Liveraportti loppuunmyydyltä Kulttuuritalolta: Palaye Royale, I See Stars ja Huddy villitsivät Suomen-vierailullaan

Las Vegasista kotoisin oleva art rock -yhtye Palaye Royale kävi ensimmäistä kertaa Suomessa vasta viime vuonna ja myi kerralla kaksi iltaa Tavastialla täyteen. Bändi teki paluun kuluvana vuonna Ilosaarirockissa, ja markkinaa bändille selvästi maastamme löytyy, sillä joulukuun alussa yhtye myi täyteen Helsingin Kulttuuritalon. Jo Tavastialla energisesti esiintyneeseen Palaye Royaleen ihastuttuani päätin lähteä Kultsalle katsomaan yhtyettä, joka oli tuonut myös kiinnostavia vieraita lämppäreiksi. Ennen illan pääesiintyjää nähtiin Palaye Royalen tapaan Yhdysvalloista vierailemaan saapuneet Huddy ja I See Stars, joista kumpaakaan en ollut aiemmin nähnyt.

Kolmessa yhtyeessä on jo nähtävää koko rahan edestä, ja maanantai-iltaan ajoittuvan keikan aloitus olikin onneksi melko aikaisin, mikä mahdollisti tällaisen syksyn väsyttämän töissä käyvän milleniaalinkin pitkästä setistä selviämisen. Ovet aukesivat reilusti ennen soiton alkamista, ja vaikka olin omasta mielestäni ajoissa, oli Kulttuuritalolla jo melkoinen kuhina. Varsinkin merchandise-pisteellä oli sellainen jono, etten ole ikinä moista nähnyt. Totesin keikkayleisön olevan keski-iältään melko nuorta (vai olenko itse vain vanha?), ja saatoin vain todeta rock-kulttuurin voivan hyvin ja uusien sukupolvien löytäneen tiensä laatumusiikin ääreen.

Huddy oli itselleni uusi tuttavuus. Laulaja on ilmeisesti paitsi muusikko myös näyttelijä ja somevaikuttaja. Energisesti esiintynyt kaveri kuulosti kovin nuorelta, eikä varmaan omille soittolistoilleni tämän perusteella tule juurtumaan, mutta yleisöön artisti tuntui vetoavan. Olikin hienoa nähdä, miten täydelle salille jo ensimmäinen artisti pääsi esiintymään. Lyhyehköstä setistä itselleni tuli vahva mielikuva 2000-luvun teinikomedioista, joissa soi usein kyseiseen ajankuvaan ominainen poprock.

Seuraava yhtye, I See Stars, menee hieman enemmän metalcoren puolelle ja siitä itselläni oli jonkinlainen ennakkokäsitys. Yleisölle bändi oli selvästi tuttu, ja permanto vaikutti hyvinkin täydeltä setin alkaessa. Yllätyin ehkä eniten siitä, miten kimeä ääni laulajalla oli. Ajoittain se meinasi jopa häiritä, kun biiseissä muuten oli niin hyvä potentiaali. Pääasiassa I See Stars on kuitenkin ihan kelpo metalcorea ja laulajan energia kantaa koko keikan läpi saaden aikaan hyvän yleisfiiliksen. Yleisö oli myös loistavasti mukana. On hienoa, kun innostutaan ja myös näytetään se. Ihailtava meininki kaikin puolin.

Viimeiseltä tauolta palattiin täyteen ahdettuun saliin; vihdoin päästiin kolmen veljeksen perustamaan Palaye Royaleen. Kolmesta veljestä lavalla tosin nähtiin vain kaksi ja näiden tukena pari muuta soittajaa, sillä kolmikon kuopus Emerson Barrett, joka tavallisesti nähdään rummuissa ja pianon ääressä, oli ottamassa pientä aikalisää.

Keikan avasi upeasti ”Nightmares”, joka meni yleisöllä välittömästi jalan alle. Laulaja Remington Leith on suvereeni esiintyjä ja energinen ikiliikkuja, joka nostaa niin bändin kuin yleisönkin hypeä. Tuoreimman levyn nimikkobiisi ”Death or Gloryssa” päästiin jo testaamaan yleisön kisakuntoa, kun koko permanto laitettiin kyykkyyn ennen raivokasta pomppimista. Vaikka kyseessä on ”Death or Glory” -kiertue, oli settilistalla ilahduttavan paljon mukana myös aiempaa tuotantoa, josta vieläpä valikoituna loistavia hittejä. ”No Love in LA” -kappaleen aikana raivokkaasti heiluvat kädet indikoivat, että myös muille kelpasi, vaikkakin biisistä riippumatta koko Kultsa bailasi melko antaumuksella koko illan.

”Just My Typen” aikana yleisöön heitettiin valtavia ilmapalloja, jotka ovatkin tänä päivänä jo melko suosittua kamaa useammillakin bändeillä. Tuoreimman albumin kappaleista itselleni kolahti varmaan eniten ”Addicted to the Wicked & Twisted”, joka on upea biisi muutenkin, mutta toimi myös livenä mainiosti. Omalla kohdallani hyvä biisi saa usein lisää kierroksia livekokemuksena ja siitä tulee entistä parempi.

Osasin odottaa keikalta yksinkertaistettua pianolla säestettyä kappaletta nähtyäni sellaisen Tavastialla ja saatuani siitä tuolloin kylmiä väreitä. Tällä kertaa niitä oli kaksi ja molemmat täysin paikkansa ansainneita. Ensimmäinen oli ”Worlds End”, jossa Remingtonin räkäisen karkea ääni pääsi oikeuksiinsa loistavasti. Toisena pianoversiona kuultiin encoressa ”Lonely”, joka on muutenkin yksi Palaye Royalen kauneimpia biisejä ja aiheutti itselläni taas kylmät väreet.

Kun ”Showbiz” pärähti soimaan, lähti Remington jo perinteeksi muodostuneelle kumiveneajelulle yleisömereen. ””Fucking With My Head” innosti yleisön jopa pittiin, minkä lisäksi pompittiin railakkaasti. Remington nauttii silminnähden esiintymisestä, ja vaikka osittain keikalla sekoilu onkin käsikirjoitettua rutiinia, joka toistuu jokaisella keikalla, ei se vie pois sitä tosiasiaa, että kyseessä on intohimo ja aito esiintymisen ilo. Sebastian-veljen ilmeissä saattoi ajoittain huomata jopa lievää huvittumista Remingtonin sekoillessa ympäri yleisöä. Itseäni lähinnä jännitti laulajan puolesta, varsinkin kun tämä haki vauhtia ja hyppäsi suoraan yleisöön (onneksi viitottuaan katsojia ensin hieman väistämään). Palaye Royalen parhaimpiin biiseihin kuuluva ”Mr. Doctor Man” viimeisteli illan villisti, ja sekä yleisö että bändi antoivat epäilemättä itsestään kaiken mitä jäljellä oli.

Jos mahdollisuus tarjoutuu, suosittelen ehdottomasti tarkastamaan livenä etenkin Palaye Royalen, mutta mahdollisuus kannattanee antaa myös Huddylle ja I See Starsille. Menevä rock, tarttuvat kertosäkeet ja viihdyttävä live-esiintyminen tarjoavat varmasti sen verran kokemusta, ettei katua ainakaan tarvitse. Jäämme odottamaan Palayen seuraavaa Suomen-vierailua innolla.