Loistava sekoitus täydellistä itsevarmuutta ja täydellistä epävarmuutta: Robbie Williams Ratinan Stadionilla

Vain viihdyttäjä Robbie Williams kykenee kääntämään Tampereen kevyesti naamioidun nostalgiatripin osaksi itseironista kokonaistaideteosta. Tällaisia rock-, okei, pop-tähtiä nykymaailma tarvitsisi.  Kuka voi aloittaa keikkansa teoksella, joka on illan artistia ylistävä väännös Edward Elgarin ”Pomp & Circumstancesta”? ”National Anthem of Robbie” on tietenkin vitsi, kuten monet muukin asiat illan aikana. Ei kai kukaan voisi asettaa noin mauttomia nyrkkelysilhuetti-videoscreenejä lavan sivuille vakavissaan – nyrkkeilyhanskanosturista puhumattakaan? Merkille pantavaa on kuitenkin se, etteivät täysin överiksi vedetyt rekvisiitat ole kiusallista höröttelyä tai suhteellisuudentajunsa kadottaneen supertähden Messias-kompleksia vaan erottamaton osa Robbien itselleen jatkuvasti virnuilevaa olemusta. Lähimpänä vertailukohtana koko kuviosta tulee mieleen Queenin Freddie Mercury, joka nauraessaan itselleen lujempaa kuin kukaan muu paljasti samanaikaisesti itsestään enemmän kuin kukaan ehkä ymmärsikään.

Williamsin uran absoluuttinen huippu eli kesän 2003 kolme keikkaa Englannin Knebworth Parkissa 375 000 fanille vaikutti perustuvan paitsi uskomattomalle hittikimaralle myös Robbien pelolle siitä, että huipulta pääsee vain alaspäin. Pelko osoittautui oikeaksi. Samoihin aikoihin tapahtunut välirikko biisintekijä Guy Chambersin kanssa tyrehdytti hittivanan ja rap-vaikutteinen ”Rudebox” oli jopa tarpeettoman raju pudotus tähdistä. Sittemmin Robbie on saanut Chambersin  takaisin jopa livebändiinsä ja yrittänyt saada uralleen vaatimattomasti edes vähän pienempiä megahittejä ja vähän pienempiä stadioneja täyteen. Kukaan ei kuitenkaan voi sanoa, että loppuunmyydyn Ratinan stadionin 30 500 henkeä vuonna 2017 olisi mitenkään huonosti. Nostalgia näyttelee yhä suurempaa roolia yleisön kiinnostuksessa ja settilistan rakenteessa, mutta tämähän oli väistämätöntä. Kukaan ei ole nuori ikuisesti.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Alkulämmittelyksi jäänyttä ”Heavy Entertaiment Show” -uutukaista seuraa se ainoa oikea aloituskappale eli ”Let Me Entertrain You”, jota joku on joskus kuvaillut määreellä ”paras biisi, jota Kiss ei koskaan tehnyt”. Jos herra Williams ottaisi asiakaspalautetta vastaan, voisin ehdottaa tuon maailman parhaan ”I Feel Love” -rip offin kaltaisen kappaleen lisäämistä settilistaan, levyille – oikeastaan kaikkialle. Näin ei taida kuitenkaan käydä, sillä ne itsensä ruoskimiseen tai avunpyyntöihin keskittyvät balladit, kuten ”Come Undone”, ”Feel” ja keikan viimeinen oma kappale ”Angels” vetoavat yleisöön yhä parhaiten. Ja aivan ansaitusti.

Keikan luonnetta kuvannee parhaiten seuraavana kuullun ”Monsoonin” muuttuminen Village Peopleksi. Robbie tietenkin keskeyttää kappaleen ja ilmoittaa muka närkästyneenä ”Not ”Y.M.CA.”! I’m Robbie fuckin’ Williams! I don’t have to do that yet. I still sell out stadiums!” Vaikka kyseessä on Robbien ihannoiman Rat Packin hengessä käsikirjoitettu ja ennalta sovitettu vitsi, on tähänkin vitsiin piilotettu ainakin osatotuus. Vanhoilla hiteillä ratsastavalla superstaralla on kieltämättä vaarana päätyä aivan täysiveriseksi Las Vegas -aktiksi – ja tämän Robbie itse tietää paremmin kuin kukaan. Ei niin, etteikö rooli Williamsille sopisi, nytkin viihdepuolelta kuultiin mm. Cab Callowayn ”Minnie The Moocher” ja viihdyttäjäisä Pete Conwayn kanssa esitetty Neil Diamond -versiointi ”Sweet Caroline”. Naftaliinista oli kaivettu myös cover-ensisingle ”Freedom”, joka omistettiin asiaankuuluvasti kappaleen tekijän eli George Michaelin muistolle.  Koko keikka huipentui tahallisen kliseisesti ”My Wayhin” .

Keikan koskettavuuden huippuhetki koettiin ehkä hivenen yllättäen tuoreessa ”Love My Life” –hitissä. Williams kyseli ennen kappaletta, onko Robbie Williamsilla 90-luvulta vielä hittejä. Kuin suorana vastauksena tähän Radio Novan organisoima sydänmeri yllätti ja liikutti jopa kaikkeen tottuneen poplaulajan. Williamsilla on yhä rakastava yleisö, joka jaksaa kannatella hänen ajoittain sortuvaa ääntään yhteislaulujen aikana ja kuunnella ikuisesti epävarman pikkupojan kyselyitä siitä, rakastaako häntä enää kukaan. Ja iltapäivälehtiä seuranneille: kyllä,  Robbielle näytettiin myös tissit – se on rock ’n’ rollia, jos mikä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Mutta mikä kiehtoo superstarassa, jolle luodaan kerta toisensa jälkeen jättiläismäiset puitteet ja tilaisuus mahdollisimman mauttomaan egomasturbaatioon? Varmaankin se jättikulisseista kurkkiva ikuinen pikkupoika, joka vaikuttaa olevan aina yhtä innoissaan ja liikuttunut aikaansaamastaan reaktiosta. Siinä missä monet muut superstarat hymyilevät teennäistä Pepsodent-hymyään koko matkan keikan alusta pankkiin, vaikuttaa Robbie Williamsilla olevan vilpitön halu ja sisäinen pakko vakuuttaa kulloinenkin yleisö hinnalla millä hyvänsä. Onko se osa tarkkaan suunniteltua roolia vai vilpitön, yleisölle kohdistettu ”älkää jättäkö” -avunhuuto? Ehkäpä molempia, mutta Tampereen show vaikutti loistavalta sekoitukselta täydellistä itsevarmuutta ja täydellistä epävarmuutta.

Settilista:

God Bless Our Robbie (alkunauha)

1. The Heavy Entertainment Show
2. Let Me Entertain You
3. Monsoon
4. Party Like a Russian
5. Minnie the Moocher (Cab Calloway -cover)
6. Freedom 90’ (George Michael -cover)
7. Love My Life
8. Medley
9. Come Undone / Never Forget
10. Millennium
11. Somethin’ Stupid (Carson & Gaile -cover)
12. Rudebox
13. Kids
14. Sweet Caroline (Neil Diamond -cover, feat. Pete Conway)
15. Feel
16. Rock DJ

Encore:

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

17. She’s the One (World Party cover)
18. Angels
19. My Way (Claude François cover)

Teksti: Juhani Mistola