Musiikin kestävä kehitys, hankala juttu hallita edes yksin musiikkia luodessa, saati sitten kun joutuu sitä työstämään toisen kanssa tai useamman muunkin yksilön kera, joilla kaikilla on omat persoonallisuutensa ja näkemyksensä. Tämän koko paketin joutuu vielä käyttämään kuuntelijoiden korvien sisällä, jotka hekin kaikki kuulevat päänsä sisällä aivan ainutlaatuisella ja omalla tavallaan. Kehitys onkin kuulijan korvassa. Jotkut yhtyeet ovat pysähtyneet omaan täydellisyyteensä, jolloin muutoksen voi heittää kellarin perukoille ja alkaa toistamaan samaa tutun toimivaa kaavaa. Jotkut taas ovat levy levyltä taas uuteen uomaan kehittyviä kummajaisia, jotka kuolevat melko nopeasti jäädessään paikalleen rullaamaan. Tähän jälkimmäiseen kastiin kuuluu yhdysvaltalainen 1999 perustettu A Life Once Lost, jonka juuret ovat metalcoressa, mutta heidät on tunnistanut myös mm. proge-, stoner- ja groove-metalliksi. Missä mennään nyt heidän kuudennella levyllään, joka kantaa nimeä ”Ecstatic Trance”.

Itselleni yhtyeen anti on uponnut, varsinkin parilla viimeisellä lätyllä. Edellinen albumi, vuonna 2007 ilmestynyt ”Iron Gag”, esitti yhtyeen rokkaavan ja kruuvaavan puolen, jolloin musiikki helposti vertasi Panteraan ja Lamb Of Godiin; olihan levyn yksi tuottajistakin Randy Blythe. Vaikkei yhtye esittänyt mitään erityisen originellia tavaraa, oli sillä levyllä silti varsin hienoja esityksiä, kuten ”The Wanderer”, ”Firewater Joyride” ja ”All Teeth”. Sen albumin jälkeen koki yhtye mullistuksia, kun hatkat otti sekä kitaristi, rumpali että basisti. Nyt yhtyeen musiikista ovat yksinään vastanneet yhtyeen alusta asti mukana olleet laulaja Robert Meadows ja kitaristi Douglas Sabolick. Odotukseni olivat ”Ecstatic Trancea” kohtaan korkealla, mutta joudun tätä kuunnellessani myöntämään, että olen pettynyt.

Tällä kertaa yhtye on ottanutkin pesäeroa Panteran maailmoista enemmän tuonne Meshuggah– henkiseen progressiivisempaan suuntaan. Kikkailevan rytmittelyn kanssa pääosassa on naukuva ja kohiseva lead-kitaramaalailu. Laulu on tuttua hyvää peruskarjuntaa ilman sen kummempia vivahteita. Albumi sekä sen bonus cover-kappale on melko nopeasti läpikuunneltu, sillä aikaa ei kulu edes 40 minuuttia, joka nykymaailman hektisessä menossa on melko ihanteellinen aika, varsinkin kun ALOL:n anti on toimintaa alusta loppuun. Harvalla bändillä kun harvoin on riittävästi asiaa sinne tunnin toiselle puolelle.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Kun aloituskappale ”Something Awful” lähestyy loppuaan, olettaa sen olevan vain tunnelmaa hakevaa alkusoittoa loppualbumille, tyyliin ”kyllä se sieltä kohta lähtee”. Albumin loppuessa tunne on kuitenkin sellainen, ettei se lähtenyt missään vaiheessa edes liikkeelle. Kappaleet tuntuvat junnaavan paikallaan ja toistavan samaa kaavaa. Rummut jauhavat nykivinä, joiden rytmiä basso ja kitara tahdittavat mukana. Ja se leadikitaran mau’unta alkaa melko nopeasti käydä ärsyttäväksi. Tuntuu kuin albumiin ei ole saatu mitään tarttuvaa kirjoitettua, joten on päädytty vain jammailemalla johonkin tulokseen, joka oli ongelmana esim. myös Chimairan ”The Infectionilla”. Oikeastaan ainoa kappale, joka onnistuu luomaan hienon tunnelman ja vahvan punaisen langan, on ”Empty Form”, vaikka nimi muuta viittoilisikin. Se kappale yksinään on hyvin toimiva, mutta albumin sisällä se uppoaa raskaan tasapaksuuden sekaan.

Levyn suurin ongelma onkin sen biisimateriaali. Yhtye on selvästi hakenut selkeää muutosta entiseen, mutta kaatuu sen liialliseen yritykseen. Vaikka entiset levyt kärsivät hieman omalaatuisuuden puutteesta, eivätkä ne oikein meinanneet massasta kunnolla erottua, on siellä silti seassa oivia ja iskeviä kappaleita. Nyt on vain löydetty joku hauska saundi ja lähdetty sen ympärille rakentamaan levyä, joka ei tunnu kauas kantavan. Se nyt ei vaan pelkästään riittänyt, vaan levy olisi kaivannut muunlaisiakin musiikillisia ratkaisuja ja erilaisia, vaihtelevia kappaleita.

Ei albumi täysi floppi ole, mutta selkeä pettymys kaikin puolin. Mukava, ettei yhtye jähmety paikalleen, vaan liikkuu koko ajan muuntautuen eteenpäin. Tällä kertaa vain ei oikein kohdallani napannut. Korvilleni albumi oli aika pitkälti puuduttava. Fanit varmaankin joko rakastavat tai vihaavat tätä albumia, eikä muutkaan kuulijat noista vaihtoehdoista sen pidemmälle pääse. Joskus se hassu isolippainen lippis, lasit ilman vahvuuksia ja ironiset viikset ei vaan päähän istu, vaikka aluksi tuntuikin hauskalta vitsiltä.

5/10

Kappalelista:
01. Something Awful
02. Gnawing Lisp
03. Madness is God
04. Miracle Worker
05. Empty Form
06. I Am
07. The Blues
08. People Stare
09. I See, I Hear
10. I Sit Ill

http://www.alifeoncelostofficial.com/

Kirjoittanut: Ville Syrjälä

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy