Liekkejä, piknik-tunnelmaa ja raskasta rockia jylhän linnan juurella – Ensimmäinen Baltic Metal Storm juhlittiin onnistuneesti Turussa

Kun kuulin ensimmäisen kerran Baltic Metal Stormista, olin jokseenkin skeptinen. Turku ei valitettavasti ole viime vuosina ollut suurten metallifestivaalien mekka. Samaan aikaan järjestettiin myös suhteellisen isoja juhlia, kuten Porispere ja Tampereen Manserock-ilta, joka oli ennakkoon ainakin hyvin lähellä loppuunmyyntiä. En ollut myöskään varma, miten ympäristö sopeutuisi miljoonien megawattien juhlapaikaksi, sillä en ollut ennen seurannut siellä konsertteja. Epäilyksiä herätti myös se, miten alue toimisi Suomen kesän arvaamattomissa sääolosuhteissa, jos sateet päättäisivät rankaista rokkareita.

Ohjelman julkistuksen jälkeen ulkomaisten esiintyjien määrä jäi lopulta varsin vähäiseksi, käytännössä ruotsalaisen Nestorin ja suomalais-ecuadorilaisen Black Sunin varaan. Vaikka suomalaiset esiintyjät olivatkin muutamien uusien nimien ohella kotimaisen raskaan rockin huippua, pyöri mielessä huoli siitä, jaksaako rokkikansa katsoa tuttuja ja vakiintuneita nimiä vielä festarikauden lopulla. Samalla lippuja myytiin monenlaisilla tarjouksilla, joten väistämättä tuli mieleen ajatus, kieliikö se ongelmista.

No, hyvin kävi ja skeptisyys oli turhaa.

Perjantai 31.7.

Sade meinasi ottaa niskalenkin ihmisten juhlamielestä, mutta onneksi ripsaus jäi lyhyeksi eikä vaikuttanut juhlafiilikseen. Alueen sijaitessa suhteellisen lähellä Turun keskustaa ja kulkuyhteyksien ollessa yksinkertaisen helppoja festivaalialueelle kulkeminen oli hyvin vaivatonta.

Niin narikassa kuin portillakin henkilökunta oli omien empiiristen havaintojeni perusteella äärimmäisen mukavaa porukkaa. He olivat todellakin ymmärtäneet, mitä hyvä yleisöpalvelu on. Jatkohavaintojeni perusteella sama päti myös järjestyksenvalvojiin ja muuhun henkilökuntaan, joten siitä erityisen suuret pisteet.

Päivän rokkaus alkoi ikienergisen Michael Monroen keikalla. Monroe bändeineen otettiin vastaan juuri niin kuin kotikaupungin rokkisankari vain voidaan ottaa. Vuodet vierivät, mutta herra ei osoita väsymisen merkkejä. Roudareilla oli keikan jälkeen töitä selvitellä mikrofonin piuhoja Monroen liikkuessa ympäriinsä. Oli myös mahtava huomata, että Monroen bändin kokoonpano on pysynyt pitkään samana. Soittajien keskinäinen kemia ja dynamiikka toimivat lavalla. ”We are rocking and rolling”, kuten Monroe itse asian ilmaisi.

Varsinkin lavan vasemmassa reunassa soittaneiden kitaristi Rich Jonesin ja basisti Sami Yaffan yhteinen henki samanaikaisine ilmapotkuineen oli mahtavaa seurattavaa. Tykkään kovasti myös rumpali Karl Rockfistin jämäkän svengaavasta soitosta. Kun nyt muutkin soittajat mainittiin, ei voi jättää ulkopuolelle kitaristi Steve Conten ajatonta tyylikkyyttä hatussaan ja leopardikengissään. Tärkeintä oli kuitenkin se, että bändi soi yhdessä kuin viimeiseen asti hiottu timantti soiton ollessa samalla eläväistä ja hyvällä tavalla rosoista.

Settilistaan Monroe oli kasannut oivan paketin soolouransa kappaleita, Hanoi Rocksia ja Demolition 23. unohtamatta. Laulajan soolouralle mahtuu paljon kovia täsmäiskuja, jotka eivät kalpene laisinkaan Hanoi Rocksin hiteille. Tänä vuonna julkaistua loistavaa ”Outerstellar”-albumia esiteltiin parin biisin voimin, ja esimerkiksi ”Ballad of the Lower East Side” on yhtä lailla moderni klassikko kuin menneiden vuosikymmenten biisit.

”Say hello to my little friend”, Monroe sanoi fonistaan, ja keikka saatettiin tyylikkääseen loppuun Hanoi Rocksin biiseillä. Todellinen hyvän mielen keikka ja rock ’n’ rollin ilojuhla.

Keikan jälkeen oli hetki aikaa tutustua tapahtuma-alueeseen, ja kuten sisääntulo, oli sekin rakennettu hyvällä maulla. Vasenta reunaa kiersivät ruokakojut ja juomatiskit. Festivaali lupaili alun perin, että alueelle tulisi monipuolinen kattaus ruoka- ja juomatarjontaa, enkä minä ainakaan havainnut niissä minkäänlaisia puutteita. Juomia oli moneen lähtöön erilaisten kojujen toimesta, ja alueella yleisön joukossa liikkuneet kohteliaat juomamyyjät pitivät hyvää fiilistä yllä. Ruokatarjontaa oli moneen makumaailmaan, ja ostamani Lone Starin makkaraperunat olivat ainakin muhkeat nälänpoistajat. Penkkejä olisi voinut olla ehkä enemmän, mutta eihän aluetta voi niilläkään täyttää – ja loppuneet nekin varmaan olisivat.

