoden 2019 alussa julkaistu cover trip-hop -yhtye Massive Attackin kappaleesta ”Angel”, joka varmasti sai monet raapimaan päätään. Mikäli et pitänyt kyseisestä tulkinnasta, on minulla tarjota sinulle huonoja uutisia. ”Pitfalls” nimittäin jatkaa kyseisellä tiellä ilman estoja ja suurella ruokahalulla.

”Pitfalls” on siitä erityislaatuinen albumi, että se ei nojaa mihinkään niistä trendeistä, joita progressiivisessa metallissa tällä hetkellä on. Tällä levyllä ei kuulla matalalle viritettyjä monikielisiä sähkökitaroita, villejä tahtilajiviidakoita tai onttoa ja pölyistä 70-luvun ihannointia. Albumi on sen sijaan täynnä syntetisaattoreita, helposti lähestyttäviä mutta tarttuvia grooveja, rumpukoneita ja jousia, joista vastaa jälleen kerran loistava sellisti Raphael Weinroth-Browne yhdessä viulisti Chris Baumin kanssa.

Etukäteen julkaistu avauskappale ”Below” toimii hyvänä siltana uuden levyn ja ”Malinan” välillä. Katkeransuloisilla ja varovaisilla syntetisaattorisoinnuilla alkava kappale on samalla sekä hyvin tyypillinen Leprous-single että myös hyvin erilainen sellainen. Se on toisaalta yhtä alakuloinen ja dramaattinen kuin mihin bändiltä on totuttu, mutta se on myös tavallista ilmavampi ja levollisempi. Kappaleen ensimmäisessä puoliskossa fokus on varovaisissa syntetisaattoreissa, Einar Solbergin rikkaassa ja voimakkaassa tulkinnassa sekä komeissa jousisovituksissa. Toisella puolella mukaan astuu rumpusampleilla toteutettu shuffle-komppi muhkean basson kanssa tavalla, joka ei todellakaan ole kaukana Massive Attackista.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Seuraava kappale ”I Lose Hope” ei nostata tempoa tai intensiteettiä, vaan lähtee rullaamaan eteenpäin tukevasti bassokitaran ajamana. Basso ottaa koko kappaleessa hyvin vahvan roolin, mikä on erittäin tervetullutta vaihtelua. Bassokitara jää usein modernissa progressiivisessa metallissa taka-alalle soittamaan samaa kuin sähkökitara, ja groovaavat ja itsenäiset bassolinjat ovat olleet harvassa. Kolmantena kuultava ”Observe The Train” jatkaa rauhallisella linjalla. Paikoin meditatiivinenkin kappale tuntuu lähes hengittävältä organismilta leijuvan pulssinsa ansiosta, jonka päälle Einar maalailee äänellään hentoa kontrapunktia ja suloista harmoniaa.

”By My Throne” on jo hieman jykevämpi kappale, jota ajaa eteenpäin niin kutsuttu ”four on the floor” -komppi diskoa tihkuvien hi-hattien maustamana. Niin kuin edellisessä kappaleessa, myös tässä bassokitaran sijaan käytetään jykevää synabassoa, joka tuntuu koko kehossa. Tällä kertaa Solberg tuo lauluunsa mukaan hieman itämaiselta kuulostavia melodiaornamentteja, mikä antaa kappaleelle oman erityisen värinsä. Myöhemmin kuultava ”At The Bottom” on tästä vielä kehittyneempi versio, jossa vihdoin nostetaan intensiteettiä hylkäämättä kuitenkaan niitä pääelementtejä, joita levyllä on jo tähän asti kuultu. ”Foreigner” puolestaan on eniten bändin aikaisempaa tuotantoa, tarkemmin sanottuna ”The Congregationia”, muistuttava kappale. Kuullaanpa tässä villisti rokkaavassa numerossa myös lukuisia viittauksia vuoden 2015 albumiin sen lyriikoissa.

Täysin oman lukunsa ansaitsee kappale ”Distant Bells”, joka ei ole pelkästään yksi tämän vuoden kauneimmista kappaleista, vaan ehdottomasti yksi Leprousin hienoimmista sävellyksistä ikinä. Se alkaa tasaista sykettä yllä pitävällä pianonuotilla, jonka ympärillä kimaltelee kaukaisten kellojen lailla varovaisia sointuja, jotka liikkuvat duurista molliin ja takaisin. Kappaleen piano-osuudet ovat samaan aikaan yhdistelmä minimalismin juurevaa meditatiivisuutta ja impressionismin utuista maalailua. Vahvasti modernista taidemusiikista ammentavassa sovituksessa kuullaan Solberg hauraimmillaan ja herkimmillään kuin koskaan. Henkeäsalpaavan sellosoolon jälkeen delay-efektein maustettu kitaranakutus ja kiireinen rumpukomppi potkaisevat kappaleen kohti kutkuttavaa finaaliaan, joka saa minut aina istumaan tuolini reunalla silkasta innostuksesta. Sanat eivät riitä kuvailemaan sitä tunneta, kun bändi vihdoin räjähtää viimeiseen kertosäkeeseen. Melankolisena valituksena soljuvat jouset, Solbergin kahleistaan vapautunut mahtipontinen ääni, komppisektion villi paiskonta, taustalaulujen tarttuva vastamelodia… Kyseessä on levyn päätöskappaleen ohella koko ”Pitfallsin” mestarillisin kappale ja yksi Leprousin parhaista.

