Levy jota kuuntelee todella mielellään — arviossa Moon Shot -yhtyeen ”Thunderlust”
Moon Shot -yhtyeen edellisestä julkaisusta on kulunut jonkin aikaa, joten otan tervetulleena vastaan sen, mitä yhtye on tällä kertaa keksinyt kolmannella täyspitkällä albumillaan. Onko tapahtunut esimerkiksi jotain uudistusta, vai jatketaanko samoilla äänimaisemilla. Moon Shot ei tunnu olevan pelkkä ohimenevä superkokoonpano, vaan kyse alkaa olla jo jostain isommasta ja kestävämmästä. Albumi kantaa nimeä ”Thunderlust”, eikä siltä tunnu puuttuvan tunnetta.
Edellä mainittua termiä ”äänimaisema” käyttäen voi yhtyeen soundia pitkälti kuvaillakin. Laulaja Ville Maljan emotionaalinen ja samalla helposti lähestyttävä tulkintatapa sointuu yhtyeen musiikkiin kuin vesilätäkkö sadesäähän. Tai auringonpaiste vesilätäkköön. Skaala, jolla liikutaan, on seesteisen energinen sekä sopivasti melankolisen pirteä. Siellä täällä esitellään paitsi soittotaitoa mutta myös korvakarkkeja. Joissain kohdin albumia voi ehkä jopa bongailla jotain tuttuja juttuja eli lainailuiltakaan ei säästytä.
Mitä tulee ”Thunderlust”-albumin kappalemateriaaliin, on se vähintäänkin mukiinmenevällä tasolla alusta loppuun. Myös hittipotentiaalia on havaittavissa siellä täällä. Ei ehkä siltikään samassa määrin kuin debyyttialbumi ”Confessionin” kohdalla mutta reippaasti kuitenkin. Siinä, missä ”Thunderlust” häviää debyytille hittipotentiaalissa, on korvattu selvästi isommalla soundituotannolla.
Albumi starttaa tavallaan oudosti. ”Razor’s Edge” -kappaleen kosketinsoitinkuvio, joka soi alussa loopilla, tuo mieleen Netflix-sarja Stranger Thingsin tunnusmusiikin. Nimestä huolimatta ei olla siis AC/DC:n hiekkalaatikolla, vaan kyseessä on modernia rock-musiikkia. Hitaasti käynnistyvä alku viivyttelee kitaran mukaan tullessa sen verran, ettei kaikkia kortteja paljasteta saman tien tai mennä edes sata lasissa kappaleen ytimeen. Se on pelkästään hyvä asia, sillä nykymusiikissa tapahtuu suoraan asiaan menemistä ihan liikaa ilman sen kummempaa sisältöä välttämättä myöhemmin koko kappaleen aikana. Moon Shot kosiskelee pikkuhiljaa mukaan levyn pariin ja saa kuulijan siten hieman koukkuunkin.
Myöhemmässä vaiheessa albumia meno jatkuu pitkälti samoissa taajuuksissa mennen välillä myös suoraan siihen biisin ytimeen. Yksi hyvä esimerkki sekä hittipotentiaalista että sopivasta balanssista tahdikasta ja fiilistelyä on ”No Walls”, joka lukeutuu albumin parhaimmistoon. Kappaleen alkupuolella ollaan varsin vahvasti kasaritunnelmissa. Ikään kuin Heart-yhtyeen ”Barracuda”-hitti olisi naitettu Survivorin ”Eye of The Tigeriin”. Ja sehän on asia, joka toimii. Selvästi kapinahenkeä lyriikoissa esittelevä kappale tuo esiin teemaa, josta on pilkahduksia albumin muissakin kappaleissa.
”Thunderlust” vaikuttaakin olevan albumi, joka toimii ikään kuin soundtrackina sortoa vastaan. Kappaleet otsikoilla kuten ”Hammer Of Changes” jatkaa pitkälti samaa lyyristä teemaa ollen albumin keskeisimpiä vetoja. Muita erityisesti mieleenjääviä yksittäisiä herkkupaloja löytyy juurikin albumin puolenvälin jälkeen. Niitä ovat ainakin ”Hey Boy” ja albumin loppupuolella nimikappale ”Thunderlust” sekä albumin päättävä ”Final Call”.
Todella kansainvälisen soundin omaava albumi on ehdottomasti onnistuminen, vaikka se ei keksikään uudelleen sen kummemmin bändiä itseään kuin rock-musiikkiakaan. Tuotannollinen jämäkkyys ja tekemisen taito tekee siitä Moon Shotin kohdalla askeleen eteenpäin menevän yhtyeen. Muuten ”Thunderlust” tarjoaa samaa Moon Shotia kuin pari aikaisempaakin levyä. Yhtyeen fanit eivät pety ja mikä tärkeintä: Albumi erottuu ajassamme positiivisella tavalla. Kaikki rock-yhtyeet eivät seuraa trendejä vaan tekevät omaa juttuaan täydellä intohimolla.