”Lesoja biisejä ylileveällä soundilla” – klassikkoarvostelussa Corrosion Of Conformityn 20-vuotias ”America’s Volume Dealer”

Vuonna 1984 Pohjois-Carolinan Raleighin hardcore-pohjaiset crossover metalin mestarit Corrosion Of Conformity (lyhennettynä C.O.C.) oli noussut levy levyltä kuuluisammaksi ja vakiinnuttanut asemansa hard rockin ja metallin maailmanluokan yhtyeiden tuntumassa. Yhtyeen soundi oli muuntautunut koko 1990-lukua itärannikon kipakan likaisesta, sludgahtavasta hardcoresta lähemmäs syvän etelän boogien, southern ja stoner rockin sekä Black Sabbathin klassikoilta tuoksahtavan, raskaan duuririffittelyn keskiötä. Yhtyeen 26.9.2000 julkaistu kuudes albumi ”America’s Volume Dealer” oli yhtyeen historiassa kyseisen musiikillisen evoluution huipennus ja samalla käännekohta tämän uralla.

”America’s Volume Dealerilla” C.O.C.:n klassisin kokoonpano oli huippuvireessä niin biisien sävellyksen kuin soitannollisten edesottamusten suhteen. Tuossa vaiheessa C.O.C.:n riveissä kaksi albumia tehnyt ja mm. southern metalin superkokoonpano Downin riveissä soittanut, upealla äänellä varustettu, nyanssitajuinen laulaja-rytmikitaristi Pepper Keenan oli edesauttanut yhtyeen kappalemateriaalin kehittymistä levy levyltä lähemmäs 1970-luvun klassisen rockin ja raskaan stoner metalin fuusiota. Yhtyeelle musiikillisen kehityksen suunta oli luonnollinen, ja samalla se oli myös paluu yhtyeen jäsenten omille musiikillisille juurille.

Jo edeltävällä vuosikymmellä julkaistuilla, myynnillisesti varsin menestyneillä albumeilla ”Blind” (1991), ”Deliverance (1994) ja ”Wiseblood” (1996) C.O.C. oli siirtynyt asteittain lähemmäs aurinkoisia kitaraharmonioita ja kantrahtavaa, bluegrassin vivahteista, raskasta riffirockia. Vuosien varrella yhtyeen jämäkän soitannollisen kivijalan jalostaneiden alkuperäisjäsenten, punk-orientoituneen soolokitaristi Woody Weathermanin, basisti Mike Deanin ja rumpali Reed Mullinin (1966–2020) yhteissoitto soi albumilla muhkean täyteläisenä. Albumin musiikillisen luonteen merkittävänä tekijänä toimi tuottaja-multi-instrumentalisti John Custer, joka tuossa ajassa uusinta studioteknologiaa hyödyntäen sai yhtyeen yhteissoinnin kuulostamaan massiivisemmalta kuin valtamerilaiva ahtojäissä, mutta silti aurinkoisen letkeältä. Custer myös sävelsi albumin loppupuoliskolle raskaasti rouhivan tunnelman keskelle sopivan kevyemmän välipalan, soulahtavan americana rock -kappaleen ”Take What You Want”. Custer soitti albumille myös joitakin ekstrabassoraitoja täyteläistääkseen levyn äänimaisemaa, ja Dean puolestaan soitti Rhodes-pianoa.

Kauniin raskaasti keinuva puolislovari ”Over Me” käynnistää albumin unenomaisella tunnelmallaan. Kertosäkeessä C.O.C. näyttää sitten tehokkaimmat puolensa raskaan riffin dynamiikan ymmärtäjinä. Tässä kohtaa Weathermanin riffityö voisi yhtä hyvin olla eräältäkin heavy rock -klassikolta nimeltä ”Vol. 4”. Singlebiisi ”Congratulation Song” soveltuu albumin annista helpoiten radiosoittoon. Asian nurjana puolena on se, että biisi on helposti pureskeltavana korvakarkkina hieman puolivillaiseksi jäävää heavy countrya. Ehkä vuosituhannen toistaiseksi upein blues-pohjainen southern rock -biisi tuleekin sitten heti kolmantena. Upea syvän etelän rock-eepos ”Stare Too Long” on kuin Lynyrd Skynyrdin ”Nuthin’ Fancylta” vahingossa pois unohtunut maailmanluokan hittibiisi. Folk-laulajatar Teresa Williamsin ja pop-laulaja Chen Chaphamin upeat, kantrahtavat taustalaulustemmat täydentävät liikuttavan upeasti kudottua, puuvillapelloilta tuoksuvaa kappaletta. Pisteenä i:n päälle Gov’t Mule– ja The Allman Brothers– yhtyeistä naavaparroille tuttu kitaralegenda Warren Haynes heittää kaksi ehkä loppuelämänsä hienointa slide-sooloa. Lopputulos on henkeäsalpaavan kaunis ja ajaton.