Päätöskappale ”The Sky Is Red” onkin sitten tosiaan jotain aivan muuta. 11 minuuttia kestävä teos lähtee käyntiin villisti nykivällä kompilla, jonka taustalla kuullaan jykevää ja pahaenteistä kuoroa. Pian Solberg liittyy mukaan erikoisella ja hivenen karmivalla laulumelodiallaan ennen kuin säkeistössä rauhoitutaan jylhään ja mahtipontiseen äänimaisemaan, johon kuoro ja aksentoidusti hakkaavat rummut tuovat ryhtiä. Nämä kaksi maailmaa vuorottelevat aina hieman yli puolen välin, kunnes suunta muuttuu täysin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Kun ensimmäisen kerran kuulin melodian, joka jää outrossa roikkumaan ilmaan pahaenteisenä varoituksena tiesin, että jotain tulee tapahtumaan. En muista milloin viimeksi olisin kuullut melodian, joka onnistuu samalla tavalla karmimaan. Vinksahtaneen ja erittäin epätyypillisen melodian taustalla alkavat soittaa kompastelevat ja kumisevat rumputomit, jotka eivät ainakaan yhtään kevennä melodian luomaa pelottavuutta. Pian kuoro kuitenkin aloittaa oman osuutensa, joka luo kontrastina jopa hyvin levollisen ja rauhoittelevan äänimaiseman. Täyden instrumentaation räjähtäessä lopulta käyntiin on lopputuloksena samaan aikaan sekä mahtipontinen ja pelottava että raskas lopetus koko levylle. Suuri kunnia täytyy antaa kuorolle, jonka Solberg kertoo hommaneensa viime hetkellä mukaan levylle. Se todellakin nostaa kappaleen sellaisiin sfääreihin, että esimerkiksi Ligeti ja Orff olisivat ylpeitä.

”Pitfalls” on suuri riski Leprousilta. Kyseessä on tähän asti huomattavasti erilaisin albumi bändiltä, joka on tunnettu raskaasta ja rytmisesti orientoituneesta metallistaan. Siirtymä kevyempään, trip-hop -vivahteiseen, hillitymmin groovaavaan ja ilmavampaan ilmaisuun on kuitenkin äärimmäisen luonnollinen ja uskottava. Solbergin ääni pääsee loistamaan vielä tavallistakin enemmän, ja ”Pitfallsilla” kuullaankin varmasti miehen komeimpia suorituksia ikinä. Yksi hallitseva elementti levyllä on se, että se on hyvin paljas ja riisuttu bändin aikaisempiin tuotoksiin verrattuna. Solberg laulaa suoraan ja ymmärrettävästi mielen sisäisistä ongelmista, ahdistuksesta, masennuksesta ja näistä toipumisesta. ”Alleviate” ja ”Observe The Train” ovat upeita voimalauluja, jotka toimivat vastakohtana ”Belowin” ja ”I Lose Hopen” alakuloisuudelle. Vaikka niistä ei pitäisikään musiikillisesti, on syytä nähdä muusikko musiikin takana. Solbergin oli ehdottomasti pakko tehdä nämä kappaleet, sillä ne ovat varmasti auttaneet häntä suunnattomasti omien ongelmiensa kanssa.

Leprous on kypsynyt uskomattoman ihailtavalla tavalla, ja ”Pitfalls” vain todistaa sen, että kyseessä on yksi genren monipuolisimmista ja taitavimmista yhtyeistä. On selvää, että moni tulee pettymään tähän levyyn. Se ei ole raskas tai erityisen koukeroinen, vaan se painottaa fokuksensa toisenlaisiin asioihin, kuten tunteeseen, tilan tuntuun, dynamiikkaan ja toisenlaisiin musiikillisiin vaikutteisiin. Avoimen mielen omaavalle kuulijalle käy kuitenkin pian selväksi, että kyseessä on häkellyttävä suoritus soitannollisesti, sävellyksellisesti ja konseptuaalisesti. ”Pitfalls” on ehdottomasti Leprousin uran paras teos tähän asti, joka jättää ainakin minut haukkomaan henkeäni jokaisen kuuntelun jälkeen. Levy ei saa täysiä pisteitä sen takia, että se olisi virheetön, vaan siitä syystä, että se on musiikillisesti niin erinomainen suoritus, että suosittelen sitä ehdottomasti kaikille.