Lieto ei ole mieto, sanoi Atomirotta. Herrat puhuivat täysin totta. SmugglerRok rokkasi menestyneesti neljättä kertaa
SmugglerRok järjestettiin neljättä kertaa Liedossa ja tarkemmin sanottuna suoraan sen sydämessä ydinkeskustassa. Heti alkuun pisteet siitä, että sen myötä paikan löytäminen oli äärettömän helppoa eikä tarvinnut samoilla maita ja mantuja äänen perässä. Jostain kumman syystä minulla on jäänyt aikaisemmat vuodet väliin, mutta parempi myöhään kuin liian myöhään. Festivaalin ohjelma oli rakennettu selkeällä strategialla, sillä perjantaina oli raskaamman tykityksen aika ja lauantaina oli enemmän laajemmalle yleisölle suunnattua ohjelmaa (mitä se sitten tarkoittaakaan). Festivaali oli sunnuntain perhepäivää lukuunottamatta K-18, joten festivaaleja perinteisesti piinanneet karsinat puuttuivat. Muutenkin alue osoittautui oivaksi, vaikka perjantaina tuntui jo yleisökapasiteetin rajat paukkuvan, mikä tietysti on positiivinen ongelma.
Perjantai 10.8.
Mainos päättyy
Lähtiessäni kohti festivaalialuetta näytti siltä, että kuin kohtalon ivasta alkaisi vesisade tolkuttoman pitkän hellekauden jälkeen. Näin ei onneksi käynyt koko päivänä, mutta luonto antoi näytteen tuulivoimastaan aina siinä määrin, että bändien taustakankaat oli jätetty pois käytöstä turvallisuussyistä, ja kieltämättä valostrussit heiluivatkin välillä uhkaavan näköisesti. Ihmisiä, joita oli paikalla runsaasti jo alkuillasta, ei tuntunut nämä seikat haittaavan millään lailla. Teemana oli siis kotimainen raskaampi jytä, ja yleisöstä tämä oli helposti havaittavissa.
Ensimmäisenä shamanistisen musiikin tahdissa lavalle kiipesi viime vuonna paluun tehnyt Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus. Alkuvuodesta julkaistu ”Lauluja Suomesta” oli avaintekijä keikan alussa, ja erittäin raskaasti kolmen kitaran voimin soinut ”Toisen luokan kansalainen” aloitti yhtyeen messuamisen. ”Hyvä Suomi” huusi yleisökin, ja seuraava numero ”Väärät profeetat” jatkoi uuden levyn esittelyä. Kappaleet eivät esitä mitenkään ruusuista kuvaa maamme ja maailman nykyisestä menosta eikä tulevaisuus juurikaan tunnu kirkkaammalta. Yhtye on onnistunut osumaan suomalaisen miehen jäyhään sieluun, sillä keikan aikana isot miehet lauloivat biisejä mukana kaulakkain. Eräälle herralle yhtyeen esittämä apokalyptinen, mutta toiveikas musiikki ei ollut tarpeeksi synkkää, sillä hän koki tarpeelliseksi arvostella yhtyettä liian popedamaiseksi ilman oikeaa heviä. Rautiainen hoiti kommunikoinnin diplomaattisesti, vaikka pettynyt kuulija jaksoi huudella useamman biisin välissä. Muualta pettyneitä lauseita ei sitten kuulunutkaan, sillä kitaristien Huttunen ja Petosalmi luoma äänivalli oli niin murskaava. Tähän päälle Rautiainen punoi vielä omat kuvionsa. Yhtyeen ekstrovertein jäsen oli basisti Nils Ursin, joka jaksoi kannustaa yleisöä laulamaan kuin ”Tammerkosken sillalla”. Huomioitavaa on myös rumpali Seppo Pohjolaisen soitto, joka ei sisällä yhtään turhaa kikkailua tai ilveilyä, vaan toimittaa tehtävänsä juuri sillä periaatteella, että mitä kappale vaatii.
