Liar Thief Bandit todistaa ”Icon”-levyllään, että rock ’n’ roll elää ja voi hyvin!

Läntisestä naapuristamme ponnistava Liar Thief Bandit palaa kehiin neljännen albumin myötä ja täytyy heti sanoa, että viime syksynä ensimmäiset Suomen keikkansa heittänyt yhtye on ”Icon” – levyllään huikeassa iskussa. Paluusta on tosin sikäli väärin puhua, että yhtye on ollut varsin aktiivinen koko ajan.

 ”Icon” on täynnä toiminnallista ja voimallista rokkia, josta ei koukkuja, iskevyyttä eikä melodioita puutu. Suoraan päin kasvoja iskevällä riffillä levyn aloittavasta ”The Ultimate Sign” – biisistä lähtien yhtye tarjoilee tiukasti soitetun ja tapahtumarikkaan kokonaisuuden. Tapahtumarikkaalla viittaa siihen, että vaikka biisi saattaa alkaa tiettyjen raamien puitteissa, niin yhtye on osannut ladata biiseihin erilaisia tunnelmia ja kuin tuosta vain kappaleen johtotähtenä toiminut riffi tai idea saattaa muuttua joksikin muuksi rikkomatta sisältöä lainkaan. Varsinkin kitaristi – laulaja Mike Jacobson heittää alituiseen pieniä jippoja pitkin biisejä ja juuri tämän vaihtelevuuden vuoksi albumi pitää kuulijankin innostuneena varpaillaan, että mitä tapahtuu seuraavaksi. Bändi on silti sovituksissaan säilönyt jalon tiivistämisen taidon riisuen kaiken turhan pois eivätkä ne näin ollen rönsyile hallitsemattomina kaaoksina. 

Levyn tietynlainen draamankaari on osattu myös rakentaa mielenkiintoa ylläpitävästi, sillä levyä vauhdittavat sopivassa määrin nopeammat kaahailut kuten aiemmin mainittu ”The Ultimate Sign”, ”Traces Of Use” sekä ”Residence Sorrow” ja taas vastaavasti kierroksia laskevat hieno ”Can´t Slow Me Down” sekä säväyttävän tunnelman luova ”It All Goes Away In The End”. Itse asiassa levyn biiseissä on kuin tiivistettynä vuosikymmenten populaarikulttuuri, joka on osattu pitää tuoreena ja innostavana jättäen kuulijalle puhdistautuneen sekä energisen olon.

Biiseistä voisi nostaa esiin melkein minkä tahansa jostain erillisestä riffistä, tunnelmasta, melodiasta tai fillistä, joten niiden kaikkien luettelointi on tässä hieman turhaa. Sen verran täytyy kuitenkin mainita, että esimerkiksi ”The Dying Efforts” – biisissä basisti Niklas Dahren soundi on sellainen, että voin sieluni silmin kuvitella Lemmyn nostavan jossain hyväksyvästi drinkkinsä ilmaan. Dahre ja rumpali William Grube muodostavat triolle elintärkeän svengaavan ja tanakan pohjan, johon Jacobsonin on oiva kutoa omaa kuusikielistä verkkoaan. Täytyy myös mainita, että minun vetoaa suuresti Jacobsonin ääni, jossa on voimaa sekä melodisuutta ja pidän hänen tavastaan rytmittää sekä asettaa sanansa juuri oikein palvellakseen biisiä parhaalla mahdollisella tavalla. 

Hyvän levyn mittarina toimii itselleni edelleen se, että levystä voi ottaa vauhtia vaikka ulos lähtiessään, mutta saa yhtä lailla pauloihinsa seuraavan (tai jonkun päivän) kohmelossa. Huonommaksi levyä ei myöskään tee se, että itse huomaa välillä pomppivansa ympäri huonetta ilmakitara käsissään tai huitovansa ilmaa kuvitteellisena rumpalina. Liar Thief Bandit ansaitsee kaiken saamansa huomion, joten suosittelen antamaan mahdollisuuden. Tämän levyn myötä ainakin rock elää ja voi hyvin, sillä kuten yhtye laulaa hienossa ”Death Pioneer” – biisissä, niin ”things change but the fire stays the same”! Hienoa, kertakaikkisen hienoa!