Liekehtiviä tunnelmia keskitalven hornankattilasta – Talvihelvetti 2023

Maatamme ankarasti kurittaneeseen tammikuiseen paukkupakkaseen paras lääke lienee lämpö, joten on sinänsä luonnollista että torstaina 5.1.2023 järjestetty Talvihelvetti keräsi paikalle runsain mitoin kylmän- tai kalmankankeaa metallikansaa lämmittelemään synkkiä sielujaan Tampereen livemusiikin mekkaan, toiselta nimeltään Tullikamarin Pakkahuoneelle. Yhden illan metallifestivaalin käytössä oli totuttuun tapaan myös samassa rakennuksessa sijaitseva Klubi.

Saapuminen menomestoille sujui omalta osaltani varsin sutjakasti, kiitos venuen mainion sijainnin hyvin keskeisellä paikalla aivan kaupungin keskustan tuntumissa. Tapahtumailtana jyllännyt kipakka pakkanen toi oman twistinsä illan tunnelmaan virittäytymiseen ja jo tutuiksi tulleille oville kävellessäni ja lumen narskuessa kenkieni alla ajatus sisätiloissa järjestettävästä minifestivaalista lämmitti mieltä. Itse saavuin Pakkahuoneelle hieman ovien avaamisen jälkeen ja oli mukava huomata että edes muutama muu oli myös saapunut paikalle hyvissä ajoin – jo alakerran narikan alueen oli vallannut iloinen puheensorina ja tuttujakin paikalta löytyi miltei välittömästi.

Heitettyäni tavarani narikkaan oli vuorossa se alkuillan kiinnostava osuus, eli illan alueen kartoittaminen. Portaat ylös kiivettyäni huomasin, että Pakkahuoneelle tyypillisesti merch-tiski oli sijoiteltu pieneen syvennykseen päälavasta katsottuna oikealle ja mukaani tarttuikin sieltä kesän Saarihelvetistä jäänyttä oheistuotetta. Ruokahuoltoakin illalle oltiin järjestetty Saarihelvetistä tutun makkaratiskin muodossa ja virvokkeita sai kahdelta eri pisteeltä lava-alueen välittömästä läheisyydestä. Napattuani itselleni huurteisen muovituopin sukelsin Klubin puolelta kajastavaan synkän violettiin hämyyn, jossa tunnelma vaikutti jo odottavan tiiviiltä. Illan toisen esiintyjän ja Klubin puolen avaajan, Brymirin, soittimia oltiin kasattu kompaktille lavalle valmiiksi odottamaan ja seinää valaisi ikoninen neonkirjaimin koristeltu teksti ”All You Bleed Is Love”. Indeed.

Katsauskierroksen jälkeen oli aika sijoittaa itsensä päälavan tuntumiin odottelemaan ensimmäistä esiintyjää, melodeath-ylpeys Mors Subitaa. Kuluneen kesän Saarihelvetissäkin villinnyt oululaisjyrä lukeutui edelleen illan odotetuimpiin esiintyjiin ja juuri ennen yhtyeen astelemista lavalle huomasin yleisömäärän kasvaneen maltillisesta muutamasta norkoilijasta noin puoli salia täyttävään ihmismassaan. Yhtyeen viimeisimmältä ”Extinction Era” -albumilta löytyvä sekä bändin settilistoissa usein pyörinyt ”Strain” toimi voimakkaana avaajana illalle, siitäkin huolimatta että aivan setin alussa olin itse havaitsevinani hieman totuttua alhaisempaa äänenvoimakkuutta. Miksaus oli silti lavan läheltä kuunneltuna hyvin tasainen ja ensimmäiset kappaleet aiheuttivat eturivissä fanien keskuudessa muutamankin tuulimyllyn käynnistymisen. Olen kirjoittanut muistiinpanoihini Mors Subitan kohdalle sanat ”tekemisen meininki” ja mielestäni tämä kuvastaa orkesterin läsnäoloa lavalla varsin hyvin – yhtyeellä selkeästi riittää esiintymisintoa vaikka muille jakaa. Sieluun saakka potkiva ”As Humanity Weeps” piti sisällään erittäin vaikuttavan, välkehtivän valoshown ja setin kohokohta löytyikin puolenvälin paikkeilta, kun yhtye tarjoili maistiaisia uudesta materiaalista täysin uuden kappaleen muodossa. Harmikseni korviltani meni ohi kappaleen nimi, mutta yhtyeeltä on luvassa piakkoin uusi, 19.1.2023 julkaistava single ”Blackout”, joten päättelisin kyseessä voivan olla kyseinen ralli. Yllätyksekseni yhtyeen tunnetuimpiin kipaleisiin kuuluva ”Into Eternity” kirvoitti ympäröivältä yleisöltä hieman vaisun vastaanoton, vaikka kokonaisuudessaan keikka kuitenkin tuntui melodeathin nälkäisille vierailijoille maistuvan.

Päätin seuraavaksi taivaltaa Klubin puolelle suhteellisen ajoissa eli jo Mors Subitan setin loppupuolella, sillä aistin että paikalle pakkautuneen yleisömäärän perusteella oli pienemmän lavan eteen odotettavissa tunkua. Tunkua sieltä löytyikin ja erään ystävällisen keikkavierailijan ansiosta pääsin kuin ihmeen kaupalla todella lähelle lavaa, jossa illan toinen melodisen metallin sanansaattaja Brymir pääsi polkaisemaan käyntiin oman keikkansa heti edeltäjänsä jälkeen. Hassuttelevastakin liveotteestaan tunnettu yhtye oli aivan selkeästi elementissään hieman intiimimmällä klubilavalla ja vaikka soundinsa puolesta yhtye mahtuu suuremmillekin festarilavoille, sopii bändin huulenheitto mainiosti Klubin kaltaiseen sisätilaan. Bändi teki näyttävän sisääntulon saatesanoilla ”Brymir is back in town”, laulaja Viktor Gullichsenin kertoillessa tunnelmiaan liittyen yhtyeen Talvihelvetin myötä startanneeseen Suomen-kiertueeseen. Totuttuun tapaan orkesteri räjäytti settinsä käyntiin vaikuttavalla ”Voices In The Sky” –kappaleellaan, josta ainakaan henkilökohtaisesti en saa tarpeekseni live- taikka studiomuodossa ja jykevä meno jatkui jatkumistaan seuraavaksi tykitetyn ”Landfallin” myötä. Suorastaan riehakkaan lennokkaan ”Herald of Aegirin” jälkeen yhtye heittäytyi tunteellisemmaksi ”Ride On, Spirit” –kappaleen aikana, jonka bändi omisti koskettavasti jo keskuudestamme poistuneelle henkilölle. Raskaan tunnelman keskellä huomasin Klubin lavan suorastaan hohkaavan lämpöä, joka heijastui takaisin taakse kertyneestä ihmismassasta. Ahdistavaksi fiilis ei sentään käynyt ja nopeasti sitä huomasikin jälleen naureskelevansa yhtyeen kekseliäille välispiikeille liittyen muun muassa blastbeat-allergioihin sekä lohikaloihin. Pientä moshpit-toimintaakin yhtye sai yleisössä käynnistettyä ja henkilökohtaisesti otin pitin laitamilla seisoskellessani myös itseeni hieman osumaa erään ilakoijan kompastuttua minua päin. Odotettavissahan tämä toki metallikeikoilla on, joten asiasta en ollut moksiskaan ja keskityin lähinnä nauttimaan sotateemaisesta ”Far From Home” -rallista.

Illan elektronisemman tarjonnan hoiti mainetta ja kunniaa niittänyt, festarilavojen peruskalustoon jo tätä nykyä kuuluva Fear of Domination. Räjähtävän riettaan industrialdiskon polkaisi käyntiin tanssittava ”Dive Into I” yhtyeen uusimmalta albumilta ”VI: REVELATION” ja yleisö otettiin tottunein ottein haltuun. Tässä vaiheessa iltaa aiemmin hiljaisemmalla puolella piipahtanut päälavan äänentoisto oli saanut tulta alleen, enkä huomannut oikeastaan koko loppuillan aikana enää lainkaan ongelmia äänentoistossa tai sen koommin miksauksessakaan. Karnevaalimainen iloittelu käynnistyi viimeistään toisen, ”Sick And Beautiful” -nimeä kantavan kipaleen myötä, joka omalta osaltaan nostatti myös yleisön volyymia kaakkoon. Yhtyeen jäsenten jo valmiiksi näyttävä lavamaskeeraus sai vielä lisää eloa UV-valoissa hohtavien maalien myötä, jotka syttyivät loistamaan bändin jäsenten iholle ”Obsession” -kappaleen aikana. Kokonaisuudessaan bändi soitti runsaasti materiaalia juuri uusimmalta albumiltaan ja settilista painottui muutenkin selkeästi viime vuosien aikaiseen materiaaliin, lukuunottamatta vuonna 2016 julkaistulta ”Atlas”-albumilta peräisin olevia kappaleita ”Primordial” sekä ”Adrenaline”. Vuonna 2021 yhtyeen toisena solistina aloittanut Jessica Salmi hoiti tonttinsa tällä keikalla mielestäni erityisen sujuvasti ja ripaus industrialmättöä tuntui tässä vaiheessa iltaa muutenkin mukavan energisoivalta.

Keikkalavoilla hyvin tutuksi nimeksi noussut, kotikontujaan lämmittelemään päässyt tamperelaisorkesteri Detset aloitteli rauhallisen kuiskuttelevan intronsa kera oman taidonnäytteensä Klubin puolella, luoden selkeän kontrastin heitä edeltäneeseen diskoilumeininkiin. Hiljainen ujellus vaihtui kuitenkin nopeasti raskaaseen jytinään ”Graves”-kappaleen vallatessa tärykalvot. Tämänkertaisessa esiintymisessään bändi herätti mielestäni erityistä huomiota normaaliakin terävemmillä vokaaleillaan ja oli ilo huomata yhtyeen keränneen lavaolemukseensa runsaasti energiaa syksyn mittaan. Lämmin tunnelma oli käsinkosketeltavissa, kun henkilökohtaisen suosikkini ”Mariana Arcin” aikana yleisöä kehotettiin tarraamaan toisiaan kädestä ja ainakin osa katsojista tekikin työtä käskettyä. Yhtye kuvailee musiikkiaan ”yhdistelmäksi metalli- ja rockelementtejä kera pop-koukkujen ja murskaavien riffien” ja kertosäkeeltään raskaan heittelevä ”Let It Hurt” toi esiin kaikkia näitä puolia varsin kattavasti. Pienen hienosäätötauon aikana tuotiin myös esille pieni miehistönmuutos, sillä tätä nykyä yhtye esiintyy ilmeisesti nelihenkisenä alkuperäisen viiden jäsenen sijaan basisti Jonne Soidinahon siirryttyä yhtyeen riveissä taka-alalle. Setin loppupuolella, raivokkaan provosoivan ”So Offendedin” aikana panin merkille mukavan säröiset kitarat, joiden tahdissa lähdin hiljalleen siirtymään jälleen Pakkahuoneen puolelle.