Mainos päättyy
Raskaudesta huolimatta yhtyeen musiikki ei ollut tasaista jynkytystä, vaan se hengitti sopivasti raskauden läpi. Yleisöä ei tarvinnut myöskään juuri mukaan houkutella perunapeltohommista kertovaan ”Kova maa”-biisiin tai suomalaiseen rakkauslauluun ”Elegiaan”, sillä ne ovat jo osa suomalaista raskaan musiikin kansanperintöä. Itselleni oli ilahduttavaa kuulla ”Venäjän orvot”, joista me Länsi-Suomessa asuvat emme kuulemma tiedä mitään. Saimme myös nähdä monen vuoden harjoittelun tuloksen, kun kaikki kielisoittimien kaulat sojottivat yhdessä tuumin taivasta kohti. Se oli hienoa se. Loppusetti oli sekoitus vanhaa ja uutta. Mieleenpainuvimpina oli uusimmalta levyltä kotoisin oleva isille ja naisille, jotka ovat tehneet miehistä isiä, omistettu ”Isä ei jätä”. Loppukeikasta soitetut ”Nyt on mies” ja ”Lumessakahlaajat” sinetöivät yhtyeen aseman yhteislaulujen maestroina. Sen verran komeasti yleisö kajautti kappaleiden sanat. Yleisöä seuratessa panin merkille, että yhtye vetosi hyvin monenlaiseen yleisöön, joka osasi laulaa mukana sulassa sovussa niin uuden kuin vanhankin materiaalin. Hieno keikka yhtyeeltä ja hieno avaus illalle.
Esiintyjät suorittivat aktinsa samalla lavalla, joten esiintymisten välissä oli aina lyhyet roudaustauot. Perjantaina dj luukutti omalta lavaltaan henkeen sopivaa musiikkia ja alueelta poistuminen sekä palaaminen oli mahdollista, mistä pisteet myös.
Seuraavana vuorossa ollut S-Tool viihdytti jo soundcheckissä puhumalla rumia. Yhtyeen jäsenillä on huikea cv ja tästä vokalisti-kitaristi Ville Laihiala ottikin iloa irti tituleeraamalla yhtyettä ironisesti superbändiksi. Viime vuonna debyyttinsä julkaisseen bändin meno oli vallatonta alusta lähtien. Basisti Hiltunen otti lavan kokonaisvaltaisesti haltuun ja Laihialan karisma ei liene epäselvää kenelläkään suomalaista musiikkia seuranneelle. Jälkeen eivät jääneet muutkaan musikantit ja yhtye jyräsi varmalla otteella.
Mainos päättyy
Toisena biisinä soitettu ”Hammering” sai alussa jähmistelleen yleisön mukaansa ja taisi Laihiala antaa biisinmukaista monoa monitorille, joka vaienneena lavalla mökötti. Yhtye oli oikeasti arrogantti, nöyristelemätön ja uhkaava. Harva bändi kutsuu yleisöään rapamahoiksi ja herkkuperseiksi, vaikka niitä yleisö olisikin. Olin tuosta välinpitämättömästä asenteesta kerta kaikkiaan haltioissani. Innoissaan yleisöstä oli bändikin ja Laihialan kommentti ”kun mitään ei odota, niin paljon saa” oli hyvin kuvaava. Uskoisinpa, että yhtye sai aika nipun uusia ystäviä. Muun muassa ensilevyltä soitettujen ”Shovel Man”, ”Your Despise No 1”, ”There Lies Life” ja ”This Is Real”-kappaleiden lisäksi tarjoiltiin levyltä pois jäänyt ”Can you Taste The Blood” sekä vieraissa käyntiä Metallican ”Hit The Lights” sekä Entombedin ”Damn Deal Done”-covereiden muodossa. Yhtyeen itseironinen asenne kantoi läpi keikan ja olihan se lievästä sävyttömyydestä huolimatta ankara rutistus.
Seuraavaksi oli vuorossa yleisömäärästä päätellen illan odotetuin bändi Stratovarius. Näin yhtyeen Sweden Rockissa kesän alussa ja yhtye tarjosi aika lailla toisinnon siitä show’sta. Esiintymispäivänä oli julkistettu bändin uusi biisi tulevalta ”Intermission II”-kokoelmalevyltä, mutta sitä yhtye ei ollut ehtinyt settiinsä harjoitella. ”Eagleheart” oli myös biisi, joka oli edellisestä näkemästäni keikasta lisätty settiin. Yhtye on tunnetusti erittäin ammattimainen ja soitto virtuoosimaista. Muita väheksymättä erityisesti basisti Lauri Porra oli aivan liekeissä soittimensa kanssa.