Myönnettäköön rocktoimittajan heikkous ja rajoittuneisuus, sillä ennen tätä festivaalia Wolfram oli minulle sangen vieras nimi. Mielenkiinnolla kuitenkin tsekkasin setin. Kvartettina soittanut ryhmä oli kaikin puolin ammattimainen ja viimeisen päälle taitava hienoine biiseineen. Omalla kohdallani siinä piili kuitenkin myös kolikon kääntöpuoli, sillä se oli makuuni vähän liian viimeisen päälle skarppi, jolloin siitä puuttuivat kaikki rockin vaarallisuuden elementit.

Voisin jopa sanoa, että keikka oli omaan makuuni hieman pliisu, mutta kuten sanottu, se ei tehnyt yhtyeestä millään tavalla huonompaa. Se ei vain potkaissut minua perseelle eikä munille. Monille se tuntui kuitenkin uppoavan, ja se on pääasia. Laulaja-kitaristi JC Halttusen äänessä oli puhtautta sekä hienoa raspia, ja välillä silmät sulkiessa saattoi tuntua aivan siltä kuin kuuntelisi jotain jenkkiläisen rockin viimeisintä suurnimeä. Uusi sinkkuna mainostettu ”Low” kuulosti selkeältä radiohitiltä, enkä näe mitään syytä, miksei bändi nousisi isoksi maailmalla.

Turussa asuvalle rokkarille päivä oli kuin piknik ystävien kanssa. Tuttu linnanpiha, aurinkoinen ilma ja ystäviä joka puolella – ihme olisi ollut, jos siellä ei olisi viihtynyt. Ihailtavaa toki oli, ettei festivaali suinkaan pelkkien turkulaisten varassa ollut, vaan ihmisten kanssa jutellessa kävi ilmi, että paikalle oli saapunut paljon vieraita kauempaakin.

Legendojen aika

Sitten olikin aika rynnätä ystävän seurassa lähemmäksi eturiviä, sillä lavalle oli nousemassa suomalaisen raskaan rockin elävä legenda Tarot. Jos oikein mielessäni ynnäilin, niin koska kuluvan vuoden tammikuun Tarotin keikka Turussa jäi väliin, olisin nähnyt heidät edellisen kerran kaupungissa noin viisitoista vuotta sitten. Jestas sentään. Toki olin sentään kolmen vuoden takaisen paluukeikan Kuopiossa katsomassa.

Emmepä olleet ainoita Baltic Metal Stormissa bändistä kiinnostuneita, sillä Tarot veti silmämääräisesti kyllä koko linnanpihan täyteen hevinnälkäisiä diggareita. Eivätkä nuo hevinnälkäiset diggarit olleet tulleet turhaan paikalle, sillä bändi takoi sellaisen kymmenen biisin paketin, että se oli jämptien jämpti. Toki bändillä on sellainen arsenaali kovia biisejä, että väistämättä jäi kymmeniä omia suosikkeja kuulematta. Kunnia kuitenkin siitä, että yhtye ei ollut pelkästään ensimmäisten levyjen varassa pyörivä nostalgia-akti, vaan settiin oli saatu mahdutettua materiaalia koko uran ajalta.

”Crows Fly Black” parinkymmenen vuoden takaa täräytti setin käyntiin, minkä jälkeen siirryttiin yhtyeen järjestyksessään toisen albumin ”Follow Me Into Madness” erääseen tunnetuimmista biiseistä, ”Rose on the Graveen”. Yhtyeen debyyttilevyn ”Spell of Iron” julkaisusta tulee tänä vuonna kuluneeksi neljäkymmentä vuotta, ja ilahduttavasti tuo klassikko huomioitiin setissä lähes 30 prosentin osuudella.

Klassisten ”Wings of Darknessin” ja ”Love’s Not Made for My Kindin” lisäksi kuultiin upean riffin omaava ”Back in the Fire”. Tyylikkäästi harmaantunut Tommi ”Tuple” Salmela tulkitsi kyseisen biisin, ja vihdoin hänkin pääsi irtautumaan oman kojunsa takaa. Rehellisesti sanottuna en aikoinaan ymmärtänyt hänen nostamistaan eturiviin jakamaan vokaaliosuuksia, mutta nykyään hän kuuluu niin vahvasti kokonaisuuteen, ettei asiaa tule enää erikseen mitenkään ajateltua. Samanlaiseen biisimäärään ”Spell of Ironin” kanssa ylsi kaksikymmentä vuotta täyttävä ”Crows Fly Black” -albumi, joten juhlavuodet olivat vahvasti esillä.

Huolimatta siitä, että olimme heavy metalin ydinpisteessä, tunnelma oli mitä mainioin ja, etten sanoisi, ajoittain jopa hilpeä yhtyeen jäsenten ilmeitä ja välispiikkejä myöten. Onko itseironia ja tietynlainen velmuileva olemus sitten savolaisuutta vai ihan muuten vain luonteessa, mutta yleisöstä katsottuna se nostaa – jos mahdollista – tunnelmaa entisestään kohti taivaita.

