Limp Bizkitin uusi ”Still Sucks” -albumi on liian aikaisin oksennettu tuotos, jolla on muutama timantti

Kirjoittanut Samuel Järvinen - 31.10.2021

Limp Bizkitin julkaistua vuonna 2011 uuden ”Gold Cobra” -albuminsa, oli nu metal varmasti monella tapaa epätrendikkäintä musiikkia, mitä voit tehdä. Samalla myös Limp Bizkit oli uransa pohjalla; albumin myynti oli heikkoa verrattuna aikaisempaan, ihmiset nauroivat bändille ja kulta-ajoista oli jo 10 vuotta.

Kaupallinen yhteistyö

Vinyylien suosio kasvaa kasvamistaan - Backstage Rock Shop tuo myyntiin kiinnostavia harvinaisuuksia ja uudelleenjulkaisuja →

Bändi kuitenkin työsti seuraavaa albumiaan levy-yhtiövaihdosten ja miehistönmuutosten lomassa. Muutama singlekin julkaistiin, ja tuleva albumi tunnettiin työnimellä ”Stampede Of The Disco Elephants”. Vuosia kuitenkin kului, eikä levyä kuulunut. Tietojen mukaan keulakuva Fred Durst ei ollut tyytyväinen lauluraitoihinsa, ja levy jumitti limbossa.

2010-lukua pitkin nähtiin kuitenkin jotain erikoista. Nu metal alkoi nostamaan jälleen päätään, ja se fuusioitui metalcoren sekä djentin kanssa. Emmuren ja Attilan tekemä pioneerityö inspiroi bändejä kuten Fire From The Gods ja Cane Hill. Perässä seurasi bändejä kuten Void Of Vision, Tetrarch, Hacktivist, Loathe, Varials, Lotus Eater ja Suomessa esimerkiksi Roju. Myös Blind Channelin Euroviisu-kappale ”Dark Side” ammensi inspiraatiota genrestä.

Nyt kun aika on otollinen, julkaisi Limp Bizkit yllättäen ensimmäisen uuden albuminsa kymmeneen vuoteen. Aikaisemman työnimensä sijaan levylle annettiin kieli poskella nimeksi ”Still Sucks”, joka viittaa kaikkiin negatiivisiin kommentteihin, kuten Zakk Wylden keikalla laukomiin ”Limp Bizkit still sucks cock” -heittoihin. Mutta onko aika kohdellut yhtä nu metallin suurimmista bändeistä hyvin?

Levyn ensimmäinen varsinainen single oli ”Dad Vibes”, joka on taattua Bizkitia. Tarttuvalla kertosäkeellä ja Borlandin tunnistettavalla whammy-riffittelyllä varusteltu kappale ei ole ehkä raskaimmasta päästä, mutta ehdottomasti bändin tarttuvimpia kappaleita. Aloituskappale ”Out Of Stylen” pääriffi on yhtyeen likaisimmasta päästä, ja Durstin ad libbejä kuunnellessa tuntee olevansa jälleen 2000-luvulla päällään ketjuilla varustellut liian suuret farkut.

Samaan tapaan klassista Bizkit-tyyliä edustaa levyn toinen kappale ”Dirty Rotten Bizkit”, jonka riffi ja kertosäe voisivat olla ylijäämää klassikkolevyltä ”Chocolate Starfish And The Hotdog Flavored Water”. Mielenkiintoisella tavalla ”Turn It Up, Bitch” -kappaleen biitti voisi olla kappale hip hop -ryhmä A Tribe Called Questin klassikkolevyiltä, vaikka Durstin laukomat säkeet ovatkin taattua Bizkit-huumoria.

Valitettavasti kokonaisuutena ”Still Sucks” on kuitenkin valitettavan heikkolaatuinen. Bändillä on ollut 10 vuotta aikaa koota neljän ensimmäisen kappaleen kaltaisia raitoja kasaan, mutta sen sijaan kokonaisuuteen on ängetty liikaa muutaman minuutin mittaisia viritelmiä, jotka kuulostavat keskeneräisiltä raapimisilta verrattuna ensimmäisiin kappaleisiin. ”Don’t Change” on turha INXS -cover, jonka tyyli ei sovi bändille, ja tuntuu epäonnistuneelta yritykseltä saavuttaa ”Behind Blue Eyes” -coverin suosio ilman sitä emotionaalista syvyyttä, jota The Who:n alkuperäisestä kappaleesta löytyy.