Heikkoa lenkkiä ei bändistä soitannollisessa mielessä löytynyt, mutta yhtye oli S-Toolin jälkeen kaikessa ammattimaisuudessaan hieman väritön ja hajuton. Vaikea olisi ollut kuvitella, että laulaja Kotipelto olisi suutuspäissään riehunut tai kiekaissut biisien väliin, että huora! Ei sillä, että nämä olisivat tavoiteltavia asioita, mutta joskus välitön vaaran tunne kiehtoo ja antaa elämisen tunnetta. Yleisössä tämä tunne kylläkin tiivistyi, sillä keikan aikana oli useampi voimien mittelö käynnissä. Asianmukaisesti Kotipelto asiaa käsitteli ja kielsi moiset kukkoilut. ”Black Diamond”, ”Unbreakable” ja ”Hunting High & Low” olivat melkoisia kuorosuorituksia yleisön puolelta. Olin jo mielessäni tuominnut Stratovariuksen suosionsa puolesta vähän eilisen uutisiksi, mutta Liedon keikan perusteella olin aivan totaalisen väärässä ja hyvä niin. Hauska huomio muuten, että mitä tunnetumpi biisi, niin sitä enemmän nousi kännyköitä ilmaan kuvaamaan. Keikassa ja bändissä ei ollut mitään vikaa, mutta varman päälle vedetty keikka ei aiheuttanut myöskään ihokarvojen eikä muidenkaan osien pystyyn nousemista. Suurimman yleisön loppuunmyydyksi kääntyneestä päivästä keräsi Stratovarius, joten oikea bändi oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Illan lopettavana numerona oli S-Toolin kanssa bändinä nuorempaa ikää edustava Beast In Black. Introna bändillä soi Judas Priestin ”Night Crawler”, jossa sopivasti lauletaan, että ”beware the beast in black”. Loppuvuodesta Nightwishin kanssa rundille lähtevä bändi oli kyllä myös huikeassa vedossa. Yhtye sai puolelleen hämärtyvän illan ja valomies otti siitä onnistuneesti savujen kanssa kaiken irti. Yhtye oli pirteä, vekkulimainen ja elämäniloa pursuava. Laulaja Yannis Papadopoulos on kyllä uskomaton tapaus ja äänen monipuolinen käyttö lähes epäinhimillistä. Yhtyeen harjoittamat yhteiset liikekuviot olivat toistojen myötä kaikessa kliseemäisyydessään jopa hienoja ja biiseihin sopivia. Hienoja jo siksikin, että niitä kovin harvoin enää harrastetaan. Eipä yhtyeen soittotaidoissakaan ollut valittamista ja varsinkin kitaristi Kabanen ja Heikkinen olivat ilmiömäisiä keppiensä kanssa.
Mainos päättyy
Erona Stratovariuksen ilmiömäiseen Kupiaiseen oli se, että kaksikko hymyili eivätkä olleet niin etäisiä yleisölle. Yhtyeen setti oli yhtä heavy metalin juhlaa ja kappaleet, kuten ”Blood Of A Lion”, ”5th Angel”, maskeissa esitetty ”Crazy, Mad, Insane” ja kaunis kännykkävalot nostanut balladi ”Ghost In Rain” olivat priimatavaraa heavyn nälkäiselle yleisölle. Yannis ymmärsi myös, että kun vielä heittää muutaman suomenkielisen kirosanan, niin yleisön hyväksyntä saapuu oitis. Toivottavasti yhtye jaksaa painaa, sillä biisit ovat ensiluokkaisia ja esiintyminen varmaa ja nautinnollista katsoa. ”Blind & Frozen”-biisin myötä oli hieno laittaa ilta pakettiin.
Ilta oli oikein onnistunut niin taiteellisesti kuin yleisömääränkin puolesta. Suomi on heavykansaa, sen Smugglerin perjantai osoitti. Ensimmäisen päivän myötä kokemus festivaalista oli oikein positiivinen.
Lauantai 11.8.