Erityisen ilahduttavaa oli nähdä kitaristi Sakari Hietala terveysongelmien jälkeen antamassa kyytiä sinimustalle Kramerin kitaralle, jonka muistan kuvista jo 1980-luvulta. Hänen tyylinsä vinguttaa kitaraa vetoaa minuun suuresti toisin kuin esimerkiksi Zakk Wylden tyyli, joka alkaa välittömästi nostaa verenpainetta.

Ilahduttavaa oli myös se, että kun kaikki pyrkivät nykyään minimoimaan vahvistimien määrän lavalla, bändi oli roudannut sen näköisiä styrkkareita lavan reunalle, että ne ovat varmasti kulkeneet sen neljäkymmentä vuotta mukana. Omilla korokkeillaan soittaneet Turmion Kätilöistäkin tutut kiipparisti Janne Tolsa sekä rumpali Antero Seppänen hoitivat hommansa pitäen taustan vahvasti kasassa. Jos ihailin noita vahvistimia, samaan menevät myös tuplabasarit. Ihailen sitä, että niitä vielä roudataan pelkkien pedaalien sijaan, sillä onhan ne nyt huomattavasti näyttävämmät.

Itselleni keikan ainoa niin sanottu suvantokohta oli ”Rider of the Last Day”, joka on kyllä hieno biisi, mutta ei kuitenkaan sellainen, jonka itse nostaisin festarisettiin. Viimeisenä tykitetyt ”Crawlspace” ja ”Pyre of Gods” saattoivat tyylillä loppuun itselleni päivän pääesiintyjäksi nousseen keikan.

Tarotin jälkeen oli hyvä vetää hieman henkeä ja tutustua muihin paikalle saapuneisiin rokkareihin, joita perjantaina tuntui paikalla olevan hyvinkin runsaasti, joten yleisökatoa ei tarvinnut pelätä. Vaikka varsinaisia ulkomaisia nimiä ohjelmassa oli vähän, suomalaisista kyllä löytyi niitä yhtyeitä, joille kansainvälistä menestystä on siunaantunut.

The 69 Eyesilla on takanaan liki neljänkymmenen vuoden ura, ja alkuaikojen rockhenkisistä sleaze-meiningeistä on siirrytty kohti goottiverhoilla varusteltua keskitien rockia, mikä näkyi tällä keikalla monella tapaa. Yhtye on ehtinyt takoa urallaan sellaisen määrän radiosoittoonkin päätyneitä hittejä, että niillä oli hyvin helppo täyttää noin tunnin mittainen setti.

Valitettavasti se tarkoittaa myös sitä, että omat suosikkini yhtyeen levyistä ”Savage Garden” ja ”Wrap Your Troubles in Dreams” jäävät kokonaan paitsioon. Jälkimmäiseltä tosin tuli vielä ainakin muutama vuosi sitten biisi tai biisejä. Tuolla keikalla yhtye oli muuten hurjassa vedossa!

Yhtyeen goottiajan biiseissä ei ole sinällään mitään vikaa, sillä ne ovat tarttuvia kertosäkeineen ja melodioineen. Turku-yhteyskin keikalla saatiin esiintymispaikan lisäksi, kun bändi heitti coverina alun perin turkulaisen Boycottin hitin ”Gotta Rock”, ja vokalisti Jyrki 69 viittasikin biisin aikana, että ”tämä on teille turkulaisille”. Kyllähän me siinä sitten kuorossa lauloimme hänen laulamatta jättämänsä ”ai-ou”-kohdan.

Nyt tässä hittisetissä alkoi livenä joissain vaiheessa tuntua siltä, että ikään kuin kaikki biisit kulkisivat suurin piirtein samassa tempossa, joten selkeästi erottuvat kohokohdat jäivät vähän sivuun. On selvää, ettei esimerkiksi ”Framed in Bloodilla”, ”Feel Berlinillä” ja ”Betty Bluella” suoranaisesti kauhean metsään voi mennä, mutta tuntuu siltä, että tietynlainen tasalaatuisuus syö bändiltäkin fiilistä nousta välillä suoranaiseen lentoon tasaisen ja varman suorittamisen sijaan.

Kyllä silti esimerkiksi Jussi 69 kapulat nousivat tasaiseen tahtiin taivasta kohti, ja kitaristi Timo-Timo – jota pidän jostain syystä äärimmäisen sympaattisena hahmona – jaksoi aina ottaa tanssiaskeleet itsensä ympäri. Eivätkä muutkaan suinkaan mitenkään paikoillaan tököttäneet. Silti jotenkin jäi vähän kaksijakoinen fiilis, eikä auringonpaiste ehkä ole yhtyeelle se suotuisin ilmasto esiintyä. Kyllä silti esimerkiksi ”Brandon Lee” on sellainen biisi, että se on aina ilo kuulla.

Ei bändi huono ollut missään tapauksessa, mutta suurimman hurmion puuttuessa ehkä rutiininomainen on parempi sana. Ei koko ajan tarvitse tietenkään kiihdytellä ylinopeutta tai tanssia veitsenterällä, mutta jotain olisin vielä kaivannut. Yleisön täyttämälle kentälle keikka kuitenkin tuntui hyvin kelpaavan, ja sehän se on pääasia.