You Bring Out The Worst In Me” on mielenkiintoinen kappale. Säkeistöt tuntuvat hakevan jostain post-grungen maailmasta, mutta kertosäe on kuin vihaista Mudvaynea metalcore-vaihde päällä. En ihmettelisi, mikäli kertosäe on jäänyt käteen niistä sessioista, joissa Bring Me The Horizonin Oli Sykes oli läsnä. Vihainen Bizkit on hienoa kuunneltavaa, mutta kappale tuntuu jäävän vähän puoli tiehen. Seuraavaksi soiva ”Love The Hate” on jälleen yksi kappale siitä, miten paljon vihaajia Bizkitilla on. Kappaleen biitti on maukkaan vihaisen kuuloinen, mutta kappale olisi ollut niin paljon parempi vihaisella breakdownilla, jossa purettaisiin kaikki se nostatus ja rakennettu energia, jota kappaleessa on. Sitä ei kuitenkaan koskaan tule. Olen täysin varma, että 20 vuoden takainen Bizkit ei olisi jättänyt tilaisuutta käyttämättä.

Viimeiset viisi kappaletta ovat kaikki yksinkertaisia ja lyhyitä, mutta täysin turhia kokonaisuuden kannalta. ”BarnaclenNirvana-kertosäe ja punk-komppi eivät oikein iske, ja ”Empty Hole” voisi olla Puddle Of Muddin tuotannosta varastettu homehtunut siivu, ja päätöskappale ”Goodbye” erottuu kokonaisuudesta lähes humoristisella tavalla. Tästä hieman vanhentuneesta Maroon 5 -pastissista kuulee kyllä, että se on ainut kappale levyllä, jonka kirjoittamiseen osallistui pop-tuottaja Zakk Cervini.

On todella surullista, että näin pitkään ja hartaasti odotettu albumi on lopulta tehty lökäpöksyt kintuissa ja punainen lippis silmillä. Aika olisi ollut oikea Bizkitille palata skeneen albumillisella ”Out Of Stylen” ja ”Dad Vibesin” kaltaisia kappaleita, mutta sen sijaan muutaman hyvän kappaleen päälle on lapioitu kasa jo kymmenen vuotta sitten vanhentuneen kuuloista kompostia, josta ei välttämättä ajankaan kanssa olisi versonut mitään käyttökelpoista.

Tässä kohtaa on hyvä täsmentää, että allekirjoittanut tykkää Bizkitin kulta-ajan tuotannosta epäironisesti, ja pomppi innoissaan Provinssissa bändin keikan eturivissä vuonna 2019. En vihaa Bizkitia, mutta vihaan laiskaa Bizkitia. On selvää, että bändin parhaat kappaleet syntyvät yhteistyössä Wes Borlandin ja muiden jäsenten kanssa. Olisi myös saattanut olla parempi, jos Bizkit tyytyy tiputtelemaan yksittäisiä singlejä sen sijaan, että koittaa väkisin raapia kasaan albumin muutaman hyvän kappaleen kylkeen. Näin ollen hyvää materiaalia kasaantuisi bändin tuotantoon tasaisesti ilman, että paria muuta hyvää kappaletta saisi odottaa 10 vuotta niin, että kaupan päällisiksi saa kourallisen surkeita viritelmiä.

4/10

Kappalelista:

01. “Out Of Style”
02. “Dirty Rotten Bizkit”
03. “Dad Vibes”
04. “Turn It Up, Bitch”
05. “Don’t Change”
06. “You Bring Out The Worst In Me”
07. “Love The Hate”
08. “Barnacle”
09. “Empty Hole”
10. “Pill Popper”
11. “Snacky Poo”
12. “Goodbye”