Edellisillan raskas meininki oli vaihtunut auringonpaisteen myötä vähän kepeämpään sointiin. Kello 14.00 oli jo ensimmäinen bändi tulessa, sillä Atomic Annie oli kuitannut päivän aloittajan slotin. Bändi oli siepannut paikkansa Turku Bandstand-kisan myötä, ja vaikka aloittajan osa on usein epäkiitollinen, niin on upeaa toimintaa, että nousevat kyvyt saavat kokemusta myös tällä tavalla. Bändillä oli hyvä meininki, ja musiikista minulle syttyi vähän sellainen The Black Crowes ja southern-ote. Vokalistilla oli hyvä ja sielukas ääni eikä stemmalauluissakaan ollut mitään vikaa. Aurinkoinen ilma ei ollut ehkä kaikkein oivin valoshow-bändille vaan itse kaipasin musiikin ympärille hämyistä klubia. Bändi otti myös yleisön huomioon, jota ei valitettavasti ollut näin aikaisin vielä runsain mitoin paikalla. Kitaristit heittivät mainioita tuplakuvioita pätevän rytmiryhmän päälle ja coverina esitetty ”Somebody To Love” oli bändille sopiva valinta. Toivottavasti bändi jaksaa jatkaa hommaa kimpassa, sillä heillä voi olla edessä pitkä ja suotuisa ura.
Seuraavana lauteille kiipesi keväällä uuden levyn julkaissut Uniklubi. Yritin muistella keikan aikana, että olenko koskaan nähnyt heitä aikaisemmin livenä, mutta varmaa vastausta en itseltäni saanut. Bändi nousi aikanaan rytinällä suosioon ja bändin olemus oli kovin erilainen taannoin. En tiedä, että onko rumaa sanoa rockbändistä näin, mutta he olivat selvästi aikuistuneet ja kenties jopa seestyneet. Ei siitä mitään haittaa ollut, sillä kyllä bändi toimi edelleen kypsemmälläkin iällä (vaikka kundit taitavat silti olla vieläkin aika nuoria).
Uusi levy oli hyvin esillä, ja yleisö oli selvästi löytänyt nekin biisit. Toki suurimman huomion saivat rokkaava ”Rakkautta & piikkilankaa”, eeppiset ”Huomenna” sekä ”Kaikki mitä mä annoin”. ”Kukka”-biisi omistettiin rakkauden kesälle ja bändin soitanta oli sopivan letkeää aurinkoiseen iltapäivään, vaikka laulujen aiheet eivät niin kevyitä koko ajan olleetkaan. Leevi & The Leavings-laina ”Koko talvi kesämökillä” ja koko homman päättänyt ”Mitä vittua” saattoivat bändin pätevästi maaliin. Jos en ole bändiä aikaisemmin nähnyt, niin ei ollut huono aloitus tämä ollenkaan.
Yleisöä oli hipsinyt lisää paikalle kuin varkain ja seuraavana vuorossa ollut Maija Vilkkumaa taisi kerätä päivän isoimman yleisön. Hopeisessa asussa hyvin groovaavaa bändiä johtanut Maija oli jälleen pirteä ilmestys. Jos harrastaisin kateutta, niin hänen pinkki Flying V-kitara voisi olla sellaisen kohde.
Maija kehotti välispiikeissään yleisöä ottamaan huomioon oma vapautensa tanssimalla ja olemalla murehtimatta velvollisuuksista ja niin edelleen. Vilkkumaan levyt ovat tuoneet esille monta suomirockin klassikkoa, ja yleisön oli tälläkin kertaa helppoa yhtyä niihin. Varsinkin näköetäisyydellä olleelle naispuoliselle yleisölle ”Ingalsin Laura” sekä ”Ei” vaikuttivat henkilökohtaisen tärkeiltä kappaleilta ja niitä laulettiin mukana suurella tunteenpalolla. Henkilökohtaiseksi suosikiksi nousi ”Kristiina”, joka rokkasi rajulla kädellä. Pakko on kyllä kehaista Maijan bändiä, joka oli erinomainen kaikella tavalla. Ehkä aikainen soittoaika sai aikaan sen, että Maijan keikoilla joskus nähty räyhäkkyys ja yllätyksiä sisältävä energia ei ollut niin näkyvässä roolissa kuin joillakin näkemilläni keikoilla. Pienistä suvantokohdista huolimatta oikein mainio keikka oli silti kyseessä, ja kyllähän Maijaa on aina ilo nähdä livenä.
Myönnän, että seuraavana lauteita lämmittänyt Pete Parkkonen on jäänyt minulle musiikillisesti melko etäiseksi. Valitettavasti tämä keikka ei saanut minussa tutustumisen halua sen vakavammin aikaan. Keikassa ja yhtyeessä ei sinällään ollut mitään vikaa. Nuori bändi soitti hyvällä otteella ja Parkkonen oli näyttävä sekä karismaattinen keulahahmo. En silti varsinaisesti saanut otetta bändin musiikista, sillä se sisälsi elementtejä niin monesta tyylistä, ja välillä olo oli kuin ruotsinlaivalla. Parkkosen eroottiset liikkeet tekivät varmasti vaikutuksen suurimpaan osaan yleisöstä, mutta mielestäni hän ei osannut viedä tuota hommaa loppuun asti. Ei Pete Parkkosen kaltaisen leijonan tarvitsisi vastapuolelta kysellä ja anella koiranpennun lailla, vaan olla se tapahtumien johtaja. No, kyllä hän yhtyeineen silti bileet sai aikaan.