Päälavan päättäjän Finntrollin aika oli tullut yhdentoista maissa ja jälleen asetuin mahdollisimman mukavalle paikalle miksauspöydän tuntumiin. Peikkometalliorkesteri oli itselleni illan odotetuin esiintyjä, joten ”Att Döda Med En Stenin” räjähdettyä ilmoille huomasin äkkiä itsekin piiskaavani lettiäni kuin viimeistä päivää. Muu yleisö ei kuitenkaan aivan heti tuntunut lämpenevän kappaleen vauhdikkuudesta huolimatta, vaikka huomasin vieressäni edes jonkin verran pientä tanssahtelua. Laulaja Mathias ”Vreth” Lillmånsin tunnuksenomainen savuava mikrofoni oli jälleen mukana lavashowssa tuoden yhtyeen muutenkin persoonalliseen olemukseen pientä lisämystiikkaa ja ”Nedgång”-kappaleen aikana panin merkille myös taidokkaasti ohjelmoidut spottivalot. Huolimatta siitä, että kyseessä oli yhtyeen uusimman ”Vredesvävd”-albumin virallinen Suomen-kiertueen aloitus, oli settilistaan ripoteltu mukava määrä myös astetta vanhempaa tuotantoa, kuten mojovaa tuplabasaria sekä vinksahtanutta tanssahtelua sekoitteleva ”Människopesten”. Varsinainen käännekohta setissä tapahtui klassikkokipale ”Solsaganin” aikana, jolloin tähän asti hieman hiljaiseloa viettänyt yleisö lähti enemmän kuin suurella vimmalla riehumaan pakanametelin tahdissa ja kyseisestä hetkestä lähtien meininki tuntui lähinnä yltyvän yltymistään. Vauhdikkaan ”Ormfolkin” aikana päätin itsekin repäistä ja suuntasin pyörivää moshpitiä uhmaten lavan keskiosan tuntumille ja pari kierrosta virran mukana juostuani ja lattialle kaatuneita juomia vältellen palasin pian paikalleni täysissä adrenaliinitäpinöissä valtava virne kasvoillani. ”Nattfödd” vain jatkoi tunnekuohua yleisössä aiheuttaen lähistölläni valtavaa karjumista etenkin kappaleen raskastempoisemman osuuden aikana, eikä villi ”Mask” varsinaisesti rauhoittanut vieressäni riehuvaa pittiä – yleisön pyörimisen aiheuttaman ilmavirran tunsi monen metrin päähän.

Mörkömetallin jälkeen oli luvassa vielä yksi esiintyjä, nokialainen metalcorea tarjoileva Atlas. Tunnelmoivalla ”Talvi” -kappaleellaan settinsä aloittanut corepumppu otti Klubin haltuunsa välittömästi, enkä ihan hetkeen ole tuntenut musiikin paineaaltoja rintakehässäni sillä intensiteetillä mitä seuraava kappale ”Synti” aiheutti. Yleisö liikuskeli mehevien breakdownien rytmissä heti alusta alkaen kuin jonkinlaisessa transsissa ja oli mahtavaa seurata niinkin väsymätöntä menoa sekä yhtyeen että katsojien toimesta, vaikka itselläni uupumus alkoikin jo tässä kohdin painaa. Sinnittelin kuitenkin vielä parin kappaleen ajan yhtyeen jäsenten vielä singahdellessa energisesti puolelta toiselle lavaa ja vettä ilmaan sylkien, ja hämmästelin etenkin ”Taivaanranta” -kappaleen raakaa voimaa joka tuntui suorastaan kulkevan läpi kehon. Atlas on ehdottomasti yhtye johon itseäni kiinnostaisi perehtyä lisää ja koska jouduin tällä kertaa lähtemään kotia kohti vielä kesken setin, vankka aikomukseni on tilaisuuden tullen katsastaa bändi vielä uudemman kerran.

Talvihelvetti 2023 oli kokonaisuudessaan erittäin toimivasti järjestetty iltama. Siirtymät lavojen välillä tietenkin vaativat hieman taktikointia mikäli mieli teki todistaa useampaa yhtyettä hyvältä paikalta ja Klubin puolella tunnelma oli väistämättä usein erittäin tiivis, mutta kesäisen Saarihelvetin kaltainen kotoisa tunnelma oltiin onnistuttu mainiosti luomaan myös keskelle kaupungin synkintä talvea. Aikataulut pitivät saumattomasti eikä muitakaan ongelmia vaikuttanut esiintyvän missään kohdin, joten erityisiä moitteita on varsin hankala keksiä. Helvetti pitää siis pintansa edelleen, myöskin talvisena versiona.