Ai niin, plussaa tuplabasareista – ja muutenkin tyylikkäästä rumpusetistä – sekä Marshalleista! Se on rokkia!

Jos nyt joku valituksen aihe täytyy löytää, niin se on päälavan vieressä ollut pikkuteltta, jossa esiintyi myös artisteja. Myönnän oman hölmöyteni, sillä en ensihätään edes huomannut, että kyseinen teltta oli ohjelmassakin merkittyjen artistien toinen lava. Hoksattuani asian esimerkiksi Noora Louhimo oli ehtinyt kerätä sellaisen yleisön, ettei minulla lyhyehkönä ihmisenä ollut mahdollisuutta päästä lähelle tai saatikka nähdä telttaan enää mitään.

Pelkkiä mukavia yllätyksiä

Tuli mieleen, että kun alussa tuli puhuttua siitä, ettei festivaali ehkä esiintyjiltään ollut niin kansainvälinen kuin aluksi puhuttiin, niin kyllähän moni esimerkiksi perjantaina esiintynyt yhtye ole niittänyt mainittavaa kansainvälistä menestystä. Seuraavana esiintyneen Stratovariuksen maailmanlaajuinen levymyynti lasketaan miljoonissa. Onhan se silloin aika kansainvälistä.

Täytyy myöntää, ettei minulla juurikaan ollut odotuksia Stratovariuksen keikasta, joten siksi varmaan oli niin mukava yllätys, että minähän pidin kovasti keikasta. Bändi paiskoi hittejä, yleisö lauloi antaumuksella mukana ja kaiken yllä leijui hyvä fiilis.

Ehkä jo se loi hyvää fiilistä, että varsinkin yhtyeen nopeimmissa biiseissä on niin mukana laulettavat melodiat, että yleisö tarttui niihin oitis. Lavan ”sisustukseen” ja ulkonäköön oli vähän nähty vaivaa, ja valkoiset kankaat peittivät korokkeita kuin lumivuoret konsanaan. Yksinkertaista mutta tyylikästä, ja myös valoilla tehty symboli sai näkyvyyttä hiljalleen hämärtyvässä Turun illassa.

Intron soidessa herrat tepastelivat yksi kerrallaan lavalle, ja pian oli käynnissä nopea ”Speed of Light” legendaariselta ”Episode”-levyltä, joka aikanaan saattoi bändiä laajemman yleisön tietoisuuteen. Bändin soittotaito on tietysti huikealla tasolla, eikä oikeastaan sen kummempia taikatemppuja biisien lisäksi tarvittu yleisön mukaan saamiseksi.

Toisena soitettu ”Eagleheart” sai yleisön yhtymään alkumelodian kuorolauluun, eikä vokalisti Timo Kotipellon tarvinnut kuin levittää käsiään, niin Turku lauloi. Erityisen ilahtunut olin ”The Kiss of Judas” -biisistä, joka jostain syystä on aina lukeutunut suosikkeihini yhtyeen tuotannosta ja saa aina kesän 1997 mieleen, jolloin se soi paljon rakkaan Annabella-autoni mankassa.

”Black Diamond” kuuluu varmaan niihin biiseihin, joista yleisössä syntyisi mellakka, jos se jätettäisiin soittamatta. Kyllä sen nytkin huomasi yleisön reaktioista, kuinka rakastettu biisi se on. Hieman häpeillen joudun myöntämään, että muutama uudempi biisi oli minulle vieras, mutta lupaan ottaa haltuun.

Eeppisen ja hienon ”Destiny” -biisin jälkeen bändin oli helppo lasketella voittajana maaliin ”Unbreakablen” ja keikan päättäneen sekä yleisön täysin mukaansa temmanneen ”Hunting High and Low’n” myötä. ”Destinyn” aikana näytti aika pirun hienolta screenillä, kun kamera kiersi koko yleisöä ja näkyi, kuinka koko Turun linnan piha taputti biisin mukana.

Päivän positiivisin yllätys – ja plussaa tuplabasareista sekä vahvistimista.

Stratovariuksen onnistuneen keikan kunniaksi oli ilo ottaa yksi olut ja jutella juhlatuulella olleiden ihmisten kanssa. Kaikkialla toistuivat samat aiheet: ”hyvä meininki”, ”hieno mesta” ja vielä kerran ”hyvä meininki”. Tavallaan diggailin siitä, että niin sanotulla päälavalla oli tauko – vaikka siinä pikkukatoksessa olikin esiintyjiä – sillä silloin ehti hengailla, jutella ihmisten kanssa ja nauttia tunnelmasta ilman tolkutonta kiirettä juosta lavalta lavalle.

Illan päättänyt Beast in Black on jo jäsentensä kotimaiden perusteella kansainvälinen bändi, mutta tietysti aina pitää sen verran vetää kotiinpäin, että pitää bändiä suomalaisena. Jossain vaiheessa keikkaa pälkähti päähän sellainenkin ajatus, että vaikea muistaa bändin olevan jo yli kymmenen vuotta vanha. Edelleen miellän sen jotenkin päässäni ”uudeksi” bändiksi.

Bändin musiikki on kuin luotu suurille lavoille, ja olihan se hemmetin näyttävää, kun kielisoittajat olivat yhdessä rivissä ”Power of the Beastin” tärähtäessä käyntiin ja samalla pimentyneessä illassa räjähtivät tuli ja pommit.

Keikan alku oli kuin heavy metal -shown arkkityyppi hyvässä ja pahassa, paitsi ettei niitä pahoja puolia oikein ollut. Hyvässä puolessa kaikki oli näyttävää, mukaansa tempaavaa ja toimivaa. Bändillä oli tarjota valoa, tulta, tarttuvia biisejä ja ennen kaikkea energistä sekä iloista esiintymistä.

Vaikka esimerkiksi bändin nimibiisissä yhteiset kitarannostot ja päänheilutukset voivat olla kliseisiä, ne tehdään niin hyvällä otteella ja fiiliksellä, että niistä jää vain hyvä mieli. Esiintymisestähän tässä kuitenkin on kyse. Bändin settilista oli täynnä singalong-kertosäkeitä ja yleisö eli vahvasti mukana.

Vokalisti Yannis Papadopoulos on loistava keulakuva, ja koko yhtyeen esiintyminen saa yleisön vähemmästäkin elämään täysin rinnoin esityksessä mukana. Edellisiin lisäten on jo oma ohjelmanumeronsa seurata rumpali Atte Palokankaan esiintymistä, sillä hän jos kuka on showmies!

Kun viimeisen biisin ”No Surrenderin” lopussa nousivat savupatsaat ja liekit, siihen oli oiva lopettaa Baltic Metal Stormin ilta. Ai niin, Beast in Blackille pisteet vielä tuplabasareista.

Alueelta oli helppo poistua ystävällisen henkilökunnan ohjatessa kaupungin sykkeeseen; kuka viralliselle jatkoklubille Kotiteollisuuden keikalle ja kuka muuten vain yön humuun tai pimeyteen. Ensimmäinen päivä oli parhaassa seurassa mitä onnistunein kaikin puolin, ja väkeä tuntui olevan oikein onnistuneesti.

Lauantai 1.8.

Silmäni avatessa aurinko oli jo noussut ja päivä mitä kauneimmillaan, eli kaikki puitteet olivat kunnossa hyvää festivaalipäivää ajatellen. Edellinen päivä painoi ikärokkarin jaloissa ja selässä, mutta mieli oli mitä mainioin. Siitä oli hyvä lähteä seikkailemaan kohti päivän ensimmäistä esiintyjää eli Marko Hietalaa.

Päivä alkoi kuitenkin jo ennen rokkiosuutta turvallisuuspoliittisella paneelilla, joka käsitteli Itämeren turvallisuustilannetta, geopoliittisia jännitteitä sekä puolustusteollisuuden ja kansainvälisen yhteistyön roolia muuttuvassa toimintaympäristössä. Tuohon valitettavasti oma aikatauluni ei antanut periksi, vaikka varmasti tärkeitä asioita siellä olikin keskustelun aiheena.

Hietala oli niitä festivaalin esiintyjiä, jotka urakoivat festivaalin molempina päivinä. Edellinen päivä Tarotin kanssa osui ihan maaliin, eikä soolonakaan miehellä mennyt homma raiteilta. Häpeäkseni myönnän, että miehen molemmat soololevyt ovat itselleni vähän vieraampia, mutta keikka antoi kyllä hyvän syyn tutustua niihin lähemmin.

Yleisön joukossa olleista paidoista päätellen Hietala oli monelle päivän ykkösjuttuja, enkä ihmettele. Hänen äänensä on upeassa kunnossa ja hänen bändinsä oli viimeisen päälle pro. Kitaristi Tuomas Wäinölä vaihteli sujuvasti kesken biisienkin kaksitoistakielisen akustisen ja sähkökitaran välillä ilman minkäänlaisia ongelmia.

”Frankenstein’s Wife” avasi pelin hienosti, ja setin myötä avautui, kuinka monipuolisia Hietalan soolobiisit ovat. Ne eivät ole mitään ”päätä seinään ja tuhat tuoppia kurkusta alas” -meininkiä, vaan enemmän kuuntelemista ja keskittymistä vaativia teoksia. Niinpä esiintymisaika oli oiva, vaikka saatan kyllä kuvitella, että tietyssä humalan pisteessä ”Isäni ääni” koskettaisi varmasti eri tavalla. Yhtä syvältä kylläkin, mutta eri tavalla.

Koskettavan se näytti ihmisiä nytkin, ja vieressäni ollut nuorehko mies selvästi vajosi biisin tahdissa täysin omiin maailmoihinsa. Se on silloin täydellinen esimerkki onnistuneesta kappaleesta. ”Juoksen rautateitä” oli rankempi rypistys ikään kuin egyptiläisine melodioineen, ja liekit löivät lämpöä helteiseen päivään.

Toki huumoriakin mahtui joukkoon, kuten esimerkiksi ”Stonesissa”, jossa lauletaan kengässä olevasta kivestä, mutta samalla laulaessaan Hietala näytti avojaloin jalkojaan ”mitkä kengät” -pohjalta. Hyvä ja mielenkiintoinen avaus päivälle.