Atomirotta on nimi, jonka esiintymisistä olen kuullut vain villejä huhuja ja loputtomia kehuja. Nyt pääsin ensimmäistä kertaa itse todistamaan tätä huhujen kohdetta. Panoksia pelissä nosti vielä se, että pumpun riveissä kitaroi härmäläisen rockin legenda (ja maailmalla tunnettu) Rane Raitsikka. Vanhemman polven muusikko oli aivan kotonaan nuorempien musikanttien rinnalla, ja vaikka kyseessä ei kenties ollutkaan sellaiset orgiat kuin olin alkuaan ajatellut, niin kyllähän trio puolelleen väkisinkin veti. En tokikaan ollut ainoa, sillä yhtyeen yleisö oli varsinainen crossover, kun sulassa sovussa sivuaskelia ja pomppuja ottivat niin hevarit kuin mummelitkin.
Atomirotta otti kyllä yleisön suvereenisti haltuun ja osallistivat heidät mukaan kuin yhtenä esiintyjänä. Musiikillisesti bändin ote oli omaperäinen yhdistäen tarttuvia kertosäkeitä, särökitaraa ja beatboxausta. Samalla ymmärsin, että miksi bändin esiintyminen Tuskassa oli aikoinaan joillekin punainen vaate. Bändi oli uskomattoman energinen ja hyvää tunnelmaa yllä pitävä ryhmä. Rane yritti saada VIP-teltan ihmisiä mukaan joraamaan, mutta hyvin homma toimi ilman heitäkin. Biiseistä mieleen jäi erityisesti Liedon ghettoperseille omistettu ”Ne rykii jolla on räkää”. Jossain biisissä oli kuultavissa populaarikulttuuria tunteville tuttuja nimiä kuten Iso-Pasi ja Eki-setä. Yhtye suoritti varsinaisen työvoiton kääntämällä lähes koko yleisön puolelleen. Kannattaa käydä tarkistamassa ryhmän poljento, sillä viihdyttävää se oli.
Henkilökohtainen pääesiintyjä päivälle oli CMX. Yhtye aloitti ”Pimeä maa”-kappaleella, joka ei ole varsinaisesti sellainen yleisön mukaan tempaava kappale kuin keikan ensimmäisenä numeron esitetään. Toisaalta yhtye ei ole ennenkään tehnyt taiteensa parissa niitä kaikkein konservatiivisimpia ratkaisuja. Laulaja-basisti A.W. Yrjänä oli leppoisalla päällä ja muisteli heidän esiintyneen aikaisemminkin Liedossa. Tarkistuksella tieto oli löytynyt ja 8.7.1988 oli melskattu Liedon punkfestivaaleilla. Kyseessä oli siis Liedon kolmenkymmenen vuoden juhlakeikka. Jos alku oli omaperäinen ja rohkea, niin CMX:n kaltaisen uran tehnyt bändi voi kääntää äkkiä kelkan suuntaa ja pistää kehiin silkkaa klassikkokamaa. Sipilälle omistettu ”Kätketty kukka” oli raivoisa veto ja ”Kirosäkeet” pisti tanssit pystyyn yleisönkin puolella. ”Palvelemaan konetta” oli loistavin sinetti minun festivaalikesälle. Yhtyeen esiintyminen oli vähäeleistä, mutta silti täyteläistä. Yhtyeen keikan jälkeen päällimmäinen tunne oli arvostus herrojen kuvia kumartelemattomaan tyyliin.
”Kultanaamion” soidessa aloin hipsiä kohti bussia, sillä vaikka suuresti arvostan seuraavana vuorossa ollutta Elastista, niin en kuitenkaan enää katsonut kuuluvani kohdeyleisöön. SmugglerRok oli miellyttävä kokemus ja hyvin järjestetty juhla. Suosittelen tutustumaan, jos on vielä kokematta.
Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat: Teemu Kivekäs