Keenanin pahaenteisen narisevilla lauluriveillä käynnistyvä ”Diablo Blv.” on raskaalla kädellä louhittuine boogie-rytmeineen albumin rankinta ja pirullisinta antia. Silti luonnonmukaisen mukaansatempaava groove-jyystö tekee biisistä todella helposti tarttuvan mutta silti kuuntelukertoja kestävän. Biisi on kuin disko-rockia helvetistä, nimensä mukaisesti. Groovemetalisen alkuriffinsä myötä ”Doublewide” soi puolestaan aivan kuin Helmet hawaijipaitoihin sonnustautuneena housebandina jossain Malibun turistirysän allasbaarissa. Myös kutkuttavasti kasvava, soulahtavan groovaava riffirockin mestariteos ”Zippo” nousee ehdoitta albumin parhaimmistoon. Kertosäkeen tekstissään kappale tarjoaa C.O.C.:lta myös huikean, itseironisen tyylinäytteen:

”Is everybody with me? Is everybody cool? Is anybody lazy? Am I the only fool? – I say: Yeah… Maybe just and rock ’n rollah! – You know – a…?”

Ilmavasti mutta silti tanakasti keinuva heavyboogie ”Who’s Got The Fire?”, eteerisen bluesahtava, jopa bossanova- ja lattarisävyjä sisältävä ”Sleeping Martyr” sekä kevyen kosmisen stoner-himmailun ja ”Technical Ecstacyn” aikaisen, kokeellisemman Black Sabbathin yhdistävä ”13 Angels” toimivat albumin loppupäässä mallikkaasti. Teokset ovat malliesimerkkejä biiseistä, jollaisia Metallica olisi kaivannut saadakseen 90-luvun ylipitkistä bluesahtavista hard rock -levyistään huomattavasti eheämpiä kokonaisuuksia.

”Wiseblood”-albumin suoraviivaisemmasta raskaan rockin mäiskinnästä muistuttava, mutta hieman yksiulotteinen ”Gittin’ It On” päättää varsinaisen albumin. Kuin takaumina yhtyeen vanhoista ajoista albumin eurooppalaisen CD-painoksen bonusbiiseinä kuullaan Mullinin rähisemä, tymäkkä hardcore-veto houstonilaisen Legionnaire’s Disease Bandin cover ”Rather See You Dead” sekä demoversio AC/DC:n riffiarkusta lainatusta ”Steady Rollerista”. Japanilaispainoksen erikoisuutena kuullaan albumin sessioista yli jätetty, helpommin perinteisempään melodiseen, klassisen Amerikan rockin muottiin Suzi Quatron ja vanhan Kissin tapaan sujahtava ”World On Fire”. C.O.C.:n omaan pirtaan kappale on kuitenkin turhan konventionaalinen ja melodinen.

Corrosion Of Conformityn hauduttelema rento, duurissa soiva ja maanläheinen, syvän etelän metallisen raskas rock oli puhjennut vuosituhannen taitteeseen tultaessa täyteen kukoistukseensa. Nu metalin ja sliipatun emo-rockin huippusuosion aikoihin, vuosituhannen vaihteeseen tuodun ja tuotetun heinähattu-hard rock -albumin julkaiseminen oli kuitenkin monien mielestä niin musiikillinen kuin kaupallinen itsemurha. Siitäkös raleighilaisnelikko kuitenkaan välitti pätkääkään. C.O.C. teki Custerin johdolla ja avulla ainoastaan sen, mikä itsestä tuntui hyvältä ja mikä tyydytti heidän omat musiikilliset ambitionsa. Pian albumin ilmestymisen jälkeen Reed Mullin jätti yhtyeen henkilökohtaisista syistä. Albumin maailmankiertueen ajaksi hänen tilalleen C.O.C.:n rumpupallille istahti Downista, Crowbarista, Eyehategodista ja Superjoint Ritualista tuttu multi-instrumentalisti Jimmy Bower.

Albumin ainoana singlelohkaisuna julkaistu, tyylipuhdas, hienosti svengaava ja ilmava heavy rock -biisi ”Congratulations Song” nousi Billboardin valtavirran rock-singlejen listalla korkeimmillaan sijalle 24.

”America’s Volume Dealer” jäi ilmestymisensä aikaan huutavan aliarvostetuksi albumiksi. Ajassaan albumi oli todellakin outolintu, vaikkakin se on ehdottomasti yksi kuluvan vuosituhannen orgaanisimmista, musiikillisesti rikkaimmista ja tyylikkäimmistä raskaan rockin albumeista. Rehellisyyden nimissä voi myös luonnehtia, että albumin musiikillinen arvo on ainoastaan kasvanut korkoa nämä kuluneet 20 vuotta. Kyseessä on täydellinen soundtrack aurikoisille kesäpäiville.