Täytyy myöntää oma rajoittuneisuus jälleen, kuten Wolframin kohdalla, sillä Black Sun oli minulle ennen tätä festaria lähes tuntematon nimi. Kyseessä ei ollutkaan nimestään huolimatta black metal -yhtye, vaikka laulu siltä jossain biisissä tarkoituksella osittain kuulostikin. Kyseessä oli enemmänkin juuri sellainen kokonaisuus kuin festivaalin mainoksessa kuvailtiin: latinalaista energiaa ja skandinaavista metalliperinnettä yhdistelevä yhtye.

Kyllähän yhtyeellä hyvä meno oli, ja vokalisti Netta Laurenne on kyllä makea laulaja yhdistellessään raspia ja puhdasta laulua. Biiseissä oli hienoa mahtipontisuutta, ja varsinkin Laurennen yksin esittämä balladi ”Man Without a Shadow” oli makeaa kuultavaa.

Yhtyeen juuret ulottuvat jo yli kahden vuosikymmenen taakse, mikä kuului vahvana ammattitaitona ja soittona. Vaikka biisit olivat tarttuvia ja kuin kotonaan livetilanteessa, minun korviini niistä oli valitettavasti vaikea löytää mitään järisyttävän omaperäistä. Uskon silti, että yhtye sai keikalla runsaasti uusia ystäviä, ja kyllä minäkin aion heidät uudestaan tsekata sekä antaa levyille mahdollisuuden.

Pisteet tuplabasareista!

Tauon aikana oli hyvä jälleen tsekkailla, mitä kaikkea alueella olikaan tarjottavana. Tatuointia en ottanut, vaikka siihenkin olisi ollut mahdollisuus, enkä seksikojusta tohtinut mitään hankkia, mutta söin kuitenkin. En tosin seksikojulla, vaan eräällä kojulla lukuisista vaihtoehdoista.

Samalla oli hauska havainnoida, että festivaalialue näytti välillä aivan piknikiltä jengin istuessa nurmikolla linnan edessä, ja se oli itse asiassa ihan hieno sekä leppoisa näky. Heviä, linnan pihaa ja nurmikolla istuskelua tai vaihtoehtoisesti heviä, linnan pihaa ja drinkkejä. Ei huonoja vaihtoehtoja kumpikaan, ja molemmille koulukunnille löytyi omat kannattajansa.

Arjen realismia sekä hiton hyvää meininkiä

Paidoista päätellen Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus oli yksi päivän suosikeista, enkä ihmettele laisinkaan. ”Rajaton rakkaus” -klassikolla alkanut keikka oli heti alusta tuhtia asiaa niin sanoiltaan kuin musiikiltaankin. Kolmen kitaran valli on aina komeaa kuultavaa, ja sitä kevensivät Rautiaisen leppoisa olemus ja mainiot välispiikit muun muassa kitaristi Huttusen parrasta.

”No niin Turku, mennäänkö”, karjaisi basisti Nils Ursin, mutta yleisöä ei hirveästi tarvinnut houkutella osallistumaan konserttiin, sillä jo iltapäivällä kentän täyteen ahtanut ihmismeri oli mukana ensisoinnuista alkaen.

”Kova maa” soi seuraavana, mutta nyt ympäristö oli niin leppoisa, että eläytyminen oli onneksi hankalampaa. Bändi toki painoi täydellä otteella, kuten kuuluukin. Viimeisimmältä levyltä ”Tuomiojärvi” kuultiin seuraavana ”Idänjuna”, jonka taustoista Rautiainen maalasi kylmän kuvan matkasta itärajalle.

Sitten otettiin jälleen askeleita taaksepäin, kun kehiin kajahtivat ”Itku pitkästä ilosta” sekä oma suosikkini ”Venäjän orvot”, jonka riffi nyt yksinkertaisesti vain on yksi maailman kovimmista sekä tarttuvimmista. Samalla huomasin, kuinka reilun vuoden mukana ollut rumpali Aksu Hanttu antoi kannuille oikein isännän kädestä pään heiluessa samaan tahtiin.

Aurinkoisesta ilmasta huolimatta yhtye piti huolen siitä, ettei kannata olla aivan ilman huolen häivää, ja niin ruodittiin ”Hannukainen”-biisin muodossa tämän päivän ympäristörikoksia. Yhtyeen uudempi materiaali on yhtä relevanttia kuin vanhempikin, mutta kyllähän yleisön myötäeläminen esimerkiksi ”Elegian”, ”Surupuvun” ja ”Lumessakahlaajien” aikana oli käsinkosketeltavaa.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus on sellainen realismin ääni kaiken sen ”maailman onnellisin kansa” -jutun joukossa, mutta kyllä yhtye musiikillaan ja keikallaan teki Turun linnan pihallakin melko monta onnellista ihmistä. On se vain hieno yhtye!

Matkalla miniteltalle katsomaan Janina Suihkolaa törmäsin tuttuihin, ja syvällisten Black Sun -keskusteluiden vuoksi Janina jäi vähän paitsioon, mutta kyllä sieltä tuntui ainakin Tehosekoitinta, Bon Jovia ja Nightwishia hyvin lähtevän.

