Linkin Park – Living Things

Myönnettäköön heti alkuun, etten ole koskaan ollut Linkin Parkin intohimoisimpia ihailijoita, vaikka bändin materiaali onkin ollut mielestäni ihan suhteellisen sujuvasti kuunneltavaa. Mitään suuremman luokan tunteita bändi ei ole saanut aikaan, pois lukien muutaman biisin verran, jotka ovat toisinaan kolahtaneet tunnelmaltaan omaan elämäntilanteeseen. Nyt sain arvosteltavakseni tuoreen “Living Things”-albumin, joka julkaistaan kuluvan kuun 27. päivä.

Hämmästykseni oli melkoinen, kun odotettua pomppuheviä ei ollutkaan ihan siinä mittakaavassa tarjolla kuin olin olettanut. Levy käynnistyy “Lost In The Echo”-kappaleessa suorastaan Metroid Primen tunnelmiin vievällä kosketinintrolla. Sama eteerinen kosketinlinja jatkuu läpi levyn ja melankolisesta rauhallisuudestaan huolimatta lopputulos on raikas ja tuore.

Soundi on aikaisempaan verraten elektronisempi ja tuo hetkittäin mieleen muun muassa Pendulumin ja Gorillazin. Kuitenkin Linkin Park kuulostaa ennen kaikkea itseltään, vaikkakin uudistuneelta. Kaikille uudistunut soundi ei ehkä maistu, mutta ainakin allekirjoittanutta kyseinen muutos miellyttää melko suuresti.

Avausraidan lisäksi levyn ensimmäinen sinkkulohkaisu “Burn It Down” ja sitä seuraava “Lies Greed Misery” tuovat selvimmin mieleen sen rähisevän Linkin Parkin, jota tavallaan olisin odottanut. Niistäkin kuitenkin paistaa läpi se levyllä vallitseva astetta konemusiikillisempi, pehmeähkö soundi. Näissä biiseissä otetaan melko tuntuvasti kantaa nykyiseen maailmanmenoon ja siihen, kuinka helppoa lopulta on luoda jotain vain tuhotakseen se seuraavassa hetkessä.

Castle Of Glass” sisältää kertosäkeessään yhden levyn kiehtovimmista kielikuvista; “I’m only a crack, in this castle of glass”. Biisissä mainittava epätäydellisyys, joka pysyy lähes näkymättömissä, tuo mieleen kuinka monet pitävätkään piilossa todellista itseään. Levyn lyriikat ovat kautta linjan yllättävän syvällisiä ja havaitsin kerran jos toisenkin jääväni kesken kaiken miettimään, että kuinka monta tulkintaa biiseistä saisikaan aikaan. Kertosäkeet täyttävät kyllä koko levyllä niille tarkoitetun tehtävän olla biisin tarttuvin osa. Niitä nimittäin lähtee laulelemaan mukana kuin huomaamattaan.

Roads Untraveled” ja “Powerless” ovat levyn rauhallisimmat biisit ja kaikessa yksinkertaisuudessaan suorastaan huumaavan kauniita. Molemmissa biiseissä on syvä luopumisen ja surun tunnelma ja on vähällä, ettei arvostelija löydä itseään pyyhkimästä silmäkulmiaan. Luonnollisesti salaa, kun kukaan muu ei näe.

Vokalisti Chester Benningtonin ääni on rauhallisimmissa biiseissä heleä kuin enkelillä, vaikka muistaahan tuo hetkittäin huutaa siihen malliin, että alkaa vieläkin suorastaan pelottaa miehen äänihuulien puolesta. Räppiosuuksia levyllä on huomattavan vähän, mutta eipä niitä osaa tuohon kokonaisuuteen kaivatakaan.

Alle neljänkymmenen minuutin pituudellaan levy tuntuu loppuvan kesken. Tähän mittaan on kuitenkin saatu mahdutettua 12 kappaleen verran näennäisessä helppoudessaan miellyttävää musiikkia, jossa on riittävästi uutta ja vanhaa, jotta bändin tunnistaa itsekseen, mutta ei pääse sanomaan, että se toistaisi itseään.

8 / 10

Kappalelista:
1. Lost in the Echo
2. In My Remains
3. Burn It Down
4. Lies Greed Misery
5. I’ll Be Gone
6. Castle of Glass
7. Victimized
8. Roads Untraveled
9. Skin to Bone
10. Until It Breaks
11. Tinfoil
12. Powerless

http://www.linkinpark.com/

Kirjoittanut: Nina Hurme

Kommentit