Olen pahoillani, Janina! Olet kova, ja sovitaan uudet treffit esiintymisesi suhteen!

Arion oli nimenä tuttu yhtyeen kierrettyä Dream Theaterin lämppärinä, mutta musiikki oli minulle valitettavasti vierasta. No, vähät siitä, sillä kyllähän yhtyeen esiintyminen oli vallan menevää. Musiikki ei ehkä ole täysin minun tuoppini, mutta laadukkuutta se ei tietenkään vähennä, ja esiintyminen pursusi energiaa.

Laulaja Lassi Vääränen jaksoi suhata lavaa ympäri ja käydä välillä aidalla tekemässä yleisön kanssa lähempää tuttavuutta. Hän kysyi yleisöltä, että ”vieläkö jaksaa”, lisäten nopeasti, että ”olipa tyhmä kysymys”. Sinällään hyvä huomio, sillä yleisö oli kovin innoissaan.

Nopeammissa biiseissä toivottiin pittiä yleisöön, ja sellainen taisi syntyä pyytämättäkin, joten kertonee yhtyeen kyvystä vedota musiikillaan niin rankemman musiikin ystäviin kuin niihin, jotka arvostavat softimpaa otetta.

Jälkimmäisistä täytyy muuten mainita biisi, jonka aluksi kosketinsoittaja Arttu Vauhkonen vetäisi sellaiset luritukset, että minäkin haluaisin oppia hurmaamaan moisilla soitoilla. Huomioitavaa, vaikka jokseenkin epäolennaista, meiningissä oli se, että Vauhkonen aloitti soiton nahkatakki päällä ja jossain vaiheessa hän oli jo paidaton. Eli meininki kohdillaan.

Mieleen jäi erityisesti ”Bloodline”, jossa oli sopivasti rankkuutta sekä melodista mahtipontisuutta. Se oli itse asiassa ihan hemmetin hyvä biisi. Kyseisessä biisissä oli vielä makea kitaristin ja kosketinsoittajan vuoropuhelu, joka päättyi rumpalin takoessa blast beatia.

Yleisö diggasi, yhtyeellä oli kaikin puolin kansainvälinen meininki niin musiikissa kuin esiintymisessäkin ja pisteet tuplabasareista!

Nyt minäkin olin suhteellisen ajoissa pikkuteltalla katsomassa Timo Kotipeltoa. Suhteellinen ei valitettavasti riittänyt siihen, että olisin nähnyt telttaan mitään, ja välillä kuulemisenkin kanssa oli niin ja näin, koska äänentoisto oli volyymiltaan aika alhaisella tasolla.

Kotipelto oli Hietalan ohella kahden päivän uurastajia sillä erotuksella, että Kotipelto soitti osittain saman setin kuin edellisenä päivänä. Seurana hänellä oli Stratovariuksen kitaristi Matias Kupiainen, ja yhdessä he täräyttivät edelliseltä päivältä tutut hitit ”Black Diamond”, ”Eagleheart” ja ”Unbreakable”. Keskimmäisen jälkeen Kotipelto tuumasi, että ”sehän meni melkein oikein”.

Hyvin bändin biisit, joita edellä mainittujen lisäksi oli ”Hunting High and Low”, toimivat myös akustisesti. Näiden lisäksi soitettiin maailman parasta rocklaulajaa eli Queenin ”I Want It All” sekä maailman parasta hevilaulajaa eli Dion ”Holy Diver”. Näiden lisäksi tuli herraa, joka osaa lentää lentokonetta eli Iron Maidenin ”The Trooper” sekä lätäkön takaa kotoisin oleva ”The Final Countdown”.

Kotipeltoa olisi mielellään kuunnellut enemmänkin, sillä hänellä oli hyväntuulinen ote keikassaan.

Lost Societyn ensimmäisissä thrash-levyissä olin innolla mukana, mutta nykyinen modernimman metallin kanssa flirttaileva tyyli valitettavasti tiputti minut kyydistä. Kyllähän bändin meininki on varmasti sitä, mitä nykyaikana kuuluu kansainvälisesti olla, mutta itse olen vähän sellainen reliikki.

Laulaja Samy Elbannaa lukuun ottamatta valkoisiin pukeutunut yhtye kyllä esiintyi maailmantähtien elkein juuri niin kuin kuuluukin, mutta valitettavasti minä en saanut musiikista kovin hyvin kiinni. Se ei ole bändin eikä bändin musiikin vika, sillä kyllä minä ymmärrän oikein hyvin, miksi jengi siitä diggailee, ja kyllähän se hienolta kuulostaa.

Elbanna on erittäin hyvä laulaja, jolta taittuvat luontevan loistavasti niin aggressiivinen kuin puhtaampikin ulosanti, hänen kitaransoittonsa hienoudesta nyt puhumattakaan.

Yhtyeen kansainvälisyydestä kertonee sekin, että välispiikit tulivat kahdella kielellä ja välillä kaikki oli motherfucking sitä ja motherfucking tätä. Mieleen jäi vahvasti ”Dead People Scare Me (But the Living Make Me Sick)”, jossa löysin itsellenikin tarttumapintaa.

Itse asiassa kesän viimeisen festarikeikan soittaneen bändin päätösbiisi ”Awake” kiteyttää biisinä juuri kaiken sen, mitä tunnen: sellaista nykivää nykyajan musiikkia, jossa on aggressiota ja jonka tahtiin voin kuvitella isojen massojen niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin pomppivan ja huutavan mukana, mutta tällaiselle 80-luvun hevidiggarille se ei paljoa anna.

Toivotan yhtyeelle vilpittömästi onnea ja mitä suurinta menestystä heidän polullaan, sillä se kuulostaa heille oikealta ja olen heistä ylpeä, vaikka emme samaa polkua kuljekaan. Pisteet hienosta aloitusnauhasta sekä luonnollisesti myös tuplabasareista!

Sitten olikin vuorossa festivaalin ainoa kokonaan ulkomainen bändi eli Nestor suoraan Turun vastarannalta. Näin yhtyeen ensimmäistä kertaa joitain vuosia sitten Sweden Rockissa ja luulin, että kyseessä on joku nuorten hemmojen vanhoja hyviä aikoja kunnioittava orkesteri.

Noh, suuresti väärässä olin siinä, että bändi olisi ollut nuoria hemmoja, mutta muuten osui maaliin, ja kyllähän tämä Turun keikkakin musiikin puolesta yhtä kasarijuhlaa oli.

Bändi asteli yksi kerrallaan lauteille yhteneväisissä asuissaan alkunauhan soidessa. Nauha päättyi sanoihin ”Fuck that”, ja niin oli ensimmäinen rumpujenlyönti päästetty ilmoille ja ”We Come Alive” käynnissä.

Bändin esiintyminen oli kuin musiikkinsa eli hyvän fiiliksen täyttämää stadionrockia, jossa oli helppo jorata mukana liekkien melkoisen tuntuvassa lämmössä. Tavallaan hauska yksityiskohta oli se, että bändin musiikki oli isoa stadionkamaa, mutta rummut olivat varmaan päivän minimalistisimmat. Ei siis pisteitä tuplabasareista, mutta kyllä pistesaldo täyteen tuli ilmankin.

Toisena soitettu ”Kids in a Ghost Town” on kyllä malliesimerkki siitä, kuinka biisillä saadaan yleisöön tarttumaan innostus ja juhlatuuli.

Neljäntenä soitetun ”Stone Cold Eyesin” jälkeen vokalisti Tobias Gustavsson riisui takkinsa yltään ja alta paljastui muhkeilla hapsuilla varustettu paita. Kuinka ollakaan, yleisössä sattui vieressäni olemaan herra juuri samanlaisessa paidassa, joten yleisössäkin voi kokea olevansa kuin osa bändiä.

Gustavssonin ääni oli hitsin hyvä, äijä iloluonteinen sekä liikunnallinen esityksessään ja kohteliaskin tuntui olevan. Hän pahoitteli rajoitettua kielitaitoaan, mutta lupasi loppuillasta puhua sujuvasti kieltämme. Hän osasi sanoa ”kiitos”, ”kippis” ja ”Peurunka, Laukaa”, jossa he olivat pari viikkoa sitten esiintymässä. Kyllähän noilla jo pärjää.

Hienot yhteiset tanssikuviot sisältäneen ”Unchain My Heartin” jälkeen hän muisteli ja kiitteli The 69 Eyesin laulajaa – ja sitten korjaten rumpalia – joka oli radio-ohjelmassaan nostanut seuraavana soitetun ”Caroline”-biisin soittolistalle.

Menevän ”Firesignin” jälkeen minun oli valitettavasti jätettävä areena, sillä kipeäksi tuleminen kolkutteli sisuskaluja. Niinhän siinä sitten kävi, että tie vei petiin sairastamaan useammaksi päiväksi.

Anteeksi Netta Skog, sillä olisin ehdottomasti halunnut nähdä keikkasi!

Kyllähän festivaalin puitteet olivat kaikkinensa hienot ja miljöö ainutlaatuinen. Olen Ruotsissa nähnyt festivaaleja pidettävän linnanraunioiden kupeessa, mutta hienoa, että Suomessa myös – ja vielä sattumoisin ”omalla takapihalla”.

Jos bändit diggailivat aikoinaan Tuskassa soittaa VR makasiineilla eduskuntataloa vastapäätä, niin kyllä mielestäni Turun linna lyö helposti sen laudalta. Perjantai tuntui olevan omiin silmiini yleisömäärältään vilkkaampi päivä, mutta kahden päivän saldona noin kymmenentuhatta kävijää on mielestäni hyvin onnistunut tulos.

Henkilökunta – erityisterveiset narikkaan – oli mukavaa, enkä järjestyshäiriöihin törmännyt laisinkaan. Metallimusiikin suhteen kuljettiin aika turvallista ja radioystävällistä keskikaistaa, mutta festivaalijohtaja Henri Kulmala myönsikin haastattelussa, ettei musiikillisesti oltu sillä suurimmalla vahvuusalueella.

Sää suosi, ja mielestäni tämä oli kaikin puolin onnistunut koeajo vain pientä hienosäätöä vailla. Johtuneeko asutuksen läheisyydestä, mutta pidin myös siitä, että festivaali loppui ”ihmisten aikoihin”.

Nyt jo tiedetään, että jatkoa on luvassa, joten ensi vuonna uudestaan.